Silverfoxes Hell or Highwater

i. Silverfoxes Hell song hann, 172cm, km	ii. Hell soul hann, 172cm, km	iii. Hedward hann, 171cm, km
		iie. Solara hann, 172cm, km
	ie. Songs from west hann, 172cm, km	iei. West end starlet hann, 171cm, km
		iee. Sombrera hann, 172cm, km
e. Silverfoxes High as a cloud hann, 170cm, km	ei. High on feelings hann, 170cm, km	eii. Higaros hann, 168cm, km
		eie. Hadely hann, 169cm, km
	ee. Fidelia hann, 172cm, km	eei. Delorio hann, 172cm, km
		eee. Fia hann, 172cm, km

Silverfoxes Hell Song 172-senttinen kimo hannover ori suoritti tasaisella nousulla kenttäkisoissa. Vaikka orin uran alku olikin hieman haparoivaa ja se keskeyttikin muutamat kilpailut iän karttuessa se kuitenkin sai kaivattua varovaisuutta ja tasaisuutta suorituksiinsa.

Hell Soul kimo hannover jäi pitkään isomman huomion ulkopuolelle ja vasta alkaessaan voittamaan isoja kilpailuja 172-senttinen ori alkoi keräämään isompaa mediahuomiota ja sen uraa seurattiin aina siihen asti kun ori lopetti kisauransa kuusitoistavuotiaana.

Hedward monet pitivät orin omistajaa hulluna tuon myidessä olympiatoivoksikin tituleeratun 171-senttisen orin nuorelle ja lupaavalle ratsastajalle. Kuitenkin monet kriitikoista joutuivat syömään sanansa, sillä nuoren ratsastajan alla kimo alkoi suorittamaan vielä paremmin.

Solara tamman kisaura ei meinannut ottaa tuulta alleen ja vaikka se suoritti tasaisesti parantaen jokaisessa kisassaan ei kimoa tammaa silti jostain syystä kilpailutettu kovinkaan aktiivisesti ennen kuin 172-senttinen tamma oli kisauransa loppupuolella.

Songs from West kimo tamma tuntui nousevan ryminällä kisaavan kansan tietoisuuteen vaikka sen ratsastaja ei ollutkaan huippuammattilainen. 172-senttinen ratsu kuitenkin nosti ratsastajaansa isompien piirien tietoisuuteen ja näin ollen tamman ratsastaja sai kohdalleen tilaisuuksia joita tuo ei uskonut kovinkaan helposti kohdalleen osuvan.

West end starlet kimoa oria ei oikein kukaan uskonut kilpahevoseksi. 171cm korkea ori oli ehkä hieman raskasrakenteinen kenttähevoseksi, eikä sen liikkeetkään ainakaan kotona olleet kovinkaan "wow" fiiliksiä herättävät. Kuitenkin se suoritti tasaisesti kaikki ratansa ja näin ollen lunasti paikkansa ainakin osan epäilijöidensä silmissä.

Sombrera monilla oli suuret odotukset tästä 172-senttisestä kimosta tammasta. Se oli jo nuorena esitellyt suurta potentiaalia irtohypytyksessä ja sen suvusta löytyi hyviä kilpahevosia. Kuitenkin ensimmäiset kisat jäivät myös tamman viimeiseksi, sen kärsiessä loukkaantumisen jonka jälkeen tamma päätettiin mielummin siirtää vain jalostukseen, kuin ottaa riskiä että se loukkaantuisi vakavemmin kisoissa ja että sitä ei kerettäisi ikinä käyttämään jalostuksessa.

Silerfoxes High as a cloud kimo tamma ei meinannut ikinä nähdä ensimmäistä elinpäiväänsä sillä sen syntymään liittyi monia komplikaatioita ja hetken kaikki olivat varmoja että niin tamma kuin varsa menehtyvät. Kuitenkin 170-senttiseksi kasvanut varsa selvisi ja siitä kasvoi aikuisena hyvä kilpahevonen, vaikka sitä pidettiinkin hieman pumpulissa koko elämänsä.

High on feelings huipputasolla suorittanut ori alkoi yllättäen alisuorittamaan ja kaikki etsivät tälle kuumeisesti syytä, sillä mikään ei ollut radikaalisti muuttunut orin elämässä. Kimo päätettiin lähettää pienelle farmille muutaman kuukauden lomalle ja yllättäen sielä 170-senttinen ori löysi uudelleen suorittamisen ilonsa ja se saikin elää lopun elämäänsä tuolla farmilla.

Higaros 168cm korkea ori suoritti hyvillä tuloksilla kansallisella tasolla ja monet ihmettelivätkin miksi oria ei viety myös kansainvälisille kentille. Kuitenkin hiljalleen alkoi paljastumaan surullinen totuus kimon omistajan tilanteesta ja jossain kohtaa se katosikin ihan täysin kartalta.

Hadely kimon tamman kohdalla ei oikein osattu päättää että haluttaisiinko sen kanssa kokeilla kisauraa vai ei. Pohdinnan ja pähkäilyn aikana 168-senttinen tamma kerkesi saamaan ensimmäisen varsansa ja lopulta sen osoittaessa hyviä äidinvaistoja tamma teki uransa pelkästään siitoshevosena.

Fidelia kimo tamma oli lopettanut kisauransa paria vuotta aikaisemmin ratsastajan puutteeseen ja sen jälkeen 172-senttinen tamma oli varsonut jo kerran ongelmitta. Kuitenkin toissa varsomisessa kävi joitain komplikaatioita joiden vuoksi niin tamman kuin varsankin henki oli uhattuna. Molemmat kuitenkin selvisivät tilanteesta, vaikka tamma jouduttiinkin lopettamaan pian varsan vieroituksen jälkeen.

Delorio kimo ori oli huutokauppalöytö. Sen ei oletettu olevan kovinkaan potentiaalinen kilparatsu, mutta 172-senttinen ori löysi toimivan kemian uuden omistajansa kanssa ja se osoittautui mitä parhaimmaksi opetusratsuksi uusille kilpailijoille.

Fia kimoa tammaa kohtaan oli suuret odotukset kaikilla jotka sen tunsivat. Kun 172-senttinen hevonen ei alkanutkaan pärjäämään etsittiin vikaa vaikka ja mistä, mutta sitä ei kuitenkaan oikein ikinä tuntunut löytyvän. Lopulta kaikki kokivat parhaaksi lopettaa edes yrittämästä saada tammaa pärjäämään kisaradoilla ja se siirrettiin jalostukseen.

Jälkeläiset

22.06.2020 - t. Hayley HANN-III - Alysha - om. Pyökkipolku

13.03.2021 - o. Hades v.d. Rowan - Saldentrup - om. Michael Groos VRL-12679

16.04.2021 - o. Valerianan Hadeharia 3 star prospect - Reflect Me Better - om. VRL-10337

PÄIVÄKIRJA

25.08.2020 Ensimmäinen päivä Ansamaassa 491 sanaa

Olin ylittänyt itseni ja soittanut minulle tuntemattomalle Majiná Ansamaalle ja onnistunut puhumaan tallipaikan Harrille. En ollut kovinkaan innostunut tekemään tällaisia asioita varsinkaan sen jälkeen kun kuntoutumiseni oli lähtenyt kunnolla käyntiin ja olin saanut itseni taas jollain tavalla elämän syrjään kiinni. Ansamaiden talli kuitenkin kuulosti paikalta, jossa minun ja Harrin olisi hyvä lähteä aloittamaan yhteistä matkaamme ja minun jatkaa kuntoutumistani.

Toisaalta eipä kukaan ainakaan vielä tiennyt onnettomuudestani mitään, mutta varmasti tieto tai ainakin arvelut leviäisivät kulovalkean lailla, kun kaikki näkisivät minut ontumassa pitkin tallin käytävää. Olinhan tietenkin vuosien saatossa oppinut piilottamaan ontumiseni, mutta tiesin että tänään en olisi kykenevä tekemään sitä tarpeeksi pitkään. Olin kiitollinen että Harrin väliaikaisen tallipaikan omistaja oli lupautunut ajamaan meidät uudelle tallille. En varmaan olisi millää pystynyt itse ajamaan koko matkaa ja toisaalta en ollut ajanut trailerin kanssa vuosiin, joten tämä tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Muutaman tunnin ajamisen jälkeen Ansamaiden talli alkoi tulla näkyviin ja samalla tunsin miten oma jännitykseni nousi, sillä pian kaikki näkisivät mikä säälittävä esitys Samuel Vainio oli. Auton pysähtyessä tallin pihalle, näin tyylikkään naisen seisovan pihalla ja laskeutuessani ohjaamosta vedin syvään henkeä ja pyrin vakauttamaan askeleeni parhaalla mahdollisella tavalla.

”Samuel Vainio”, esittelin itseni samalla kun tarjosin kättäni käteltäväksi. ”Majiná Ansamaa. Tervetuloa!”, nainen tervehti saaden ääneensä juuri sopivasti lämpöä kuulostaakseen asialliselta, mutta lipumatta tylyyden puolelle. Esittäytymisemme keskeytti rampin kolahdus maahan, sekä autosta kuuluva hirnahdus. ”Sinulla oli se Hannover ori?” ”Joo. Silverfoxes Hell Or Highwater. Tai no Harri se on kotoisasti vaikka en tiedä muistaako ori enää sitä nimeä. Se jouduttiin lähettämään keski-Eurooppaan muutama vuosi sitten kun…”, aloitin, ennen kuin tajusin mitä olin sanomassa. ”no sanottakoon että siinä tilanteessa se oli paras ratkaisu” lopetin hätäisesti ja lähdin askeltamaan kohti kuljetusautoa, tuntien miten jokaisella askeleella ontumani paheni pahenemistaan.

Päästessäni kuljetusauton suojaan, painoin selkäni sen viileää seinää vasten ja suljin silmäni. Vedin keuhkoni hiljaa täyteen ja puhalsin ne vieläkin hitaammin tyhjäksi, ennen kuin käsilläni tukien suoristin itseni ja kiinnitin Harrin riimunnarun orin riimuun ja irrotin kuljetusauton narut, ennen kuin varovasti käänsin orini ympäri ja olin niin tyytyväinen että se malttoi silti kuunnella apujani ja hiipiä vierelläni aina rampille ja sitä pitkin alas. Harrin ensimmäinen askel rampilla oli tuntunut ilkeänä tärähdyksenä selässäni, joka oli aiheuttanut pakon omaisen irvistyksen ja toivoin että Majiná ei olisi rekisteröinyt katsetta kasvoillani.

Päästessämme orin kanssa maan kamaralle nainen näytti minulle tarhan, jonne sain taluttaa orini ja irrotettuani narun sen riimusta se jäikin tutustumaan uuteen tarhaansa mielenkiinnolla. Matkalla tallille Majiná esitteli minulle paikkoja, sekä samalla myös Saagan ja Jennan, jotka olivat juuri hakemassa hevosia. Päästessämme talliin törmäsimme vielä Kaapoon ja Dochasiin, jotka Majiná esitteli minulle ennen kuin nainen jatkoi kierrättämistäni ja näytti minne, saisin jättää orin varusteet, sekä karsinan jonne Harri voitaisiin majoittaa.

Kierroksemme lopulla kiitin Majináa paikkojen näyttämisestä ja sovimme vielä muutamista käytännön asioista, ennen kuin siirryimme naisen toimistoon ja teimme vielä paperityöt kuntoon. Kun minulla oli omat kopioni tarvittavista papereista, poistuin Majinán toimistosta ja astellessani ulos tallista tunnelmani oli todella ristiriitainen ja toivoin että kaikki alkaisi menemään hyvin enkä hajottaisi itseäni heti ensimmäisenä tekonani.

26.08.2020 Amatöörin leima otsaan 725 sanaa

Tuijotin edessäni olevaa tavarakasaa. Mulla ei ollut mitään tietoa siitä, miten mun tulisi saada kaikki ensin autoon ja sitten Ansamaan talliin. Päätin pakata mahdollisimman paljon kevyttä ja pientä tavaraa Ikean pussiin, ja yllätyksekseni oikeastaan kaikki sopivat sinne. Ainoastaan toppaloimi, satula ja panssari jäivät yli, mutta ne olisi helppo kantaa omina yksikköinään. Tavaroiden ollessa autossa lähdin suuntaamaan kohti Ansamaata ja toivoin vain parasta, että reissusta tulisi onnistunut.

Parkkeeratessani autoni Ansamaan pihaan ja varmistuttuani siitä, että kukaan ei näkisi miten vaikeasti välillä nousisin autosta nousin ylös ja suljettuani kuskin oven, kiersin autoni taakse ja avasin peräluukun. Alkaessani nostelemaan tavaroita ulos autostani, Saaga ilmaantui jostain paikalle.

”Hei, mä voin auttaa sua näiden kanssa” toinen totesi samalla kun nosti Ikean säkin olkapäälleen ja poimi satulan autoni takakontista käsivarsilleen. Hämääntyneenä yritin kyllä selittää että pärjäisin kyllä ja apu ei olisi tarpeellista. Kuitenkaan Saaga ei tuntunut kuulevan sanojani, vaan lähti päättäväisesti askeltamaan kohti tallia, ja minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata tuota brunette talliin, yrittämättä edes peitellä tällä kertaa ontumistani, sillä tuo ei toivottavasti voisi sitä huomata.

Varustehuoneessa Saaga alkoi automaattisesti järjestämään Harrin varusteita niille varatuille paikoille ja kävin samalla hakemassa loputkin Harrin tavaroista. Palatessani varustehuoneeseen Saaga tutkaili työnsä jälkeä ja kauhukseni tuo kääntyi sen verran aikaisin, että näki minun ontuvan paikalle. Potkaistuani itseäni henkisesti kävelin bruneten viereen. ”Tuossa on vielä jotain juttuja laittamatta paikalleen. Mä ajattelin että sun on varmaan paras laittaa ne itse paikalleen, niin tiedät mistä ne löytää. Harrin satulahuovan ja muut siihen liittyvät jutut mä laitoin käyttökuntoon”, brunette kertoi järjestelyistään kuin tuolle olisi arkinen asia järjestellä toisten tavaroita. ”Kiitos. Ei sun olis kyl tarvinnut auttaa näin paljoa” sanoin samalla kun nostin Harrin toppaloimen ylähyllylle niin, että siihen aiemmin kirjoittamani nimi näkyisi. Vaihdoimme Saagan kanssa vielä muutaman sanan, ennen kuin toinen pahoitellen joutui poistumaan ja itse jäin laittamaan loput tavarat paikoilleen. Kaiken ollessa valmista poimin Harrin harjapakin sekä suitset ja liinan mukaani ja onnuin kantamuksieni kanssa käytävälle.

Jätettyäni kantamukseni orini karsinan eteen, lähdin poimimaan kimoani tarhasta, jossa se nuokkui tyytyväisenä. ”Hei poika” kuiskasin kimolleni rapsuttaen sitä poskesta, ennen kuin napsautin riimunnarun kiinni orini riimuun ja lähdin ontumaan sen vierellä kohti porttia ja siitä selvittyämme kohti tallia. Käytävälle päästessämme kiinnitin Harrin molemmin puolin kiinni, ennen kuin kyykistyin harjapakille yrittäen pitää selkäni mahdollisimman suorana. Poimittuani kerralla kaikki harjat mukaani siirryin takaisin orini luokse ja aloin harjaamaan sitä lyhyehköin, mutta rytmikkäin vedoin.

Harjaamisen aikana en voinut olla pohtimatta miten amatöörimäiseltä näyttäisin kaikkien silmissä, sillä tiesin että harjaus olisi parempi suorittaa pidemmin vedoin, mutta myös oman tilanteeni tuntien, pitkät liikkeet eivät olleet niitä, jotka olisivat parhaimpia. Tai ainakin niillä saisin itseni vain kipeäksi ja voisin varmistaa sen, että minulla ei olisi asiaa tallille pariin päivään ja katoamistemppu näin aikaisin ei olisi se minkä haluaisin tehdä, koska se varmasti herättäisi spekulaatiot tallilaisten keskuudessa ja ehkä mieluusti kertoisin itse ensin jollekkin tai joillekin tilanteestani, ennen kuin he löytäisivät tiedon jostain vanhoista uutisartikkeleista.

Hitaasti, mutta varmasti Harri oli harjattu ja sain siirryttyä orini suojien pariin ja taiteiltuani ne omalla tyylilläni Harrin jalkoihin, olin melkein valmis lähtemään. Painettuani kypäräni päähäni, päätin ihan varmuudeksi hakea lopulta vielä turvaliivini päälleni, sillä ei olisi mitään takeita siitä, että Harri liikkuisi järkevästi ensimmäistä kertaa uudessa paikassa ja varsinkin muutaman vapaan jälkeen. Haettuani hetken paikkaa paukkumekanismin narulle, löysin toivottavasti toimivan vaihtoehdon ja suuntasimme orin kanssa kentälle.

Kenttä oli mukavan rauhallinen tässä vaiheessa päivää ja kävelytettyäni Harrin pari kierrosta sen ympäri päädyimme siirtymään portin lähelle ympyrälle. Harri siirtyi kävelemään isolle ympyrälle ilman mitään ongelmia ja ori vastasi apuihini hyvin. Ihailin Harrin liikettä kävellessäni kentän keskellä isolla ympyrällä itsekin, sillä tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun näin Harrin liikkeessä sen jälkeen kun siitä oli tullut ratsu. Olinhan tietenkin nähnyt videoita orin ajasta Hollannissa, mutta oli ihan eri seurata hevosensa liikettä henkilökohtaisesti, kuin läppärin näytöltä.

Vasta kun olin lopettanut Harrin juoksuttamisen, huomasin kentän aitaan nojailevan Dochaksen, sekä Saagan. Yritin pitää ilmeeni neutraalina, vaikka omat pienet paniikkikellot soivatkin pääni sisällä ja olin varma että nyt viimeistään saisin amatöörin leiman otsaani parivaljakon todistaessani juoksutusvarustustani. Taistelun jälkeen sain kuitenkin itseni pysymään neutraalina ja kohteliaana puhuessamme Harrista samalla kun annoin orin kävellä loppukäyntejä. Muutaman kierroksen jälkeen keräsin orin liinan lyhyelle ja odotin yleisöni poistumista, ennen kuin lähdin uudelleen ontumaan Harrin vierellä kohti tallia.

Saatuani orini takaisin tarhaansa ja tuon varusteet uudelleen paikalleen, olin henkisesti väsynyt, mutta tyytyväinen siitä, että olisin todennäköisesti selvinnyt myös toisesta päivästä Ansamaassa. Tai sitten kaikki kaaos vain odottaisi parempaa hetkeä ja kipeää päivää.

27.08.2020 Ensimmäinen ratsastus 584 sanaa

Päästessäni Ansamaahan en nähnyt oikeastaan ketään, mikä oli ihan hyvä. Vaikka kaikki, joihin olin tutustunut, vaikuttivat mukavilta, en jotenkin silti tuntenut oloani vielä tarpeeksi kotoisaksi jotta olisin voinut olla täysin rennosti ja esim. antaa ontumiseni näkyä. Ainahan voisin sanoa että se johtuu lihasjumista tai jostain sellaisesta, mutta en tiedä miten pitkään tuo selitys menisi lävitse, kun syy ontumiselle on kuitenkin jossain paljon syvemmällä kuin lihaksistossa.

Haettuani Harrin tarhasta pälyilyn siivittämänä, talutin orini karsinaansa, jonne se sai jäädä odottelemaan siksi aikaa että sain haettua sen varusteet. Koska ori oli vaikuttanut eilen ihan selväpäiseltä, päätin että tänään olisi se päivä, kun vihdoin ja viimein ratsastaisin orillani. Päivä, joka piti tapahtua jo vuosia sitten. Hitaan ja epämääräisen varustamisen jälkeen kiinnitin liinan Harrin kuolaimeen ja lähdin ontumaan orini rinnalla kohti maneesia. Vaikka keli oli todella nätti, ei uskallukseni riittänyt nousta Harrin selkään kentällä ainakaan yksin, sillä minun tuurillani orini päättäisi heittää minut selästään ja se olisi sitten taruni loppu.

Vihellettyäni varuuksi avasin maneesin oven ja onnekseni halli oli tyhjä. Suljettuani oven takanamme talutin Harrin hiekalle ja pyysin sen suoriltaan ympyrälle kävelemään. Annoin Harrin kävellä muutaman kierroksen molempiin suuntiin ennen kuin juoksutin orini varuuksi lyhyen kaavan mukaan. En uskonut että olisin vielä tänään ottamassa ravia, saati laukkaa, joten olisi hyvä että Harri saisi purkaa vähän virtaansa liinassa. Vartin juoksuttamisen jälkeen pyysin Harrin takaisin käyntiin ja keräsin liinan lyhyelle, ennen kuin avasin suitsien kurkkuremmin sen verran että sain ohjat vapaaksi ja otteen niistä, jotta sain irrotettua liinan. Jännityksen pahentamalla ontumisella talutin Harrin jakkaran luokse ja kiristin vielä orin vyötä ennen kuin laskin jalustimet ja nousin jakkaran avulla orini selkään.

Istuessani Harrin selässä jouduin vetämään pariin otteeseen syvään henkeä, ennen kuin uskoin tilannetta todeksi ja kiinnitettyäni paukkuliivin narun satulaan, olin viimeinkin valmis pyytämään orini ensimmäistä kertaa ikinä liikkeelle. Harrin käyntiaskel oli isompi kuin mihin olin tottunut, mutta silti sen käynnissä ei ollut hankalaa istua. Ensimmäiset kierrokset Harrin käynti oli hieman jännittynyttä, mutta tiesin itse aiheuttavani orin jännittymisen, sillä oma istuntani ei ollut yhtä sulavaa kuin normaalilla ratsastajalla. Kuitenkin kun ori tottui tyyliini myödätä se rentoutui, mikä ilmeni pärskähtelyinä sekä rentoutuneella kaulalla. Mitä rennommaksi Harri muuttui, sitä paremmalle tuulelle myös itse tulin ja juuri kun olin keräämässä ohjia lyhyemmälle kokeillakseni hieman ravia, kuulin vihellyksen maneesin ovelta.

Jostain syystä ensimmäinen reaktioni oli paniikki ja seuraava oli Harrin pysäyttäminen siten, että ori näki maneesin ovelle. Ovi avautui hieman ja Majiná astui sisään maneesiin. Tervehdittyään minua uskalsin taas pyytää Harrin liikkeelle ja ratsastin naisen luokse.

”Moi, ajattelin että Dochas olisi ollut täälä” ”Me ollaan ainoastaan täälä, tai siis että en oo nähnyt ainakaan Dochasta täälä”, sepitin orin selästä. ”Se näytti kivalta käynnissä”, Majiná kehui silittäen samalla Harrin turpaa. ”Kiitos. Tää on eka kerta kun mä ratsastan Harrilla joten aika paljon vielä opeteltavaa” ”Okei. No mutta hyvää ratsastusta, minä jatkan Dochaksen etsintää”, Majiná totesi lopulta ja kääntyi kannoillaan. Naisen poistuttua maneesista pyysin Harrin uudelleen liikkeelle ja annoin orin kävellä vielä muutaman kierroksen, jotta meille molemmille jäisi lopulta hyvä mieli ratsastuksesta, ennen kuin ohjasin orini takaisin jakkaran luokse ja irrotettuani paukkuliivini narun, laskeuduin parhaani mukaan sille ja sen kautta alas.

Nostettuani jalustimet ja löysättyäni vyötä hieman lähdin taluttamaan Harria takaisin talliin pyrkien piilottelemaan ontumistani parhaani mukaan tietäessäni että Majiná tai Dochas saattaisivat olla jossain missä he voisivat nähdä liikkumiseni. Eihän tilani mikään salaisuus ollut, mutta en vain toisaalta halunnut pilata kaikkea näin alkuun, vaikka varmasti jossain kohtaa täytyisi kertoa syyt ontumiselleni.

Saatuani Harrin hoidettua pois ja palautettua tarhaan lähdin testaamaan miten varusteiden hoitaminen normaali oloissa onnistuisi ja palauteltuani kaikki paikalleen lähdin henkisesti väsyneenä, mutta tyytyväisenä kohti kotia.

29.08.2020 Pilvilinna joka romahti 403 sanaa

Mä en ollut käynyt eilen ollenkaan Ansamaassa. Mä en tiennyt olisiko se huono juttu vai ei, mutta se lyhyt aika mitä olin istunut Harrin selässä yhdistettynä kaikkeen siihen energiaan mitä oli tullut käytettyä parin viimeisen päivän aikana siihen että saisin ontumiseni pidettyä piilossa, oli ollut hieman liikaa ja eilinen päivä oli mennyt kipuillessa kotona. Enhän mä vieläkään ollut ihan täysin kunnossa, mutta en ollut myöskään enään ihan niin kipeä kuin eilen. Toisaalta osa kipuilusta taisi olla myös vain siitä, että kroppani ei ollut tottunut ihan Harrin tyylisiin hevosiin.

Tänää olisi myös hyvä tilaisuus olla tallilla vähän rennommin, sillä kaikki olisivat Seppeleessä kisoissa koko viikonlopun, joten voisin näyttää niin vammaiselta kuin halusin eikä minun tarvitsisi välittää siitä, että joku voisi nähdä vaikean etenemiseni, tai selitellä kenellekään että pärjäisin, vaikka liikkumiseni näyttäisi todella vaikealta.

Saapuessani Harrin tarhalle ori oli juuri juomassa ja nähdessään minut tuo suuntasi suoraan luokseni. Rapsutin kimoa otsaa jouhitupsun alta ennen kuin napsautin narun lukon riimuun ja lähdin suuntaamaan Harrin kanssa talliin. Koska luulin saavani olla tallilla omassa rauhassani, kiinnitin Harrin käytävälle ja jätin orin odottelemaan siihen siksi aikaa että sain haettua sen harjat ja suojat. Tänään pitkänkaavan mukaan hoitaminen sisälsi osaksi myös ajan kuluttamista, eikä kimo näyttänyt laittavan pahakseen pitkää hoitohetkeä. Lopulta asettelin suojat paikoilleen jokaiseen jalkaan ja suuntasimme kentälle.

Vaaputtuani pari kierrosta orini vierellä talutin sitä hieman keskemmälle kenttää, ennen kuin päästin Harrin irti ja ilmoitin orilleni maiskuttamalla että se olisi vapaa. Hetken pohdittuaan ja muutaman kokeilevan askeleen jälkeen Harri siirtyi raviin ja ravaili hetken ympäri kenttää, välillä pysähtyen ihmettelemään ja selkeästi kuuntelemaan jotain, ennen kuin se siirtyi uudelleen pitkään ja liidokkaaseen raviin josta se nosti myös välillä lennokkaan laukan ja laukkasi muutaman kierroksen kenttää ympäri, ennen kuin se joko vaihtoi ravilla suuntaa tai pysähtyi taas katsomaan ja ihmettelemään jotain.

Noin puolen tunnin jälkeen Harri käänsi suuntansa luokseni ja muutama metri ennen minua se siirtyi ravin kautta käyntiin ja käveli luokseni, ennen kuin pysähtyi eteeni ja näytti siltä, kuin se olisi sanonut että se olisi valmis ja voisimme suunnata takaisin talliin. Rapsutettuani oriani vielä hetken naksautin riimunnarun lukon takaisin Harrin riimuun ja lähdin taluttamaan oriani talliin. Tallissa hoidin Harrin pois ja palautin orini tavarat vielä paikalleen ennen kuin suuntasin takaisin käytävälle poimimaan vielä orini matkaani jotta saisin palautettua sen tarhaan. Kuitenkin kauhukseni kuulin juuri silloin askeleita käytävältä ja tajusin että en ollutkaan saanut olla yksin tallilla ja todennäköisesti kohta niskaani kaadettaisiin saavillinen kysymyksiä joihin en ehkä toisaalta tietäisi miten vastata...

01.09.2020 syteen tai saveen 293 sanaa

Saaga ja Majiná olivat haastaneet mua maastoon niiden kanssa kun ne oli nähneet mun laittavan Harria kuntoon. Ei mun ollut tarkoitus maastoilla vidlä. Ehkä sitten jos olisi tullut oikea talvi ja paljon lunta, mutta ei todellakaan nyt, kun kuolema korjaisi minut samalla hetkellä kun irtoaisin orini satulasta. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa tylyltä, joten myönnyin hieman vastahakoisesti ja ennen kuin huomasinkaan istuin Harrin selässä näpertämässä hermostuneesti paukkuliivini narua kiinni satulaan.

”Valmista?” Majiná kysyi ratsunsa selästä. Jokainen solu kehossani huusi ”EI” mutta fyysinen kehoni nyökkäsi, ennen kuin annoin ratsulleni luvan siirtyä käyntiin ja ohjasin sen jonon perälle. Jossain kohtaa tien levetessä ratsastimme pätkän rinta rinnan ja itse kokeilin vain keskittyä pysymään satulassa ja hengissä, joten kuullessani Saagan huutavan minulle jotain säpsähdin kuin sähköiskusta. Kuullessani vastaukseni tajusin kuulostavani ihan idiootilta, mutta sen siitä kai sai kun ei halunnut paljastaa luurankoja kaapistaan. Saaga ei ansaitsisi tällaista jäätävää käytöstä. Ehkä pitäisi uskaltaa puhua toiselle ja kertoa mitä on käynyt. Tai sitten ehkä se voisi olla virhe jos tuo kertoisi Majinálle ja jos nuo päättäisivät että en voisi enään liikuttaa Harria omatoimisesti tai että en saisi pitää oria enään Ansamaassa. Ei mulla ollut mitään paikkaa minne sen kanssa menisin.

Huokaisten raskaasti ohjasin Harrin takaisin kermakarkin värisen suomenhevosen taakse ja tunsin miten se pidensi askeltaan siirtyessään raviin. Harrin ravi oli isoa ja alkuun mulla oli vaikeuksia istua sen selässä. Mä pelkäsin ihan järkyttävästi että mä putoan ja että hajottaisin selkäni taas ja sitten kaikki oisi menetetty. Jossain kohtaa huomaamattani kuitenkin opin istumaan Harrin askeleessa ja ratsastaminen oli oikeastaan ihan kivaa. Palatessamme takaisin Ansamaahan päässäni oli muodostunut suunnitelma, jonka laitoin käyntiin suunnatessani pesemään Harrin varusteita.

Saaga oli onnekseni vielä pesupaikalla joten suunnitelmani toimi ainakin vielä.

”Tota Saaga. Mä…. m… mä haluaisin kertoa sulle jotain…” nyt se olisi menoa, syteen tai saveen.

03.09.2020 erhe vai onnistuminen 291 sanaa

Mä olin kertonut Saagalle loukkaantumisestani. Vasta kun olin päässyt lähtemään tuolloin tallilta tuntui että muistin taas miten hengittäminen tapahtui.

Jossain kohtaa minulle iski myös huono omatunto siitä miten olin käyttäytynyt toista kohtaan. Vaikka asia oli minulle kipeä, ei se oikeuttanut silti olemaan jäinen toiselle. Päätinkin puhua Saagan kanssa tilanteesta, sillä en halunnut toisen ajattelevan että olisin täysi kusipää.

Ontuessani kohti satulahuonetta kuulin Saagan äänen oven lävitse. Ojentaessani kättäni kohti ovenkahvaa vedin syvään henkeä ”se on menoa nyt Samuli Matias Vainio” ajattelin vetäessäni oven auki. Olin salaa toivonut että Saaga olisi jutellut Majinán kanssa, mutta sen sijaan huoneessa seisoikin minulle tuntematon mies.

Nähdessään saapumiseni Saaga hymyili minulle, ennen kuin tervehti. Okei, ainakaan kovin pahasti tuo ei voisi minua vihata. ”Ootsä tavannut vielä Juliusta?” Saaga kysyi minulta esitellen keskustelumppaninsa. ”Ei me olla taidettu vielä kunnolla tavata” vastasin ja vedin syvään henkeä.

”Tota Saaga mä oon pahoillani jos mä vaikutin vähä idiootilta silloin kun kerroin siitä onnettomuudesta. Mä… mä en vaa oo oikee kertonut siitä kenellekkään ja…” purin huultani ja keräsin hieman rohkeuttani. ”Mä oon oikeestaan vasta kolme vuotta sitten oppinut kävelemään uudelleen ja vasta viime vuonna palannut satulaan.” Annoin sanojen tipahdella ulos suustani samalla kun annoin katseeni vaihdella Saagan ja Juliuksen välillä.

”Voi Samuel…” Saaga aloitti ”mä...mä en tiedä mitä sanoa.” Nainen hymyili pienesti. ”Mä… mä vaan aattelin et varmaa tää ehkä vähä selittää paremmin sitä miks… no miks mä oon ollu ehkä vähä välttelevä nää ekat päivät” selitin puoliksi Harrin kaapille ja puoliksi huoneessa olijoille ja ennen kuin Saaga tai Julius oli saanut aikaa sanoa mitään, poistuin satulahuoneesta ja suuntasin lopulta tyhjin käsin Harrin tarhalle ja poimin orini vain sen tavalliseen naruun ja lähdimme kävelemään maastopoluille.

Ehkä tämä olikin lopulta huono idea...

06.09.2020 Säälittävä vai hullu? 627 sanaa

Sen jälkeen kun mä olin mennyt kertomaan Saagalle ja Juliukselle onnettomuudestani ja siitä mitä siitä oli seurannut, oli Ansamaassa olo ollut taas hieman vaikeaa. Oikeastaan mä olin vältellyt molempia parhaani mukaan, sillä en mä kaivannut sääliä asian suhteen. Joo, olihan mun tilanne nyt erilainen verrattuna kaikkiin ja todennäköisesti ensimmäinen putoaminen voisi olla samalla se viimeinen, tai sitten ei.

Toisaalta voisihan se olla, että molemmat pitäisivät mua hulluna kun olin näin nopeasti halunnut palata satulaan, mutta toisaalta se oli keino pitää itseni jollain tavalla järjissään ja keinona pitää kuntoutukseni mieluisena. Ajaessani Ansamaan pihaan, toivoin että en näkisi ketään tallilla, vaikka tänään olisikin sunnuntai ja varmasti kaikki olisivat nauttimassa vapaapäivästä hevosten parissa.

Noustessani autostani loin jonkinlaista sotasuunnitelmaa päivälle, mutta lopulta päätin antaa kaiken vain mennä omalla painollaan ja katsoa mitä tallireissu toisi tullessaan. Ontuessani talliin vedin syvään henkeä ja päätin että ensimmäinen missioni olisi selvitä varusteiden hakemisesta ja tuoda ne Harrin karsinalle. Vaikka olinkin toivonut parasta, harmikseni huomasin että käytävällä oli minulle tuntematon brunette ponin kanssa. Mumisten jonkinlaisen tervehdyksen jatkoin matkaani hakemaan Harrin varusteet ja tasapainotellen kaikkia tavaroita yritin tehdä onnistuneen paluumatkan, tajuten vasta karsinalla että olisin todennäköisesti ontunut selkeästi, mutta toivoin jotta se olisi voinut mennä myös järkyttävän tavaramäärän piikkiin tai sitten että tuo brunette ei olisi huomannut ontumistani.

Harri nautti tarhakaveristaan ja saapuessani tarhan portille orit olivat rapsuttelemassa toisiaan tyytyväisinä. Alkuun en ollut varma miten Harri suhtautuisi toiseen oriin, mutta pienten alkunahinoiden jälkeen pojista oli tullut ystäviä ja ainakin toistaiseksi niiden yhteiselo sujui ongelmitta. Päästessäni Harrin luokse Vattu oli sitä mieltä että en olisi viemässä toisen ystävää ja hieman pujoteltuani orin kaulan alitse sain narun viimein kiinni Harrin riimuun ja pääsimme jatkamaan kimoni kanssa eteenpäin ja talliin.

Palatessamme talliin brunette poninsa kanssa oli lähtenyt, joten sain onneksi rauhassa hoitaa Harrin kuntoon ja ontuessani orini vierellä kentälle näin Juliuksen saapuvan tallille. Toivoin että mies ei nähnyt minua Harrin takaa ja yritinkin kävellä mahdollisimman normaalisti, mutta nopeasti orini kanssa kentälle jotta pystyisin mahdollisesti välttämään yhden epämiellyttävän kohtaamisen. Kentällä nousin Harrin selkään ja kiinnitettyäni vielä paukkuliivin narun oikeaan kohtaan, olin viimein valmis siirtämään hopeanhohtoisen orini käyntiin.

Istuminen Harrin käynnissä oli helpottunut jokaisen ratsastuksen myötä ja nykyään käynti tuntui jo suhteellisen normaalilta askellajilta. Ravi sen sijaan oli vielä hankalaa ja en ollut edes luonut ajatusta keventämiselle, sillä en haluaisi edetä liian nopeasti. Olin kerennyt antaa Harrin kävellä jonkin aikaa kun Julius saapui kentälle hevosensa kanssa. Ruunikko ei näyttänyt kävelevän kovin hyvin, joten toivoin että kyseessä ei olisi mitään isompaa.

”Moi”, tervehdin Juliusta pikaisesti antaessani Harrin kävellä turvallisen etäisyyden päästä Briten ohi. Annoin orini kävellä vielä muutaman kierroksen ennen kuin pyysin Harrin raviin ja annoin sen ravata isolla ympyrällä uran sisäpuolella, jotta Julius saisi käyttää koko uraa tammansa kanssa. Harrin ravi tuntui tänään todella hyvältä ja en tiedä että johtuiko se Juliuksen läsnäolosta vai mistä, mutta lopulta huomasin siirtäneeni orini laukkaan.

Harrin laukka oli isoa ja energistä, mutta ori ei ollut päässyt liikkumaan pitkään kunnolla, joten kierroksen jälkeen en uskaltanut antaa sen enään laukata, vaan siirsin Harrin takaisin raviin ja ihmettelin yllättävää uskallustani.

”Se näyttää kivalta liikkuessaan” Julius kommentoi samalla kun harppoi Briten vierellä eteenpäin. ”K..Kiitos. Vähän ehkä liian reipas mulle, mutta Harri ei oo toisaalta päässyt pitkään liikkumaan kunnolla, kun mä en oikein vielä voi kunnolla sitä liikuttaa” puoliksi mutisin vastaukseni lopun. Hetken jo pohdin olisinko tarjonnut Harria Juliukselle käyttöön jos tuon oma hevonen olisi poissa pelistä, mutta päätin lopulta olla pahentamatta ainakin toistaiseksi omaa tilannettani ja saisihan tuon otettua myöhemminkin puheeksi jos sellainen tilanne tulisi eteen.

Jonkin ajan kuluttua pysäytin Harrin kentän keskelle ja irroteltuani paukkuliivini laskeuduin alas orin satulasta mahdollisimman hitaasti ja tömähdysvapaasti. Nostettuani jalustimet ja löysättyäni vyön vedin vielä ohjat Harrin kaulan ja pään ylitse, ennen kuin pyysin orini liikkeelle ja suuntasimme portille. Julius ja Britte lähtivät samaan aikaan kanssamme kentältä ja hiljaisuuden vallitessa suuntasimme talliin hoitamaan hevosemme.

07.09.2020 Edistysaskeleita ja valkoisia valheita 657 sanaa

Me oltiin sovittu siirtyvämme toimimaan Harrin kanssa mun kuntouksessa. Oltiin tultu Jyrin kanssa siihen tulokseen, että olisi parasta alkaa muokkaamaan mun tekemistä siten, että se vastaa Harrin tekemistä, kuin se, että mä jatkaisin hamaan tulevaisuuteen pienempien ja tynnyrimäisempien kylmäveristen kanssa.

Harri oli kuitenkin ollut aina se päätavoite mulle, joten nyt samalla voitaisiin antaa mulle eväitä myös jatkoa ajatellen ja olipa Jyri vilautellut sellaistakin ajatusta, että voitaisiin hiljalleen jättää meidän tapaamiset pois ja vaihtaa ne valmentautumiseen osaavan ihmisen opetuksessa. Katsoessani Jyriä kuin tuo olisi kertonut kuolevansa huomenna, mies palasi puheissaan sen verran takaisin, että minun ja Jyrin tapaamiset eivät loppuisi kuitenkaan ihan seinään, vaan alkuun tapaamisiin otettaisiin mukaan joku valmentaja ja sen jälkeen Jyrin osuutta vähennettäisiin asteittain, kunnes häntä ei enää tarvittaisi ja pärjäisimme valmentajan kanssa kahden.

En ollut ihan myyty Jyrin idealle, mutta kai tuo olisi vain askel mikä olisi seuraavana otettava, sillä olihan kuntoutumiseni toisaalta edennyt suunnitelmien mukaan ja kai olisi vain uskallettava alkaa ottamaan niitä täysin itsenäisiä askeleita, vaikka edelleen välillä tuntui siltä, että vahingossa onnistuisin tekemään jotain mitä murtuma ei kestäisi ja olisin joko lähtöpisteessä tai koko elämäni olisi ohitse. Ravistin kuitenkin nuo ajatukset päästäni ontuessani Harrin ja Jyrin välissä kentälle.

Kentällä sain itse nousta Harrin selkään samalla kun Jyri piti minua silmällä ja istuessani viimein orini selässä tuo korjasi hieman asentoani sekä jalustimieni pituutta, ennen kuin sain luvan siirtää Harrin käyntiin ja antaa orini lähteä kävelemään pitkin uraa jotta Jyri sai samalla tarkkailtua menoamme. Kaarteissa Jyri huomautti asennostani ja pyrimmekin korjaamaan sitä parhaalla mahdollisella tavalla niin minulle kuin hevosellekin. Alkuun Harri ei arvostanut toimenpiteitämme ja ori protestoikin niitä heiluttamalla päätään.

Työstimme käyntiä molempiin suuntiin ja Jyri kommentoikin että menoni näytti hyvältä orini selässä varsinkin kun rentouduin enkä ehkä miettinyt selkääni enään niin paljoa kuin mitä olin miettinyt sitä varsinkin kun olin ensimmäisiä kertoja noussut hevosen selkään onnettomuuteni jälkeen. Käynnin jälkeen Jyri pyysi minua pysäyttämään Harrin hetkeksi jotta tuo sai korjattua vielä vähän asentoani ja pyydettyä minua liikuttamaan selkääni hieman eritavoilla, jotta mies pääsi paremmin perille siitä olisiko selkäni liikeradat muuttuneet kuinka ja miten se kestäisi erilaista liikettä.

Annettuaan luvan minulle lähteä uudelleen liikkeelle Jyri pyysi minut siirtämään Harrin raviin ja katsoimme asioita vielä ravissa. Siirtäessäni Harrin käyntiin Jyri kertoi että meno näytti myös ravissa hyvältä, vaikkakin tietenkin töitä oli tehtävissä varsinkin omalla mentaalisella puolellani, mikä olisi varmasti se isoin ongelma tässä projektissa ja Jyri ehdottikin minulle että ottaisin sen esiin myös terapiassa, vaikka asiaa voitaisiin myös käsitellä tulevilla tapaamisillamme. Laskeutuessani alas satulasta ja ollessani takaisin maanpinnalla nostin Harrin jalustimet ja lähdimme takaisin tallia kohden.

Matkalla törmäsimme Majináan joka oli juuri astumassa tallista ulos maksanrautiaan hevosen kanssa. Nainen katsoi päälleni hieman ihmetellen, mutta ei sanonut oikeastaan mitään. Pysäytin Harrin hieman kauemmaksi ja odotin että nainen oli saanut pysäytettyä omankin talutettavansa.

”Tää on Jyri. Se on…” hain sanojani ”Jyri on tavallaan mun istuntavalmentaja” kerroin lopulta vienosti valehdellen, sillä en tiennyt olisiko Julius tai Saaga vielä laulanut naiselle tilanteestani. Vaihdoimme muutaman sanan vielä Majinán kanssa, ennen kuin naisen talutettava alkoi näyttää siltä että sen kuppi menisi juuri nyt nurin ja jatkoimme kaikki omille teillemme. Tallissa hoidin Harrin pois ja palautettuani orin takaisin tarhaansa, palasin satulahuoneeseen, jossa Jyri odotti minua ja teimme vielä hetken venytyksiä sekä liikerata testejä maasta käsin.

Juuri kun Jyri oli tekemässä vielä viimeisiä korjauksia, satulahuoneen ovi kävi ja Julius astui sisälle. Toisen ilmeestä näki että hän oli yllättynyt siitä mitä oli menossa, mutta toisaalta miehen katseessa oli pilkahdus ymmärryksestä. Jyri huomasi miten jännitin koko kroppaani, sillä tuo koputti minua olkapäälle ja käänsi huomioni takaisin häneen, ennen kuin onnistuin taas rentoutumaan sen verran että mies sai suoritettua korjauksensa loppuun. Kävellessämme ulos kohti Jyrin autoa en kuullut miehen palautteesta puoliakaan, mutta tiesin että saisin luettua ne halutessani myöhemmin hoitokertomuksesta.

Vaikka olisin tässä kohtaa ollut myös itse valmis lähtemään kotiin, jostain syystä käännyin takaisin kohti tallia ja lähdin katsomaan vieläkö Julius olisi satulahuoneessa. Ihan kuin muka olisin tilivelvollinen toiselle, vaikka emme edes tunteneet. Ainahan voisin valehdella palanneeni takaisin, jotta voisin hyväksyä toisen edellisenä päivänä esittämän maastoilukutsun.

10.09.2020 Sadekeli satuttaa 911 sanaa

”Perhanan sade…” mutisin itsekseni Harrin steppaillessa edessäni. Ori aisti hermostuneisuuteni ja se ei helpottanut sen kanssa toimimista. En ollut nauttinut sadekeleistä sen illan jälkeen. Tai no, omat muistikuvanihan tuolta illalta ja sitä seuranneilta parilta kuukaudelta katkeaa siihen kohtaan kun olin lähtemässä tekemään käännöstä. Ehkä jos tuona iltana ei olisi satanut tilanne ei olisi ollut niin paha. Tai jos vastapuolen kuski ei olisi ollut kännissä kuin käki ja vielä enemmän pilvessä.

Jollain ilveellä mä pääsin vihdoin ja viimein Harrin selkään ja pyysin sen liikkeelle. Mä olin yrittänyt keskittyä Jyrin antamiin neuvoihin koko viikon. Ei musta siltikään tuntunut että mä olisin saanut mitään ahaa elämyksiä ja ehkä mä olisin oikeesti kaivannut jonkun sinne maan tasolle sanomaan mulle koska aloin nojaamaan liikaa suuntaan X tai Y. Olinhan mä yrittänyt alkaa etsimään valmentajaa, mutta mä en ollut tehnyt sitä useisiin vuosiin ja toisaalta mä kaipasin Jyrin mielipidettä asiaan, eikä mies ollut vielä vastannut mitään niihin pariin ehdotukseen mitä olin sille laittanut mahdollisesta valmentajasta.

Stressiä ei tietenkään helpottanut sekään, että Harri alkoi tuntumaan hieman liian energiseltä mun ratsastettavaksi. Olihan se ihan positiivistä että tuolla oli Vattu tarhassa kaverina viemässä orista enempiä energioita, mutta kai nuorikon olisi hyvä päästä välillä purkamaan paineita liikutettunakin. Musta ei kuitenkaan ollut ainakaan ratsastamaan sitä vielä sellaisella tavalla, kun mitä se vaatisi, joten kai mun pitäisi huomenna päästää Harri irti maneesiin ja antaa sen juosta siellä virtansa pois. Tai ainakin toivottavasti vähän vähemmälle.

Harrin askel oli todella jännittynyttä ja siinä oli todella vaikea istua. Kimo myös tanssi allani niin sulavasti, että saatoin vain toivoa ja rukoilla että kaikki menisi parhain päin ja selviäisimme orin kanssa elossa tästä reissusta. Vaikka me ei oltu tehty Harrin kanssa vielä kovinkaan paljoa, mun oli pakko uskaltaa oikeasti ratsastaa sitä nyt käynnissä. Tai no ”ratsastaa” koska en mä uskaltanut pyytää siltä kovinkaan aktiivista liikettä vielä ja varsinkin nyt kun se esitteli sellaistakin kokoamista että varmasti moni Grand Prix ratsukko olisi ollut sille kade.

Mä näin miten hiki alkoi kastella Harrin lapoja ja kaulaa, sekä omaa selkämystäni. Ei mulla ollut kuntoa tällaiseen. Miksi ihmeessä mä edes halusin ratsastaa sadesäällä maneesissa? Mä tiesin että tää olisi katastrofi. Ajatukseni katkaisi Harrin äkkinäinen liike vasemmalle, mistä seurasi oman liikeratani jatkuminen vieläkin pidemmälle, kunnes lopulta tömähdin maneesin hiekalle. Mä en uskaltanut avata silmiäni, sillä mä en halunnut tietää mitä kävi. Jostain lähestyi askeleet, jotka pysähtyivät mun luo ja tunsin käden olkavarrellani.

”Samuel?” Kaapon ääni kysyi jostain oikealtani. ”Mm… Missä… Missä Harri?” kysyin nieleskellen, sillä en edelleenkään halunnut tietää mitä minulle oli käynyt. ”Se on tuolla toisessa päässä. Se vissiin säikähti mua, vaikka yritin kyllä vislata ennen kuin avasin oven” Kaapon äänestä paistoi säikähdys ja harmitus. ”Voisiksä käydä ottaa sen kii? Mä… Mä tartten vielä hetken aikaa” yritin kuulostaa vakuuttavalta sen suhteen että en kuolisi vaikka toinen kääntäisi selkänsä minulle. ”Okei. Vienkö mä sen talliin?” ”Joo, vie vaan. En mä usko et musta on enää selkään tänää.”

Kuullessani maneesin oven avautuvan ja sulkeutuvan, mä uskalsin avata viimein silmäni. Ainakin mä olisin hengissä. Vedettyäni pari kertaa syvään henkeä mä kokeilin ensin liikuttaa vasemman käden sormiani. Ainakin ne liikkui ja niiden perässä sain liikutettua koko kättä. Lopulta tein saman oikealle kädelle. Sekin toimi. Sitten vuorossa oli se pelottavin osuus. Mä painoin silmäni tiukasti kiinni, lausuin rukouksen ja lähetin käskyn vasemmalle jalalleni.

Se liikahti. Se. Liikahti.

Avasin silmäni ja kokeilin uudelleen. Mun jalat toimi. Mä en ollut menettänyt loppuelämääni. Ainoastaan kypäräni. Tunsin miten lämpimät kyyneleet alkoivat kastelemaan poskiani ja samalla lisää askeleita.

”Samuel? Are you alright?” Dochas ilmestyi mun näkökenttään näyttäen huolestuneelta. ”Joo. Todellakin kunnossa” sanoin kuulostaen varmaan hullulta, koska todellisuus alkoi iskeytyä tajuntaani ja lopulta makasin vain itkien ja hymyillen hiekalla. ”Anna mä autan sut ylös” Dochas tarjosi kättään ja tartuin siihen. Miehen ote oli tiukka ja auttaen omalla kädelläni tuo veti minut istumaan. Kun olin viimein istuallani Dochas auttoi lauenneen turvaliivin pois päältäni ja vasta silloin tajusin että myös Saaga, Majiná ja Julius olivat maneesissa. Kaikkien kasvoilla näkyi omalla tavallaan huojennus, mutta varsinkin Saagan ja Juliuksen katseissa se oli selkeästi luettavissa. Majinán ja Dochaksen auttaessa minut seisomaan satuin silmäkulmastani näkemään miten Juliuksen ilme muuttui entistä helpottuneemmaksi. Ihmettelin tätä sen sekuntin mikä minulle tarjottiin, ennen kuin Majiná oli äänessä ja alkoi hätistämään Saagaa ja Juliusta edeltä talliin.

Julius kuitenkin lähti kävelemään ihan eri suuntaan ja päästessään luoksemme tuo ojensi kättään Dochakselle ilmoittaen että voisi auttaa minut talliin ja että he voisivat palata tekemään kesken jääneitä töitä. Saaga oli tässä kohtaa kerennyt jo maneesin ovelle ja toinen katsoikin taakseen ihmetellen, mutta nähdessään Dochaksen ja Majinán lähtevän kulkemaan kohti maneesin ovia, toinen kääntyi kannoillaan ja katosi sateiselle pihamaalle.

”Ootsä oikeesti okei?” Julius varmisti vielä kuulostaen todella epäilevältä. ”Joo. Mä selvisin, ainakin tällä kertaa, ilman isompia loukkaantumisia” vastasin hymyillen toiselle. Ruskeiden silmien katse oli kuitenkin sen verran tuima, että se sai omankin hymyni hyytymään ja lopulta hiljaisuuden vallitessa lähdin ontumaan Juliuksen vierellä takaisin talliin. Matkalla koin huonoa omaatuntoa siitä, että Julius joutui kastumaan vuokseni ja vaikka yritin sanoa toiselle että menisi vain edeltä talliin, tuo silti itsepäisesti piti oman kävelynsä minun tahtiini sitoutettuna ja piti huolen että selvisin talliin asti.

Kaapo oli hoitanut Harrin ja tuon varusteet pois ja kävin vielä tarkistamassa että orini olisi kunnossa, ennen kuin ryhmäpaine pakotti minut siirtymään kahville muiden kanssa ja lämmittelemään sateessa kastumisen jälkeen, jotta emme ainakaan toivottavasti tulisi kipeiksi Juliuksen kanssa. Vakuutettuani kaikki siitä että olisin kunnossa, hajosi porukka omille teilleen ja lopulta jäin yksin kahvini kanssa. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhastani ja siitä, että minulla olisi mahdollisuus käydä tilannetta läpi päässäni. Ehkä onnettomuudet ja sadekeli kulkisivat aina käsi kädessä elämässäni.

11.09.2020 // Etanan nopeudella 776 sanaa

Jokaiseen soluun mun kropassa sattui ihan helkutisti. En mä muistanut miten järkyttävältä saattoi tuntua seuraavana päivänä putoamisesta. Tai sitten se oli vain tämä yleisesti heikko kunto, joka sai mut tuntemaan itseni yhtä paskaksi, kun oppiessani että en mahdollisesti enää kävele ikinä.

Mä etenin normaaliakin hitaammin ja ontuvammin, enkä mä ollut enää edes varma että oliko koko homma vain jotain mun aivojen luomaa placebo efektiä, vai olisiko kivistävät lihakset vain pahentamassa jo pohjalla olevaa ontumista enemmän. Kuitenkaan en jaksanut tänään välittää asiasta ja ehkä salaa vain toivoinkin että Julius tai Saaga pelastaisivat minut kysymyksiltä jos joku alkaisi kyselemään. Päästessäni talliin minusta tuntui siltä, että kaikki voimani olisivat huvenneet vain siirtymiseen paikasta A paikkaan B.

Onnekseni satulahuone oli hiljainen joten sain rauhassa istua hetken ja vain tasata hieman hengitystäni ja kerätä voimiani, jotta pystyisin hakemaan Harrin suojat ja lopulta koko hevoseni. Tiesin oikovani tänään enemmän kuin sallitun määrän mutkia ja epäilin joutuvani mahdollisesti myös ongelmiin niiden takia, tai ainakin joku saattaisi pitää minua maailman surkeimpana hevosenomistajana. Toisaalta tämä ärsytti ja nosti taistelutahtoani, mutta toisaalta myös tiesin että minun olisi paras nyt vain yrittää ainakin ottaa vähän rauhallisemmin jotta olisin mahdollisesti maanantaina siinä kunnossa että voisin ratsastaa taas Jyrin valvonnassa, tai sitten joutuisin vaihtamaan tapaamisemme miehen toimipisteelle jos oma kuntoni ei kestäisi vielä satulaan nousemista. En kyllä ollut edes varma, että haluaisinko ratsastaa orillani ennen kuin se olisi mahdollisesti päässyt liikkumaan kunnolla siten, että voisin olla edes hieman varmempi siitä, että se olisi saanut purkaa ylimääräistä energiaansa kunnolla ja että se ei räjähtäisi seuraavasta naksahduksesta.

Jatkaessani hidasta etenemistäni kohti Harrin ja Vatun tarhaa, jota kohden oli astelemassa myös violetti hiuksinen nainen. Huokaisin syvään, sillä en olisi todellakaan halunnut tavata tänään ketään, mutta olisi vain pelattava niillä surkeilla korteilla, joita kohtalo halusi minulle tänään jakaa ja vain toivoa, että toisella olisi omat murheensa eikä tuo huomaisi omaa surkeaa olotilaani. Epäonnekseni saavuimme tarhalle samaan aikaan ja jouduin tekemään hieman töitä että sain pidettyä ilmeeni neutraalina, vaikka monetkin liikkeistä tuntuivat enemmän tai vähemmän pahoilta kropassani. Violetti hiuksinen katsahti päälleni ja yllättäen sain sen verran itsestäni sanoja ulos että onnistuin kai jotenkin normaalisti sanoa hakevani Harrin.

Nainen keskittyi tuon jälkeen vain avaamaan porttia ja saatuaan sen auki siirtyi tarhan puolelle ja itse jatkoin tuon perässä, sillä toivoin että näin en näyttäisi ontumistani ainakaan niin pahasti. En tiedä ymmärsikö Harri että en olisi tänään ihan kunnossa, sillä ori käveli suoraan luokseni ja laski päätään siten, että minun oli helpompi naksauttaa riimunnarun lukko kimoni riimuun. Vatun ja tuon taluttajan lähdettyä tarhasta suuntasimme myös Harrin kanssa kohti tallia hyvin hitaalla askeleella ja välillä ihmettelinkin miten nuorikkoni malttoi hidastaa askeltaan minun tahtiini sopivaksi.

Tallissa talutin Harrin poikkeuksellisesti karsinaansa ja käännettyäni orini pään kohti ovea, irrotin riimunnarun ja jättäessäni sen käytävän puolella olevaan koukkuun poimin suojat ja taiteilin ne parhaani mukaan kimon jalkoihin. Hitaasti ja tuskaisesti suoristettua itseni poimin vielä lopulta varuuksi mukaani nappaaman juoksutusliinan käteeni ja siirryimme Harrin kanssa maneesiin. Tähän aikaan päivästä maneesi oli vielä tyhjä, sillä Dochas näytti ratsastavan kentällä oikeastaan en ollut nähnyt kenenkään muun autoa tai muuta kulkupeliä pihalla. Yritin taluttaa Harria muutaman kierroksen ympäri kenttää, mutta jo ensimmäisen kierroksen jälkeen jouduin luovuttamaan ja vain päästin orini irti.

Alkuun Harri vain käveli ja haisteli maneesin pohjaa, ennen kuin se lähti ravailemaan ja lopulta laukkaamaan pukitellen maneesia ympäri. Annoin orini rallittaa niin kauan kuin se halusi, sillä toivoin että se olisi tämän jälkeen edes vähän käyttänyt energiavarastoaan pois. Ehkä täytyisi kysyä Majinán mielipidettä siihen, pärjäisikö ori pelkällä heinällä jotta se ei saisi turhaa energiaa, vaikka eipä tuo tälläkään hetkellä syönyt ihan hirveän isoa väkirehuannosta, kunhan sai jotain muiden kanssa samaan aikaan.

Puolta tuntia myöhemmin puuhkuttava hevonen saapui luokseni ja saatuani sen kiinni kiersimme pari hidasta kierrosta maneesia ympäri, ennen kuin oli aika palata takaisin talliin.

”Samuel, anna mä autan sua” Majinán ääni kuului jostain takaani kun olin kiinnittämässä Harria käytävälle. Käännyin katsomaan Ansamaata yrittäen hakea kasvoilleni ilmettä, joka kertoisi että olin kiitollinen toisen tarjouksesta, mutta ilmoittaisi myös että pärjäisin kyllä itse. ”Kyllä mä pärjään” yritin vakuuttaa. ”Ootko ihan varma? Sun meno ei vain näyttänyt kovin hyvältä” Kuullessani tämän tunsin miten pulssini nousi. Voi hitto… ”Ei täs mitään, vähän vaan se eilinen tuntuu lihaksissa” yritin vielä vakuutella naista samalla kun hain parempaa asentoa irrottaa ensimmäistä suojaa vasemmasta etusesta. Noustessani seisomaan, oli Majiná jo siinä vaiheessa napannut kolme viimeistä suojaa pois Harrin jaloista ja tarjosi niitä minulle. Vaisusti hymyillen otin suojat vastaan ja niputin ne siisteiksi paketeiksi.

Edessäni seisova nainen oli selvästi kysymässä tai sanomassa jotain, kun Dochasin ääni keskeytti toisen ja Majiná käännähti pahoitellen kannoillaan ja lähti suuntaamaan kohti jostain kuulunutta ääntä. Palautin Harrin suojat paikoilleen ja lopulta itse orin takaisin tarhaansa ja kerkesin tallilta pois juuri parhaiksi ennen kuin Julius tai Saaga ehtivät paikalle.

14-20.09.2020 Osa 1/2 Uusia asioita, pelkoja ja reissuun valmistautumista 329 sanaa

Jyri päätti maanantaina unohtaa sen faktan että minulla olisi synttärit ja helpon ja rennon treenin sijaan toinen päätti pistää minut juoksemaan. Oltiinhan me joskus sitä kokeiltu, mutta jostain syystä en edelleenkään uskaltanut juosta. Tai no olihan minulla selkeä syy sille miksi en uskaltanut juosta vaikka en sitä halunnutkaan myöntää. Omalla tavallaan harmitti ja ärsytti että minusta oli tullut tällainen heikkosieluinen kolarin jälkeen ja ehkä liian helposti käytin selkääni syynä asioiden tekemättömyydelle, vaikka minulla olisi ollut lupa tehdä niitä lääkäreiltä kirjallisenakin.

Vaikka en ollut myyty miehen ajatukselle siitä että kokeilisin juosta, tuo sentään armahti minua sen verran, että päädyimme sentään kuntosalille ja juoksumatolle tekemään tämän hullutuksen. Jyri sentään antoi minun aloittaa tehtävää ihan omalla tahdillani ja lopulta pitkän pähkäilyn päätteeksi uskalsin ottaa ensimmäisen juoksuaskeleen, jota seurasi pian toinen ja sitten kolmas. Ensimmäiset minuutit menivät ihmetyksen vallassa, sillä en todellakaan voinut uskoa että juoksin kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Harri oli saanut maanantaina vain juosta liinassa, sillä en toisaalta tiennyt uskaltaisinko nousta orini selkään ennen kuin joku olisi ratsastanut sen kunnolla lävitse, vai pitäisikö vain minun uskaltautua alkaa ratsastamaan sitä kunnolla.

Tiistaina minua ei ihan hirveästi Ansamaassa näkynytkään, sillä eilinen treeni Jyrin kanssa iski yöllä kunnolla päälle ja hyvä kun saatoin edes normaalia askelta ottaa koko päivänä. Selkeästi kai tuo yritti vihjata että täytyisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa liikkumaan rohkeammin ja normaalimmin.

Tänään sentään pääsin tallille ja Harri pääsi juoksemaan liinassa. Ori esitteli sellaisiakin liikkeitä narunpäässä, että olin tyytyväinen jotta olin etsinyt orille erään latvialaisen esittäjän, joka näyttäisi sen sunnuntaina näyttelykehässä Dzelzainin linnalla. Juoksuttaessani Harria loin suunnitelmaa tuleville päiville, sillä huomenna olisi ajatuksissa pestä ori ihan kunnolla ja sitten perjantaina olisikin minun ja Jyrin aika lähteä ensin kohti Helsinkiä ja sitten lauantaina siitä laivalla Riikaan. Harrille oli tallipaikka tiedossa Suomen päässä molemmiksi öiksi, sillä varasimme reissuun vain minun takia hieman normaalia enemmän aikaa, koska en ollut matkustanut näin pitkään paljoakaan onnettomuuden jälkeen, joten ei olisi mitään tietoa siitä miten jaksaisin reissua, koska se olisi varmasti henkisesti ja fyysisesti raskasta.

14-20.09.2020 Osa 2/2 // Huonoa omaatuntoa ja paniikkikohtauksia 728 sanaa

Torstai:

Huomenna olisi lähtö Latviaan Harrin ja Jyrin kanssa. En mä välttämättä kaipaisi toista käsiparia tällä matkalla, mutta kai se on ihan hyvä. Ehkä Jyrin suurin tarve on pitää mut vaa jollain tavalla järjissä.

Tänään kuitenkaan edessä ei olisi muuta kuin Harrin peseminen, jotta ori olisi huomenna ja lauantaina mahdollisimman puhdas. Vaikka mä tiedän mitä mun pitäisi tehdä ja miten hevosen peseminen toimii, jotenkin silti tuntuu kuin liikkuisin niin kuin hidastetussa filmissä. Kuitenkin lopulta sain Harrin pestyä ja kuivattuani ylimääräiset vedet pois kimosta karvasta loimitin orini ennen kuin talutin sen karsinaansa ja vain toivoin tehneeni parhaan mahdollisen suorituksen.

Perjantai:

Kello oli ihan liian vähän kun suuntasin Ansamaahan. Olin pakannut edellisenä iltana jotain Harrin pesun jälkeen, joten tänään ei onneksi ollut edessä muuta kuin nostaa varusteet autoon ja ensin ottaa traileri perään ja sitten lastata hevonen. Kaiken ja kaikkien ollessa kyydissä ja valmiina matka kohti Helsinkiä saattoi alkaa. Vaikka alustava suunnitelmamme oli ottaa laiva suoraan Riikaan, vaihdoimme suunnitelmamme Helsinki-Tallinna laivoihin molemmille suunnille, sillä näin olisimme nopeammin perillä koska ajomatka Tallinnasta Saulkrastiin ei kuitenkaan olisi kuin vajaa neljä tuntia.

Päästessämme Helsingin satamaan, olin onnellinen että reissu oli mennyt tähän asti hyvin, vaikkakin se alkoi jo hieman tuntumaan kropassani. Kuitenkin heti kun vain saisimme auton laivaan, olisi minulla mahdollisuus liikkua paljon paremmin ja toivottavasti pystyisin istumaan vielä viimeiset reilut kolmetuntia Tallinnasta Saulkrastiin.

Saapuessamme puoli seitsemältä Tallinnan satamaan ei oloni ollut enään niin surkea kuin paria tuntia aikaisemmin ja onnistuin jopa ajamaan puolet matkasta Saulkrastiin, jonne saavuimme kymmenen aikaan illalla. Tallilla meitä oli vastassa eräs työntekijöistä, joka auttoi meitä viemään Harrin oikeaan karsinaan sekä jättämään orin varusteet paikoilleen, ennen kuin minun ja Jyrin oli aika siirtyä vuokramökkiimme.

Lauantai:

Mua jännitti ihan hirveästi. Dzelzain oli todella hieno paikka ja musta tuntui kuin mä en kuuluisi sinne. Enkä mä oikeastaan kuulunutkaan. Ontuessani kohti tallia mä mietin että mitä ihmettä mä olin mennyt tekemään. Kuitenkaan ihmettelyille ei onneksi ollut liikaa aikaa, sillä mun piti laittaa Harri kuntoon.

Tässä kohtaa olin toisaalta ihan tyytyväinen että Jyri oli mukana matkassa, vaikka edellisenä iltana olin jostain syystä pohtinut että olisiko Julius ollut sittenkin parempi matkaseura. Ei mulla olisi mitään oikeutta pyytää sitä mun kanssa näyttelyreissuille, mutta ainahan voisi ehkä kysyä. Ehkä.

Harrin ollessa valmis se latvialainen esittäjä, jonka olin löytänyt tuli hakemaan orin. Vaikka mä en toisaalta halunnut mennä kaikkien nähtäville, mä menin silti kentänlaidalle seuraamaan Harrin kehää. Katsellessani kimoni menoa tunsin itseni maailman surkeimmaksi hevosenomistajaksi. Mitä minä, rampa surkimus, tekisin niinkin hienolla hevosella kuin mitä Harri oli. Olisiko ollut vain parempi myydä ori kotiin, jossa sitä voitaisiin arvostaa sen ansaitsemalla tavalla ja ostaa tilalle mieluummin jokin turvallinen suomenhevonen.

Harrin poistuttua kehästä oli aika vain odottaa että loput seitsemän hevosta saataisiin arvosteltua, ennen kuin olisi lopullisten tulosten aika. Tällä kertaa Harri ei pärjännyt loppukehään asti, vaan ori sai Erinomaisen ja näin ollen olimme valmiita lähtemään. Pääsimme lähtemään Dzezlainista siten, että yllätykseksemme kerkesimme jo puoli viideltä lähtevään laivaan, joten olimme puoli seitsemän aikaan takaisin Suomessa.

Paluumatkasta ajoin itse ensimmäisen tunnin, kunnes vaihdoimme kuskia ja Jyri antoi minun nukkua hetken. Jossain kohtaa kuitenkin heräsin ihan jäätävään huminaan ja menikin hetki, ennen kuin yhdistin sen kaatosateesta johtuvaan ääneen. Mitä syvemmälle väsyneisiin aivoihini tuo ääni rekisteröityi, sitä enemmän minua alkoi ahdistaa. Vielä kun tuohon lisättiin välillä meidät ohittavien autojen valot, ei mennyt pitkäänkään että olin paniikkikohtauksen partaalla.

Onnekseni Jyri kuitenkin käänsi juuri tuolloin auton Ansamaan pihaan ja pääsin nousemaan autosta ja vain yrittämään ravistella kaikki ne pahat muistot mitä mieleeni nousi. Nojatessani selälläni tallin seinään ja antaessani silmieni olla kiinni, tallin ovi yllättäen aukesi. Ensin ajattelin tulijan olevan Dochas tai Majiná, mutta arvioni osoittautui vääräksi kuullessani Juliuksen äänen viereltäni.

”Samuel? Kaikki ok?” Vaikka olisin miten halunnut myöntää toiselle että mikään ei ollut ok, onnistuin silti nyökkäämään jotenkin luonnottomalla tavalla, ennen kuin avasin silmäni ja vain robottimaisesti kävelin takaisin sateeseen sekä kopille ja autoin Jyriä purkamaan Harrin, ennen kuin suuntasin kimoni kanssa talliin.

Näin miten Julius tutki minua ja menoamme ja toinen olisi selkeästi halunnut sanoa jotain, mutta ei kai vain uskaltanut puuttua asiaan Jyrin ollessa paikalla. Lopulta Julius kääntyi kannoillaan ja poistui omille teilleen ja jäin itse hoitamaan Harrin yöpuulle. Dochas pyörähti myös tallissa juuri kun olin lähdössä ja tuon kadottua myös omille teilleen olin yksin sateisella pihamaalla. Katselin sen toisella laidalla olevaa autoani ja saatoin tuntea miten aloin tärisemään pelkästä jännityksestä.

Sitä, miten selvisin kotiin en tiedä itsekkään, mutta sen tiedän että seuraavalla kerralla saatan olla jopa pelkoani vahvempi tässä asiassa.

29.09.2020 Vaihto suomenpienhevoseen? 757 sanaa

Oli outoa nähdä joku toinen ratsastamassa omalla hevosellaan. Ehkä mielummin mä olisin halunnut antaa Harrin jonkun tutun ratsastettavaksi, mutta en mä oikein tiennyt ketään, joka voisi oria alkaa liikuttamaan. Jyrillä olisi liian kiire koko ajan ja Juliuksella oli oma hevonen. Saaga voisi ehkä olla toinen vaihtoehto, mutta sillä olisi Unikko ja en mä tiedä että haluaisiko se nousta paljon korkeamman Harrin selkään.

Mä olin löytänyt Nellin facebookin kautta ja se oli nyt ekaa kertaa ratsastamassa Harrilla. Mä olin kyllä juoksuttanut oria niin liinassa kuin irtonakin, mutta en mä sen selkään ollut uskaltanut. Ehkä sitten kun se olisi liikkunut muutaman kerran kunnolla, mä voisin kokeilla taas palata sen satulaan. Tai ehkä en. Toivottavasti se rauhoittuisi hieman kun saisi liikettä alle.

Mä olin kietonut Harrin vilttiin, jonka olin ottanut orille käyttöön. En mä tiedä tarvitsiko se sitä vielä, mutta kai se saattoi tuntua ihan mukavalta ja ainakin se vähän lämmitti sen lihaksia. Nelli oli just alkamassa työskentelemään Harrin kanssa ravissa kun Saaga ilmestyi mun viereen.

”Moikka!” ”Moi” vastasin pitäen katseeni edelleen kentällä liikkuvassa ratsukossa ja yritin analysoida huonommuuden tunteeni lävitse Harrin liikkumista ja ratsukon yhteistyötä. ”Harrihan näyttää kivalta. Kuka sitä ratsastaa?” kysymys nousi ilmoille viereltäni. Kiedoin vilttiä tiukemmin ympärilleni, sillä en tiennyt halusinko paljastaa asian todellista laitaa toiselle, vaikka Saaga tiesikin onnettomuudestani. ”Yks Nelli. Mä… Mä en oo ite uskaltanut ratsastaa Harrilla sen mun putoamisen jälkeen ja mun oli pakko saada jotain apua sen liikuttamiseen. Tai siis kun ei se nyt voi ihan vaan pelkästään liinassa juosta koko aikaa ja mä en tiedä miten kauan menee että mä taas uskallan edes ratsastaa käyntiä sillä. En mä siis ees tiedä että tykkääkö Nelli Harrista ja totta puhuen mä en tiedä mitä mä teen jos tää juttu ei toimi” annoin sanojen täyttää ilmaa välillämme raskaan huokaisun siivittämänä.

”En mä tiedä onko mulla pian muita vaihtoehtoja ku laittaa Harri joko ylläpitoon tai myydä se ja ostaa joku pomminvarma suomenpienruuna sen tilalle” huokaisin vielä hetken hiljaisuuden jälkeen ja nostin vilttiä vieläkin paremmin olilleni samalla kun pidin katseeni kentällä liikkuvassa ratsukossa, joka oli nyt jo siirtynyt laukkaan. Näin silmäkulmastani miten Saaga kääntyi katsomaan minua ja tiesin ilman että toinen sanoi mitään, jotta hänen ei ollut helppoa uskoa sanojani. En mäkään haunnut uskoa että tilanne alkoi vaikuttamaan siltä, mutta mitä järkeä mun olisi pitää Harria jos mä en edes uskaltaisi ratsastaa hevosellani. Pilalle se menee mun käytössä.

Saaga ei kuitenkaan sanonut mitään ja mä en tiennyt että oliko se hyvä vai huono juttu, mutta kaippa mä saisin jossain kohtaa kuulla sen mielipiteen halusin tai en. Toisaalta eipä mua voitaisi pitää kuin idioottina sanottuani noin, mutta se nyt oli vain karu fakta. Tai sitten mun ehkä vain pitäisi lopettaa olemasta tällainen pelkuri. En mä tiedä mikä olisi paras tapa toimia ja mikä ei…

Kolmea varttia myöhemmin Nelli lopetti Harrilla ratsastamisen ja matka kentältä talliin menikin hiljaisuuden vallitessa välillämme, koska olin vain liian stressaantunut kysyäkseni naiselta mitä tuo ajatteli oristani, joka ei ollu suomeen paluunsa jälkeen päässyt liikkumaan kertaakaan kunnolla. Vasta kun tuo oli riisunut Harrin suitset ja vaihtanut sille riimun päähän, sekä kiinnittänyt orin käytävälle uskalsin viimein avata suuni.

”Tykkäsitkö?” pidin käteni tiukasti ristissä rinnallani, sillä en tiennyt mitä muutakaan olisin niillä tehnyt ja niiden jatkuva liike olisi varmasti viimeistään paljastanut jännitykseni. Nelli oli hetken hiljaa ja vain keskittyi avaamaan orin satulavyötä. Huomasin miten toinen yritti muotoilla sanojaan ja toivoinkin että toinen olisi silti rehellinen mielipiteissään, eikä vastaisi vain tavalla, jolla olettaisi minun toivovan hänen vastaavan. ”Onhan se kiva ja laadukas ikäisekseen. Ja siitä huomasi että se ei oo kyllä hetkeen liikkunut kunnolla koska sillä oli vähän ylimääräistä virtaa, mutta se osas kyllä hienosti kääntää sen sitten työntekoon kun siltä alkoi pyytää juttuja. Mun täytyy vähän miettiä ja pohtia kaikkia plussia ja miinuksia niin käykö jos mä palaan loppuviikosta asiaan uudelleen?” Nelli kysyi hymyillen ystävällistä hymyä, jonka ei ollut kuitenkaan tarkoitus paljastaa mitään tunteita. En tiedä olinko pettynyt vai helpottunut toisen vastauksesta. ”Joo, kuulostaa hyvältä ja mieti vaan ihan rauhassa. Ei meillä mitään tavoitteita ole niin siinä mielessä ei ole mitään kiirettä” vastasin yrittäen pitää ääneni neutraalina, sillä Nelli ei oikeastaan tiennyt oikeaa syytä miksi hain hevoselleni liikuttajaa. Oli ollut helppoa kertoa vain työkiireistä ja muusta elämästä, vaikka oikeasti ne eivät olleet tulossa millään mallia sen tielle, etteikö minulla olisi ollut aikaa liikuttaa Harria.

Nellin hoidettua Harri pois ja palautettua ori takaisin tarhaansa vaihdoimme tuon kanssa vielä muutaman sanan orista ja käytännöistä ja lupasin jäädä odottamaan naisen yhteydenottoa myöhemmin sillä viikolla. Teidemme erotessa toivoin todellakin että Nelli haluaisi alkaa ratsastamaan Harria, tai muuten oikeasti joutuisin alkaa etsimään orille uutta kotia ja itselleni jotain ponikokoista suomenpienhevos ruunaa.

08.10.2020 124 sanaa

Nelli oli onneksi halunnut ottaa Harrin liikutettavakseen ja olimme sopineet että nainen kävisi liikuttamassa oria pari kertaa viikossa. Lupasin naiselle, että halutessaan tuo voisi myös kisata orilla kunhan yhteistyö ratsukon välillä alkaisi toimimaan, sillä olisi kiva saada Harrille kisatuloksia myös Suomesta.

Jollain tasolla ehkä kuitenkin toivoin että olisin saattanut päästä omasta jännityksestäni ylitse ja että olisin valmis starttaamaan edes kouluratsastuksessa Harrin kanssa kunhan seuraava kisa kausi olisi alkamassa. Tai ehkä siihen mennessä olisin uskaltanut kysyä olisiko Juliuksella kiinnostusta kisata kimollani jos en itse siihen olisi ollut kykenevä.

Tänään kuitenkin edessä oli edelleen katsomokomennus, seuratessani vielä kerran Nellin ja Harrin menoa ja välillä saaden itseni kiinni siitä ajatuksesta, että miltä ratsukon meno olisi näyttänyt jos orini selässä olisi istunut jokin muu kuin tuo nuori nainen…

12.10.2020 - Miksi sen oli pitänyt kertoa... 720 sanaa

Mä olin joutunut myöntämään Jyrille viimeviikolla että mä en ollut istunut Harrin selässä melkein kuukauteen. Oikeastaan mä myönsin sille että mä en ollut noussut minkään hevosen selkään kuukauteen. Jyri ei ollut kovinkaan innostunut tästä käänteestä, mutta se onneksi ymmärsi miksi tilanteeseen oli päädytty, vaikkakin sen mielestä mun olisi pitänyt vain nousta satulaan aikaisemmin ja pyytää jotain muuta sitten vaikka taluttamaan tai liinaamaan Harria, kunhan vain istuisin sen selässä ja totuttaisin selkääni ja kroppaani edelleen ratsastuksen vaatimiin liikeratoihin ja muutenkin palauttaisin itseäni vain koko ajan lähemmäs normaalia elämää.

Jyri oli vain ilmoittanut loppuviikosta että tänään tapaamisemme olisi Ansamaassa ja että Harrin tulisi olla varustettuna tuon saapuessa paikalle. Vaikka mieleni olisi tehnyt laittaakkin tuolle vastaan, olin vain raskaan huokaisun siivittämänä myöntynyt toisen vaatimukseen ja ilmoittanut Nellille että tämän päivän ratsastus jouduttaisiin siirtämään huomiselle.

Saapuessani Ansamaahan en ollut edelleenkään varma siitä että olisiko minusta nousemaan orini selkään, vaikka Harri olikin onnekseni liikkunut jo muutaman kerran kunnolla, joten ainakin kai suurin energia orista olisi jo poissa. Kävellen kuin satavuotias papparainen, välittämättä siitä kuka näkisi vaikean menoni onnuin hakemaan kimoni tarhasta ja palasin sen kanssa takaisin talliin. Kiinnitettyäni ratsuni käytävän naruihin ja riisuttuani sen sadeloimen, ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin hakea sen varusteet ja alkaa laittamaan oriani kuntoon.

Kymmentä minuuttia ennen kuin minun ja Jyrin sopima aika oli, kuulin miehen äänen tuon kävellessä talliin. Ensin luulin että tuo oli puhelimessa, mutta pian kuulin tarkemmin keskustelun, jota tuo kävi. ”Samuel on edistynyt todella hyvin viimeisen vuoden aikana. Oikeastaan siitä asti kun tuo on saanut tunnon takaisin jalkoihinsa, miehen kuntoutuminen on ollut nopeaa ja hänellä onkin korkea motivaatio kuntoutua lopunkin. Varmasti myös Harri on toiminut miehelle hyvänä motivaattorina, sillä miehellä on kuitenkin ollut isot suunnitelmat orinsa suhteen” Jyrin ääni läheni ja pudistinkin Harrin satulan vastinhihnaa niin lujasti että kaikki veri oli paennut sormistani. ”Harri on kyllä hieno hevonen ja Samuel on kyllä onnekas että hänellä on noin hieno hevonen, joka kuitenkin soveltuu myös tällaiseen käyttöön” kuulin Jyrin keskustelukumppanin vastaavan toiselle, askeleiden pysähtyessä selkäni taakse. Kiristäessäni vyötä vielä lisää mietin miksi toinen äänistä oli kuulostanut niin tutulta, ennen kuin tajusin sen. Jyri oli keskustellut Juliuksen kanssa. Ansamaan Juliuksen.

Julius tiesi vieläkin enemmän rampaudestani. Helvetin Jyri… Miksi toisen piti mennä kertomaan Juliukselle enemmän onnettomuudestani ja kuntoutumisestani? Miksi en saanut itse paljastaa näitä asioita sitä tahtia kun se oli minulle helppoa ja koin olevani siihen valmis? Miksi ihmeessä toisen piti pilata mahdollisuuteni ystävyyssuhteisiin? Tai ehkä johonkin muuhunkin? En mä tiedä mitä mä oikein tunsin Juliusta kohtaan, koska en mä uskaltanut paljastaa kaikkea sitä pahaa mitä oli sen ulkokuoren takana, mitä olin heräämisestäni asti alkanut rakentamaan. Ei kenenkään muun kuin hoitotiimin ja Jyrin olisi tarvinnut tietää mitään, mitä sen alle on piilotettu. Yritin vetää salaisesti pariin otteeseen syvään henkeä, ennen kuin annoin satulan siiven laskeutua paikalleen ja käännyin katsomaan takanani seisovia miehiä. Kuten olin pelännytkin, Jyrin vieressä seisoi Julius. ”Samuel, tässä on Julius Palovaara. Mä oon kans tehnyt vähän tutkimusta sen jälkeen kun puhuttiin siitä valmentajasta ja Julius voisi olla hyvä vaihtoehto siihen pestiin koska hänellä on myös tuntemusta fysioterapiapuoleen” Jyri esitteli Juliuksen minulle. Toinen ei siis ilmeisesti ollut kertonut että tunsimme jo. ”Me… Me tunnetaan oikeestaan Juliuksen kanssa jo. Tai siis ollaan nähty. Täälä” sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni. ”Mä… Mä.. Mä käyn hakemassa mun kamat… Ja mun pitää…. pitää vaihtaa se patruuna. Turvaliiviin. Putoamisen jälkeen. Tai ainakin varmistaa että sielä on uusi. Mä… Mä en tiedä onko… Tai siis mä en vaihtanu sitä silloin. Kai. Mä… mä en oo varma” änkytin, ennen kuin käännyin kannoillani ja yritin vakauttaa askeleeni näyttääkseni mahdollisimman normaalilta Juliuksen silmissä, vaikka tunsin miten jalkani tärisivät ja jokainen askel vaati enemmän kuin tähän asti huonoimpanakaan päivänä.

Mä olin oikeasti vaihtanut turvaliivini kaasupatruunan putoamisen jälkeen ja jopa hankkinut pari varapatruunaa, mutta vain ajan kuluttamiseksi istuin hetken satulahuoneessa. En mä voisi nousta Juliuksen edessä Harrin satulaan kuukauden tauon jälkeen. Mitä ihmettä Jyri oli oikein ajatellut… Lopulta mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetää liivi päälle, painaa kypärä päähäni ja vetää hanskat käteen ja palata käytävälle irrottamaan Harri. Tärisevin käsin annoin riimun tipahtaa kimoni päästä ja robottimaisesti lähdin askeltamaan kohti kenttää, jossa jollain ilveellä kiristin vielä vyötä pari reikää, ennen kuin laskin jalustimet ja jakkaran avulla nousin ratsuni selkään. Kiinnitettyäni vielä paukkumekanismin narun turvaliiviini olin valmis. Tai siis en ollut, mutta valehtelin olevani. Oikeasti halusin vain niin kauas pois kuin Harri jaksaisi laukata. Tästä ei voisi seurata mitään hyvää.

20.11.2020 Edistysaskeleita 650 sanaa

Mun oli pakko päästä eteenpäin mun kuntoutumisessa ja vaikka mulla olikin miten hyvä tiimi tahansa mun takana, piti mun silti tehdä isoin työ itse eikä vain luottaa niihin muutamaan tuntiin viikossa mitä homma tapahtui ohjatusti. Ehkä isoin onni asiassa oli se, että mä pääsin Ansamaahan oikeastaan mihin aikaan päivästä tahansa. Yleensä mä olin ajoittanut käyntini siten että siellä oli myös muita mutta tänään mä halusin vältellä kaikkia sillä tänään mä tekisin jotain semmoista, joka voisi päättää mun kuntoutumisen ihan täysin tai sitten se voisi olla se kaivattu henkinen askel eteenpäin.

Kevyen lumipeitteen alle jäänyt tallipiha näytti todella hienolta astellessani autoltani suoraan maneesille. Mä vihelsin muutamaan otteeseen, ennen kuin avasin ovea sen verran, että mä mahduin sisälle halliin ja suljettuani oven takanani mä jatkoin matkaani kohti estevarastoa. Jokainen askel minkä mä otin lähemmäksi pelotti mua enemmän kuin mä uskoinkaan, mutta lopulta mä sain rohkaistua itseni sen verran että mä päätin toteuttaa suunnitelmani. Mä kannoin maneesin hiekalle muutaman puomin siten että niiden ylitse pääsi suoralla linjalla joko käynnissä tai ravissa ja maneesin keskelle mä rakensin maailman pienimmän ristikon. Todennäköisesti Harri ei edes suostuisi tekemään muuta kuin harppaamaan sen ylitse, mutta se olikin oikeastaan enemmän mua varten, kuin oriani.

Mä kävin hakemassa Harrin käytävälle ja puhdistaessani sen kavioita mä mietin että pitäisi pyytää jotain ruuvaamaan sille hokit, koska mä epäilin että mä en siihen suoritukseen kykenisi, tai ainakaan mun ei ehkä kannattaisi liikuttaa Harria samana päivänä. Harjasin kimon karvan nopeasti, ennen kuin nostin satulan Harrin selkään ja kiristin vyön ja varustin orini loppuun. Mitä lähemmäs maneesi tuli, sitä enemmän mua taas mietitytti mun päätökseni siitä mitä mä tulisin pian tekemään. Kuitenkin mä talutin Harrin päättäväisesti maneesiin ja kiristin sen satulavyön, ennen kuin mä nousin orini selkään ja painoin pohkeet hopeisiin kylkiin. Harrin askel tuntui normaalia pidemmältä ja voimakkaammalta ja mä toivoin että kaikki ei menisi pian päin honkia.

Mä verryttelin Harrin käynnissä ensin ihan sileällä ja sitten ylittäen puomeja. Mä yllätyin miten nätillä askeleella ori ylitti puomit, ja mä uskalsin siirtää sen raviin. Ravissa me tehtiin sama juttu ja nyt kun ylitettiin useampi, puomi lähti Harrin askel kiihtymään puomeilla, joka johti siihen että mä tiukensin otettani ohjista huomaamattani. Kun verkat oli molempiin suuntiin suoritettuna, koitti päivän isoin haaste. Meidän mahtava 20cm ristikko. Mä vedin syvään henkeä, ennen kuin siirsin Harrin käyntiin ja käänsin orini ensin käynnissä ristikolle. Se käveli sen yli rennosti ja mä vähän ihmettelin miten helposti se suoritti tehtävänsä. Parin ylityksen jälkeen molemmissa kierroksissa mä kokeilin samaa tehtävää ravissa ja silloinkin Harri vain harppasi esteen ylitse.

Juuri kun me oltiin saatu viimeinenkin kierros suoritettua Saaga ilmestyi maneesiin ilmeisesti katsomaan mikä meno siellä oli. Mä nostin alkuun vain kättäni naiselle, ennen kuin mä olin puhe-etäisyydellä. ”Olisiksä viittiny nostaa tota ristikkoa vaikka kymmenen senttiä? Ei siis tartte olla mikään hirveän iso tai ees semmonen hypättävä” viitoin meidän varmasti säälittävän näköistä viritelmää kohden. ”Tottakai!” hihkaisu kuului jostain ennen kuin Saaga lähti suuntaaman kohti ristikkoa ja nosti molempia puomeja kymmenen senttiä. ”Onko tää hyvä?” ”Joo, kiitos!” kuittasin siirtäessäni Harrin raviin ja lopulta kääntäessäni orini nyt jo ristikolta näyttävän virityksen suuntaan. Harrista huomasi miten ori innostui nähdessään ”oikean” esteen ja mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän mua jännitti. Mä yritin laskea hieman askeleita esteelle, mutta mä olin silti myöhässä. Harrin hyppy ei ollut iso, mutta ori laskeutui pehmeästi ja mä en tuntenut edes minkäänlaista tärähdystä orin etukavioiden osuessa takaisin hiekkaan tai sen ponnistaessa takasillaan uuteen laukka-askeleeseen ja mun istuessa takaisin sen satulaan. Mä otin ristikon vielä kerran, ennen kuin mä annoin Harrin ravailla loppuravit ja käynnit. Lopulta mä laskeuduin alas Harrin selästä, ja mä en tiedä mikä muhun meni, mutta mä kaappasin Saagan isoon halaukseen, ennen kuin päästin toisesta irti.

Sanomatta sanaakaan mä käänsin Harrin turvan kohti maneesin ovea ja lähdin taluttamaan oriani talliin, jossa se sai jäädä fleecen alle kuivattelemaan itseään samalla kun mä kävin pohtimassa miten palauttaisin puomit ja estetolpat paikoilleen, sillä kaikki tämä urheilu alkoi kertomaan että jokin osa päivässä oli ollut liikaa.

13.12.2020 Sekamelskaa 400 sanaa

Mennyt kuukausi oli ollut jotenkin aaltoileva. Mä olin tehnyt alkukuusta ihan ex-tempore päätöksen siitä että mä ilmoitin mut ja Harrin meidän ensimmäisiin kenttäkisoihin. Eihän me aloittelijaluokkaa vaativampaa oltaisi kisaamassa, mutta silti 60 cm rataesteet ja 50 cm maastoesteet olisivat varmasti selälleni kova paikka koska en ollut kerennyt kuitenkaan treenaamaan kunnolla. Olinhan onnekseni saanut sovittua Dochaksen kanssa diilin, jossa tuo piti minulle parit tai kolmet estetreenit viikossa jotta sain edes vähän hyppyjä alle ennen kisoja. En kuitenkaan ollut kertonut kenellekään mulle kuin Saagalle tästä älynväläyksestäni, sillä olin pyytänyt toista Harrin hoitajaksi kisoihin.

Mua pelotti päivä päivältä enemmän se, miten kisat tulisi menemään koska me ei oltu käyty ratsain Harrin kanssa hirveästi tallin ulkopuolella ja mä toivoinkin että ori käyttäytyisi siivosti tai sitten Saaga saisi taluttaa orin trailerilta maneesiin ja takaisin. Tai sitten pitäisi ehkä vain vetää ilmoittautuminen pois…

Julius oli eilen pyytänyt meidät mukaan loppukäynneille maastoon, ja sitä oli oikeastaan tapahtunut aika useinkin sen jälkeen kun me oltiin eksytty samaan aikaan tallille ja nyt kun Brittekin oli ratsastuskäytössä. Mies oli puhunut jotain orien etsimisestä tammalleen ja kysynyt multakin neuvoa. En mä oikeastaan tiennyt nykyisistä oreista mitään, sillä en ollut pitänyt silmällä hevosurheilua oikeastaan ollenkaan enään sen jälkeen kun sain heittää omat kilpahaaveeni romukoppaan maatessani ensin sairaalassa ja sen jälkeen istuessani siinä pirun tuolissa vuosia.

Julius oli muutenkin yksi iso kysymysmerkki elämässäni. Mitä enemmän me oltiin yhdessä, niin vapaa-ajalla kuin kuntoutuksellisessakin mielessä mun tunteet sitä kohtaan oli kasvanut. Mä en todellakaan vielä uskaltanut sanoa toiselle mitään, koska mä en halunnut pilata mitään meidän välillä. Mutta ehkä jos alkuvuoden lääkärin tapaaminen menisi hyvin ja tuo sanoisi että kuntoutusta voitaisiin purkaa, voisiko silloin olla mahdollisuus kertoa totuus vai pilaisiko se kaiken välillämme? Epätietoisuus miestä ja tuon tunteita kohtaan oli alkanut olemaan jopa selkäänikin isompi ongelma, ja mä en tiennyt että pystyisinkö mä enään kovinkaan pitkään olemaan hiljaa. Ehkä seuraavalla maastokerralla pitäisi vain nostaa kissapöydälle ja puhua asiat lävitse. Pahimmillaanhan tuo vain nauraisi minulle ja sanoisi että olin ihan hullu.

Toisaalta mies oli myös heittänyt ehdotuksen ilmoille siitä että lähtisin tuon aveciksi ensi kesänä joihinkin häihin. Vaikka Juliuksen äänensävy oli ollut ehkä hieman kepeä, oli toinen silti kuulostanut vakavalta joten ehkä tuollakin voisi olla jotain tunteita? Epätietoisuus tuntui kuristavan minua hitaasti, mutta varmasti sisältäpäin ja en tiennyt miten ihmeessä tilannetta pitäisi purkaa, paitsi puhumalla.

Ehkä ensi kerralla pitäisi pilata kaikki ja mieluusti ennen kenttäkisoja koska ei olisi mitään takeita siitä että palaisin kävelykykyisenä kisoista takaisin.

20.10.2020 354 sanaa

Mä istuin Harrin karsinassa, nojaten sen etuseinään ja en oikeastaan ollut edes varma, että pääsisinkö omin avuin ylös, vai vaadittaisiinko siihen ulkopuolista apua. En kuitenkaan jaksanut välittää asiasta, sillä mielessäni oli ihan muut asiat, kuin vammaisuuteni.

Mä en tienny olinko mä vieläkään sitä mieltä että Jyri teki järkevän ratkaisun valitessaan Juliuksen mun valmentajaksi. Ensimmäisellä kerralla mä olin kauhusta kankea ja mä ratsastin yhtä paskasti kun ekalla kerralla noustessani hevosen selkään sen jälkeen kun mä olin saanut tunnon takaisin jalkoihin ja alettiin kuntouttamaan mua ratsastaen.

Toisella kerralla mua ei jännittänyt niin paljoa, mutta en mä silti osannut rentoutuakkaan kunnolla. Joka kerta, kun tunsin Juliuksen kädet lantiollani, tai reidelläni musta tuntui kuin mun kropan läpi olisi lähetetty sähköimpulssi siitä kohdasta. Se ei kuitenkaan ollut sellainen inhottavan tuntuinen, vaan sellainen enemmänkin kutkuttava tunne. Olinhan mä onneksi osannut sen jälkeen rentoutua kolmannella tapaamisella paremmin, mutta en mä jotenkin silti tiennyt mitä ajatella tilanteesta. Tai Juliuksesta. Mä en tiennyt että oliko soppaan sekaantumassa jotain muutakin kuin vain talli kaveruutta, tai kiitos Jyrin, asiakkuutta.

Vaikka mä pelkäsin että Juliuksen suhtautuminen muuttuisi sen kuullessa mitä mulle oli käynyt ja miten romuna mä olin, ei sen ilmeestä ollut nähtävillä sääliä. Enemmänki se oli sellainen… päättäväinen? Motivoitunut? Ihastunut? Kannustava?

Mä en oikein tiennyt ja se ahdisti mua tällä hetkellä enemmän kuin se, että Jyri oli mahdollisesti pilannut kaikki mun ja Juliuksen väliltä. En mä tiennyt haluaisiko se olla enää mun kanssa missään tekemisissä meidän valmennusten ulkopuolella, ja mä en tiennyt että kestäisinkö mä sitä. Juliuksesta oli Saagan ohella ollut tulossa mahdollisesti mun ensimmäiset oikeat ystävät onnettomuuden jälkeen, mutta mä en tiennyt että miten homma menisi jatkossa. Mä en edes tiennyt uskaltaisinko mä kysyä Juliukselta mitkä meidän välit olisi. En mä tiennyt olisiko se omanlaisensa kipristely mitä mä tunsin sen laskiessa kätensä ohjatakseen mun kroppaa parempaan asentoon Harrin selässä hyvä vai huono juttu. En mä edes tiennyt miten mä selvittäisin koko tilanteen meidän välillä.

Harri oli alkanut pukkimaan minua turvallaan ja vasta siinä kohtaa havahduin ajatuksistani. Lähdin nousemaan vaivalloisesti karsinan pohjalta, tuntiessani vihlaisun selässäni. Pääsin yllättäen seisomaan, mutta pian sen jälkeen kihelmöinti jaloissani alkoi ja painoin silmäni tiukasti kiinni. Tämä ei voisi olla totta…

26.10.2020 394 sanaa

Nellin Näkökulma

Mä aloin ymmärtämään Harria kerta kerralta paremmin ja siitä oli kyllä jo ensimmäisellä kerralla huomannut että se oli koulutettu ihan ammattilaisen toimesta ja että sen kanssa oltiin tehty töitä ja se osasi käyttää potentiaaliaan. En mä ollut uskonut löytäväni näin hienoa hevosta ratsastettavaksi silloin kun mä olin etsinyt liikutettavaa hevosta joten kimo hannover oli vain lottovoitto.

Tietenkinhän alkuun oli jännittänyt ratsastaa oria Samuelin silmien alla koska mä en oikein tiennyt että millainen ihminen tuo olisi, mutta se oli paljastunut ihan mukavaksi ja hieman hiljaiseksi. Ansamaa oli myös mukava paikka ja olinkin hieman tutustunut tallin omistajiin Majináan sekä Dochasiin ja tallilla käyviin Saagaan ja Juliukseen, vaikkakin välillä tuntui että sattuessamme Juliuksen kanssa yhtä-aikaa tallille, tuo piti minua hieman silmällä ja en tiennyt että johtuiko se siitä että Samuel oli pyytänyt miestä katsomaan perääni, vai olisiko tuolla jotain muuta minua vastaan.

Olin kuullut Majinálta että tallilla järjestettäisiin kuun lopussa kilpailut ja hetken pohdittuani olin kysynyt Samuelilta voisinko osallistua kisoihin Harrilla. Mies oli suostunut tähän, joten olinkin heti naputellut osallistumisemme kisoihin ja nyt täytyisi vain odottaa enään vahvistusta osallistumiselle. Tänään olisi kuitenkin edessä ihan vain perus ratsastus ja samalla ehkä pienien asioiden hiomista tulevia kisoja varten.

Harri nuokkui tarhassa musta sadeloimi päällään astellessani hakemaan oria. Kuullessaan lähestyvät askeleeni se nosti hieman päätään, ennen kuin huokaisi syvään ja otti pari askelta luokseni, jolloin sainkin jo tartuttua sen riimusta kiinni ja napsautettua lukon kiinni. Tallissa kiinnitin orin käytävälle ja riisuin loimen, jonka vein kuivumaan samalla kun kävin hakemassa harjat ja muut varusteet.

Harrin varustaminen kävi jo rutiinista ja pian olimmekin ratsuni kanssa matkalla maneesiin, jossa kiristin vielä satulavyötä ennen kuin nousin jakkaran avustuksella kimon selkään ja pyysin Harrin liikkeelle. Olin löytänyt toimivan kaavan orin verryttelyyn joten suoritimme sen samoja kaavoja noudattaen, ennen kuin aloin ratsastamaan lävitse pätkiä helpon A:n radasta, jotta saisimme treenattua sitä edes hieman ennen tulevia kisoja. Harri liikkui todella hyvin ja sen kanssa oli helppoa suorittaa tehtäviä ja lopuksi innostuin vielä suorittamaan koko radan lävitse.

Loppuverkkaillessani oria harmittelin hieman että en kerennyt enään hyppäämään tuon kanssa ennen kisoja, mutta täytyi vain toivoa että rata menisi kisoissa hyvin ja että Harri saisi hyvää kokemusta kisoista suomessa, sillä muistelin Samuelin sanoneen jotta kimo ei ollut vielä kerennyt aloittaa kisauraansa täälä, vaikka sillä olikin sijoituksia ja jokunen voittokin keskieuroopasta. Laskeutuessani kimon satulasta toivoin että en nolaisi ketään kisoissa ja että Samuel antaisi minun jatkaa Harrin liikuttamista edelleen kisojenkin jälkeen.

27.10.2020 Rikkinäinen surkimus 328 sanaa

Julius oli joutunut siirtää meidän tapaamisen eiliseltä tälle päivälle. Se ei haitannut mua ollenkaan ja vaikka toinen olisi perunut kokonaan ei sekään olisi haitannut millään tasolla.

Kuitenkin tänään kivusta irvistellen mä könkkäsin tallille ja jollain ilveellä sain Harrin sisälle ja harjattua. Varustaminen oli ihan järkyttävän kipeä projekti varsinkin satulan kanssa, mutta kehitettyäni kolarin jälkeen pientä pohjaa addiktiolle, mä en halunnut riskeerata mitään enään ja en ollut ensimmäisen illan jälkeen koskenut mihinkään särkylääkkeeseen, vaikka tiesin että kivut tulisivat olemaan ihan järkyttävät koko ajan. Mä olin perjantaina lähtenyt Ansamaasta kotiin, koska mä en vain kestänyt olla enään muiden säälittävänä.

Juliuksen astellessa talliin mä en voinut olla katsomatta sen päälle. Mä yritin pitää katseeni neutraalina, vaikka kipu vihloi selässäni ja sisuskaluni tuntuivat vetävän jotain omaa ralliaan. Mun oli pakko antaa mun katseen mittailla Palovaara päästä varpaisiin. Vaikka sen vaatetus ei eronnut suuresti siihen mitä sillä oli normaalisti tallilla päällä, jos ei otettu huomioon firman logolla varustettua toppaliiviä, se näytti hyvältä.

Sen astellessa lähemmäs mua alkoi ahdistamaan vaan enemmän oma vammaisuuteni ja kyvyttömyyteni mihinkään ja kuulostin varmaan todella töykeältä puoliksi töksäyttäessäni että olisin valmis, vaikka en oikeasti ollut.

Lähdimme kuitenkin Harrin ja Juliuksen kanssa maneesiin, jossa mies auttoi minut orini satulaan ja napsautti liinan kiinni Harrin kuolaimiin. Aloitimme työskentelyn oman asentoni parista ja jouduin tekemään töitä pitääkseni kivun aiheuttamat irvistykset piilossa selkäni vihloessa jatkuvasti. Julius varmisti jossain kohtaa että kaikki olisi varmasti ok ja päädyin vain nyökkäämään, vaikka oikeasti olisin vain halunnut itkeä kivusta ja kadota maan alle.

Vajaat 45min myöhemmin olimme valmiita ja pääsin laskeutumaan Harrin selästä ja lähtemään kohti tallia. Selässäni säteilevä kipu aiheutti ontumiseni näkymisen ja yritinkin piilottaa oman kuntoni kustannuksella asian jokaisella askeleella. Kävimme Juliuksen kanssa ajatuksia jatkolle, vaikka minulla menikin suurin osa Palovaaran puheesta ohitse, vain keskittyessäni näyttämään normaalia terveemmältä.

Lopulta tiemme erosivat tallin ovella ja talliin päästessäni suojamuurini vain hajosi ja kaikki kipu sekä muut tunteet purkautuivat itkuna, ennen kuin sain itseni kasattua sen verran että saatoin riisua Harrin ja selvitä kotiin vain tekemään hidasta kipukuolemaa.

30.10.2020 Ehkä tästä tulee jotain 904 sanaa

Mä en tiennyt mitä kello oli kun mä sain silmäni viimein auki. Lähdin automaattisesti etsimään puhelintani yöpöydältäni, vain tajutakseni että se ei ollutkaan siinä. Aherrettuani itseni istumaan, annoin katseeni kiertää huoneessa. Missä hemmetissä mä olin? Hiljalleen mun aivotkin heräsi tähän päivään, ja mä aloin muistamaan edellistä päivää ja iltaa.

Kisat – huutokauppa- Ansamaan asutola?

Annoin katseeni kiertää nyt jo tarkempana uudelleen jokaisen millin huoneesta, vain tajutakseni nyt viimeinkin mistä mä heräsin. Mä annoin katseeni kiertää huoneessa kolmannen kerran etsien katseellani eilisen illan partneriani, mutta tietenkään se ei ollut sielä. Mä löysin kuitenkin viimein puhelimeni ja napautettuani sen päälle, mä näin viestin.

Julius: Huomenta. En viittinyt herättää kun lähdin töihin. Millainen olo? 07:44

Luettuani viestin mun olo oli huojentunut mutta ehkä jopa vähän pettynyt. Tai en mä tiedä mitä mä olisin ajatellut jos mä olisin oikeasti herännyt sen vierestä.

Samuel: Huomenta. Ihan ok, ei niin kipeä kuin illalla. 09:55

Lähetin vastauksen lukematta sitä lävitse. Vasta sen jälkeen mä huomasin sängyn viereen ilmestyneen vesilasin ja sen tutun valkoisen purkin. Se näky tuntui samalla hyvältä, mutta myös todella pahalta, sillä ei mun ollut mitään järkeä ajaa Juliusta tähän tilanteeseen. Noustuani ylös mä tunnustelin vähän fiilistäni, ennen kuin puin päälleni. Vetäessäni farkkujani jalkoihini, en voinut välttää laskemasta vasenta kättäni reidelleni. Vaikka aikaa oli mennyt vuosia, oli jäljet edelleen olemassa. Pahimmillaan ne olivat lonkkani kohdalla, mutta oikeastaan koko reiden sivu oli saanut osansa. Arvet, jotka tapahtuma oli jättänyt jälkeensä, kertoivat omaa karua tarinaansa ja olin vuosien aikana oppinut helpommaksi vain piilottaa ne, kuin vastata kysymyksiin siitä, mitä jalalleni oli tapahtunut.

Puettuani lopunkin päälleni, mä tarkistin että en unohtaisi mitään Juliuksen huoneeseen ja hiivin ulos hiljaisesta asuntolasta, kuin joskus teininä ensimmäisen poikaystäväni kotoa, sen vanhempien ja muun perheen vielä nukkuessa. Ajellessani kotiin mä yritin unohtaa kaikki mitä yön aikana olisi tapahtunut. Kotona ollessani mä sain onneksi keskityttyä muihin asioihin, ja lopulta oli aika vaihtaa vaatteet. Mun olisi pakko alkaa ratsastamaan itse oriani jotta mä oppisin sen jekut, koska ei kukaan muu voisi kertoa niitä minulle.

Tallilla mä helpotuin siitä, että siellä ei ollut ketään. Eihän seura olisi haitannut, mutta mä en jotenkin vain ollut tottunut vielä siihen, että mulla oli sellaisia ajatuksia Juliusta kohtaan ja jotenkin saatoin vain kuvitella miten niistä voitaisiin kysellä ja mä en halunnut vielä puhua asiasta. Ei meistä voisi tulla mitään Juliuksen kanssa. Vai voisiko?

Harri käveli minua vastaan tarhassaan hakiessani kimoni ja vaelsimme molemmat yhtä raskaalla askeleella talliin. Orin ollessa harjattuna ja varustettuna kävin hakemassa vielä omat varusteeni. Palatessani Harrin luokse ja taistellessani turvaliivini vetoketjun kanssa, kuulin askeleita, jotka lähestyivät minua. Nostaessani katseeni saadessani viimein vedettyä turvaliivini vetoketjun kiinni.

Tunnistin tulijan Miriamiksi, vaikka en ollutkaan ollut naisen kanssa missään tekemisissä, mutta tallilla ei ollut kovinkaan montaa tummempi piirteistä naista, joten ei ollut vaikea päätellä kenestä oli kyse. Hymyilin naiselle pienesti ohittaessani tuon ja lopulta irrotinkin Harrin käytävältä ja suuntasimme orin kanssa maneesiin, jossa nousin orini selkään, ennen kuin annoin sen siirtyä käyntiin ja aloin hakea parempaa myötäystä orini askeleeseen. Käynnissä annoin Harrin ensin venytellä itseään, ennen kuin keräsin ohjia ja aloin ratsastamaan erilaisia ympyröitä ja loivaa kiemurauraa ja muita helppoja kuvioita, joilla saisin oriani hieman taivuteltua ja itselleni opetettua taas miten ratsastaa hevostani kunnolla.

Antaessani Harrin ravata ja kokeillessani että olisiko harjoitus- vai kevyt ravi minulle parempi, kuulin vihellyksen maneesin ovelta, ennen kuin se aukesi, mutta en nähnyt kuka saapui paikalle, sillä olin juuri väärässä päässä maneesia. Päästessäni oven luokse tulija paljastui Juliukseksi, joka oli tullut seuraamaan ratsastustani.

”Näyttää hyvältä” mies kommentoi ja toisen sanoista ei saanut selvää tarkoittiko hän minua vai ratsuani. ”Kiitos” vastasin hieman epäröiden ”olisitko sä voinut ottaa tän liinaan jos mä kokeilisin laukkaa ekan kerran vuosiin?” kysyin antaessani Harrin kävellä isolla ympyrällä Juliuksen ympärillä. En tiedä oliko edellisellä illalla vai Ennin tapaamisella, mutta jostain syystä tunsin olevani hieman rohkeampi Juliuksen seurassa. ”Joo, mä käyn hakemassa liinan niin mä tuun ihan just takas” kuulin Palovaaran sanat tuon pyörähtäessä kannoillaan ja suunnatessaan talliin hakemaan liinaa. Annoin tällä välillä Harrin kävellä vapaita välikäyntejä ja valmistuin vain itse henkisesti siihen, että seuraavasta osasta voisi tulla joko vaikea tai kipeä.

Ensin luulin että Julius saapui takaisin kuullessani maneesin ovelta vihellyksen, mutta sen sijaan maneesiin astelikin Mariam taluttaen jotain kermakarkin väristä ratsua. Nyökkäsin naiselle uuden tervehdyksen ja aloin keräilemään uudelleen Harrin ohjia ja herättelemään kimoani työnteon pariin. Pian Julius palasinkin Harrin liinan kanssa ja kiinnitti sen orin suitsiin, antaen minun hakea itse orini isolle ympyrälle.

”Ihan kun susta siltä tuntuu, niin nosta vaan laukka” ympyrän keskeltä kuului ja paria kierrosta myöhemmin annoinkin kimolleni laukka-avut ja tunsin miten se ponnisti laukkaan. Harrin laukka oli pehmeää mutta voimakasta ja yllätyin miten helppo siinä, oli istua. Annoin Harrin laukata muutama kierroksen, ennen kuin sanoin enemmän Juliukselle, kuin Harrille ravi käskyn ja annoin ratsuni siirtyä ei niin sulavasti laukasta raviin ja siitä käyntiin, ennen kuin vaihdoimme suuntaa ja taas hiljalleen siirsin ratsuni ravin kautta laukkaan ja otin muutaman kierroksen laukkaa tähänkin suuntaan, ennen kuin siirsin Harrin raviin ja siitä käyntiin, jotta Julius sai irrotettua juoksutusliinan. Annoin orini kävellä muutaman kierroksen maneesin ympäri, ennen kuin pysäytin sen ja irrotettuani paukkumekanismin liu’uin alas Harrin satulasta ja lähdin kävelemään miehen ja ratsuni välissä kohti tallia.

Emme puhuneet Juliuksen kanssa mitään ja tiemmekin erosivat tallin ovilla. Hoitaessani Harria pois oloni oli kevyt, mutta sekava ja loppu päivä ja ilta menikin sekavissa fiiliksissä. Jossain kohtaa puhelimeni oli myös kilahtanut uuden viestin merkiksi.

Julius: Teidän meno näytti hyvältä. Kyllä susta vielä mulle kilpakumppani leivotaan. Mä vaikka kädestä pitäen valmennan sut siihen pisteeseen. 21:47

En voinut kuin hymyillä. Julius ei onneksi vihannut mua.

03.11.2020 Uskallus elämään 356 sanaa

Mä olin sunnuntaina uskaltanut ratsastaa Harria jo vähän paremmin. En mä ollut uskaltanut mennä kuin käynnissä ja ravissa, mutta silti mä olin yrittänyt ratsastaa parhaani mukaan, vaikka ei se tuntunut olevan kovinkaan helppoa vaikka mulla pitäis kuitenkin olla suhteellisen hyvä pohja ratsastamiselle. Nelli oli tehnyt myös ihan hyvän pohjan orini kanssa ja sitä oli turvallisen tuntuinen ratsastaa, vaikka mua silti pelottikin ajatus siitä että mä olisin laukannut sillä yksin.

Kuitenkin mä olin selviytynyt yksin koko ratsastustoimituksesta, vaikka se kermakarkin värisen hevosen ratsastaja olikin tuntunut kattovan mua pitkään. Tänään oli kuitenkin taas vuoro mun ja Juliuksen tapaamisen mun kuntoutuksen kannalta. Meidän keskustelu edeltävällä viikolla oli helpottanut mun oloa ja sen perusteella mä olin muutenkin uskaltanut ehkä alkaa elää taas normaalimmin, enkä mä rajoittanut juttuja itseltäni niin paljon kuin aikaisemin, koska mä tiesin että jos mä en vain pystyisi, mulla olisi joku, joka voisi mahdollisesti tulla jossain kohtaa auttamaan mua.

Tietenkinhän mun pitäisi silti oppia elämään yksin ja jatkamaan parempaa sopeutumista elämään, vaikka mulla olikin turvaverkkoa tiedossa, koska yksinhän mä kuitenkin tulisin olemaan varmaan lopun elämääni. Kauaa en onneksi tänään kerennyt näissä ajatuksissani kun Julius jo tuli maneesiin ja jatkettiin siitä mihin me oltiin viimeksi jääty ja oikeastaan jatkettiin siitä eteenpäin. Tietyt asiat mitä tällä kertaa kokeiltiin, aiheutti muutamia vihlaisuja selässäni ja Julius taisi huomata että jotkut asiat olivat niitä mitkä eivät vielä ihan onnistuneet minulta ja näitä joko jätettiin seuraavalle kerralle kokeiltavaksi, tai sitten niitä pilkottiin pienempiin palasiin, jolloin tuo näki paremmin missä kohtaa rajani tulee vastaan ja olisiko meillä jotain mahdollisuutta venyttää tuota rajaa jo tällä kerralla.

Puolen tunnin kohdalla Julius ilmeisesti huomasi että oma kuntoni alkoi loppumaan, sillä mies helpotti tehtäviä siten että saimme helposti lopetettua aktiivisen tekemisen ja samalla tuo piti huolen, että minulla oli mahdollisuus pysyä Harrin selässä siihen asti, että sain orin pysäytettyä ja pääsin avustettuna liukumaan alas Harrin selästä. Otettuani muutaman askeleen, menoni ei ilmeisesti näyttänyt kovinkaan vakaalta, sillä Julius harppoi vierelleni ja tuki menoani, ottaen Harrin toiseen käteensä ja näin suuntasimme talliin. Tallissa Julius auttoi minut riisumaan Harrin ja varmistuttuaan siitä että selviäisin yksin, tuo lähti jatkamaan töitään, vaikka tuntia myöhemmin tuo kyseli olinko vielä elossa ja olisiko kaikki okei.

05.11.2020 Edistysaskeleita 434 sanaa

Mä olin saanut Juliukselta tietää että sen kermakarkin värisen hevosen nimi oli Puro ja että se oli Ansamaiden hevonen, sekä sen ratsastajan olevan Mariam ja tuon vuokraavan kyseistä oria. Toisen ratsukon läsnäolo maneesissa ei haitannut mua, olinhan mä aikoinaan ratsastanut paljon kiireisemmissäkin maneeseissa, mutta jokin Mariamissa sai kylmät väreet juoksemaan mun selkää pitkin ja välillä tuntemaan siltä, kuin syväjäädytetty puukko oltaisiin isketty siihen puoliksi murtuneeseen selkänikamaan, joka oli ikuinen kysymysmerkki elämässäni. Kestäisikö se seuraavan iskun, vai olisiko se kuolemantuomio meikäläiselle?

Mä olin keskittynyt Harrin kanssa hiomaan pääasiassa käyntityöskentelyä. Se oli tällä hetkellä tarpeeksi vaativaa mulle ja toivottavasti tarjosi myös orille aivotyötä, vaikka ei se välillä päässyt kovinkaan vaikeita juttuja mun kanssa tekemään, koska lisäystä mä en vielä uskaltanut edes ajatella, kun välillä pelkkä väistökin tuntui vääntävän sen verran ikävästi. Kuitenkin mä olin tyytyväinen siihen että mä olin uskaltanut alkaa ratsastamaan päämäärällisemmin ja Juliuskin oli meinannut tiistaina jotta mun liikeradoissa oli nähtävillä jo pientä muutosta positiivisempaan suuntaan ja että mun täytyisi jatkaa vain samalla tavalla, vaikka mua miten jännittäisi ja pelottaisi ottaa askeleita uuteen suuntaan.

Tänään mä ajattelin tehdä sen ja ihan vain koska mun onnekseni maneesi oli tyhjä, mä päätin ravien jälkeen kerätä ohjia hieman paremmalle tuntumalle, samalla kun mä hain Harria hyvälle, isolle, pääty-ympyrälle toiseen päähän maneesia. Orin liikkuessa tasapainoista ravia, mä siirsin mun vasenta pohjetta hieman eteenpäin, ja mä tunsin miten kimoni ponnisti pienesti ylöspäin, ennen kuin se liikahti eteenpäin ja lähti matkaa voittavalla askeleellaan kiertämään ympyrää. Mä en uskaltanut laukata kuin muutaman kierroksen, ennen kuin mä siirsin Harrin takaisin raviin. Just kun mä olin siirtämässä sitä käyntiin ja meidän molempien selät oli ovea kohden, se aukeni ja jostain syystä Harri sai siitä hirveän sätkyn ja se teki sellaisen syöksyn eteenpäin, että tömähdin sen kaulalle ja vain ihmeen kaupalla sain pidettyä itseni orin selässä. Tilanteen rauhoituttua korjasin asentoni ja katsoin, ketkä olivat tulleet maneesiin. Nähdessäni tutun treeniseurani pohdin hetken olinko vain ollut niin syvällä kuplassani että en ollut kuullut vihellystä, vai oliko nainen vain tullut maneesiin luullen että se on tyhjä. Veikkasin itsekseni ensimmäistä vaihtoehtoa, kasaillessani itseäni uudelleen Harrin selässä, hymyillen vaisusti Mariamille tuon ratsastaessa ohitse, ennen kuin ilmoitin että ottaisin vielä vähän laukkaa ja siirsin Harrin ravin kautta oikeaan laukkaan.

Jokainen laukka-askel kertoi omaa tarinaansa siitä, miten hyvää tuollainen kaulalle tumahtaminen oli minulle tehnyt, joten lopetin laukan vain kahden kierroksen jälkeen ja verryttelin Harrin pikaisesti loppuun, ennen kuin varovaistakin varovaisemmin laskeuduin orini selästä ja lähdimme suuntaamaan ensin maneesin ovelle ja sitten sateisen pihamaan lävitse kohti tallia. Onneksi meillä molemmilla olisi huomenna vapaapäivät, sillä en tiennyt pääsisinkö sängystä ylös ennen iltaa ja silloin en todennäköisesti haluaisi edes ajatella tallille lähtemistä. Hemmetin juoppokuskit…

11.11.20 Avunpyyntöjä 521 sanaa

Mä annoin Harrin kävellä pitkällä ohjalla ruunikon tamman vierellä. Meidän välissä harppoi Julius ja meistä ei oikein kumpikaan tiennyt mitä sanoa. Harri oli saanut olla eilen vapaalla vain sen vuoksi että mulla oli ollut Ennin hieronta, mutta tänään mä olin könynnyt sen selkään ja yrittänyt ratsastaa vähän edes käynnissä ja ravissa. Julius ja Britte oli saapunut maneesiin meidän jälkeen ja mä näin miehen ilmeestä miten se tutki meidän menoa. Yllättäen Julius ei sanonut mitään joten joko se ei vain kokenut sitä tehtäväkseen tai mä aloin taas muistaa miten mun kroppaa ajetaan ratsastamassa.

Mä olin ratsastanut vielä hetken sen jälkeen kun parivaljakko oli tullut maneesiin ja sitten vain siirtänyt Harrin kävelemään Juliuksen vierelle.

”Mitä… Mitä sä luulet, voisko… voisko musta tulla vielä kilparatsastaja? Tai siis niinku koulupuolelle. En mä tiedä kestääkö mun selkä hyppäämistä mutta en mä oo oikeestaan vielä ees kokeillutkaan sitä” annoin sanojeni sekoittua hiekan tasaiseen tumahteluun joko hevosten tai Juliuksen askelten alla. Hiljaisuus välillämme jatkui ehkä hieman painostavampana kuin tähän asti, ennen kuin Julius viimein vastasi. ”Kyllä mä uskon että siitä voi tulla jotain. Tietenkinhän varmemmin me kumpikin osataan sanoa treenimäärän lisääntyessä, mutta ainahan sitä voi kokeilla ja katsoa mihin homma etenee” ”Mm… En mä tiedä. Pitäisi kai etsiä joku kilpailu mihin tähdätä ja sitten vielä päättää että uskallanko mä sittenkään. En mä tiedä kannattaako näin vanhana ja rikkinäisenä enää lähteä tuollaiseen leikkiin…” kohautin olkiani puoliksi ja annoin katseeni vain pysyä Harrin niskassa. Annoimme hevostemme kävellä vielä muutaman minuutin ajan, ennen kuin valuin alas Harrin selästä ja suuntasimme Juliuksen ja Briten perässä ulos maneesista.

Ruunikko ja tuon taluttaja suuntasivat pihattotalleille meidän jatkaessamme matkaa päätalliin. Kiinnitettyäni kimon käytävälle aloin availemaan satulavyötä ja liu’uttamaan satulaa pois orini selästä. Eilisestä hellät lihakseni eivät olleet samaa mieltä asiasta ja huokaisinkin helpotuksesta kun sain satulan viimein alas ja laskettua käytävällä sijaitsevalle telineelle, ennen kuin käänsin huomioni Harrin suojiin ja sain ne jollain ilveellä pois orini jaloista, ennen kuin se sai pikaisen harjauksen ja pääsi karsinaansa nauttimaan iltaheinistään.

Käytyäni pikaisesti Harrin suojat lävitse harjan kanssa niputin ne orin harjapakkiin ja otin sen sekä suitset kantoon. Matkalla pesin kuolaimet ja niputin suitset, ennen kuin oli aika palauttaa ne ja turvaliivini sekä kypäräni kaappiin. Lopulta oli vielä aika hakea satula ja nostaessani sitä hieman liian optimistisesti satulatelineelle, tiesin heti että se oli ollut virhe. Julius saapui tietenkin juuri tällä hetkellä satulahuoneeseen. ”Kaikki ok?” ”Mm… Vähän liian reipas vauhti kuntoon verrattuna” vedin syvään henkeä ja avasin hiljalleen silmäni. Varmistettuani että kaikki oli paikoillaan, lähdin kävelemään kohti satulahuoneen ovea ja napautin valot pois astuessani ulos huoneesta. Julius käveli vierelläni ja vaikka jossain kohtaa se oli tuntunut väärältä ei se enää tuntunut ihan niin väärältä. Tallin oven lähestyessä tein päätöksen joka oli ehkä ihan liian rohkea, mutta ainahan voisi kokeilla. ”Olisit… olisitsä voinut tulla mun työ? Ei siis tietenkään oo mikään pakko koska sulla on kuitenkin huomenna työpäivä ja muut omat menot. Tai kun mä en oo varma et saattaisinko mä tarvita apukäsiä nyt illalla. Mut siis kyl mä tietenkin pärjään itekkin ja tosiaan ymmärrän kyl et sul on tietenkin oma elämä” aloin jo kuulostamaan rikkinäiseltä levyltä ennen kuin lähdin astelemaan kohti parkkipaikkaa jännittyneenä siitä, mitä Julius saattaisi vastata pyyntööni.

31.12.2020 Näytönpaikka 521 sanaa

Tänään olisi se päivä. Tänään otettaisiin mittaa mun kunnosta ja siitä että tulisiko musta ikinä enää mitään. Mä olin tyytyväinen siitä että Saaga oli suostunut lähtemään hoitamaan Harria ja mä taisin kiittää toista varmaan kymmenen kertaa ennen kuin me oltiin edes kisapaikalla. Mä autoin naista ottamaan Harrin alas trailerista ja otin toiselta puolelta pois orin jaloista sen kuljetussuojat ja niputin ne yhteen ennen kuin tiputin paketin trailerin etuosan lattialle ja aloin nostelemaan varusteita autosta samalla kun Saaga jo aloitti harjaamaan Harrin hieman pitkäksi venähtänyttä harjaa ja taiteilemaan siihen lettejä tottuneesti.

Itse yritin saada vain harjattua puolet hevosestani, ennen kuin mut passitettiin jännitykseltäni laittamaan omia varusteita päälleni ja siinä vaiheessa kun mä olin vaihtanut kisavaatteet päälleni, oli mun ratsu ratsu varustettu valmiiksi ja Saagan puntattua mut Harrin selkään, me oltiin valmiita suuntaaman kouluverryttelyyn. Mä yritin verkata Harria parhaani mukaan vaikka mulla ei ollut mitään käsitystä siitä että miten sen kanssa pitäisi kisaverryttely hoitaa, mutta oppiahan tämä olisi niin minulle kuin orillenikin. Lopulta tuli kuitenkin aika meidän koulukokeelle ja vaikka mä en ollut yhtään varma siitä että päästäisiinkö me rata lävitse, ei musta tuntunut niin paskalta suorituksen jälkeen. Saaga oli mun yllätykseksi videoinut koko radan ja katsoessani suoritustani videolta toisen kävelyttäessä loimiin käärittyä kimoa mä yllätyin miten paljon mä muistutin ratsastajaa, vaikka mun keskikropan elastisuus oli ajoittain yhtä hyvä kuin rautakangella.

Vajaan parin tunnin odotuksen jälkeen oli aika maastokokeelle ja se oli koko kisojen jännittävin osuus. Mä en ottanut veryttelyssä kuin kolme hyppyä ja Harri tuntui mun onnekseni jokaisella tosi hyvältä joten mä lähdin vähän varmempana maastoon. Mä en muista mitään meidän maastokokeesta, koska mua pelotti koko ajan ihan saatanasti. Harrin laukatessa maaliin mun teki vain mieli itkeä osaksi onnesta ja osaksi kivusta mutta jollain ilveellä mä sain pidettyä itseni kasassa, ja Saagan katseelta piilossa mä nappasin pari buranaa jotka toivoin vievän mut rataesteiltä lävitse. Rataesteiden radan kävely ei ainakaan helpottanut jomotusta mun selässä ja mun oli tosi vaikea laskea etäisyyksiä, saati saada niitä pysymään mun mielessä, varsinkin kun jokainen askel tuntui vain iskevän tikarin lailla mun selkärankaan.

Noustessani viimeistä kertaa Harrin selkään tänään mua ei olisi oikeasti huvittanut ratsastaa enää metriäkään, mutta mä silti nousin kimon selkään ja lähdin verryttelemään oria rataesteille. Rataesteillä mä toistin maaston verryttelyn kaavan, koska mä en tiennyt montako hyppyä mun selkä vielä kestäisi. Kellon kilahtaessa lähtöä merkaten mä lausuin puolittaisen rukouksen ja siirsin kimoni laukkaan. Mun onnekseni esteet eivät olleet isoja joten Harrilla ei ollut mitään ongelmaa päästä niistä ylitse ja viimeisen linjan ollessa meidän edessä mä en saattanut uskoa että me selvittiin kisoista. Loppujen lopuksi meidän miniluokassa Harrin suitsiin kiinnitettiin sininen ruusuke ja ratsastaessani palkintojen jaosta takaisin trailerille musta tuntui kuin mä olisin antanut kaikkeni ja niin mä toisaalta olinkin.

Saagan hoidettua Harri, mun maatessa kyvyttömänä mihinkään autoni takapenkillä ja orin ollessa lastattuna oli aika suunnata takaisin kohti Ansamaata. Tallille päästessämme ja kaiken ollessa purettuna toinen kysyi multa, olisiko mulla mitään suunnitelmia tulevalle illalle, sillä vuoden vaihde olisi kuitenkin lähenemässä. Kuultuaan mun surkeista suunnitelmista Saaga haastoi mut asuntolalle viettämään iltaa ja koska mä en jaksanut laittaa vastaankaan, mä ilmoitin käyväni kotona suihkussa ja tulisin viimeistään parin tunnin päästä takaisin. Loppupeleissä mä olinkin paljon nopeammin paikalla ja tunnelma alkoi olla jo katossa kun pääsin paikalle. Ilta sujui jutustelun ja juomisen merkeissä ja puolen yön lähestyessä kaikki siirtyi ulos katsomaan rakettien mukanaan tuomaa valoshowta. Mä en tiedä oliko se osaksi helpotusta päivästä selviämisestä vai täysin vain nautitun alkoholin vaikutusta, mutta mä päädyin vetämään vierelläni seisovan Juliuksen vain lähemmäksi ja lopulta ennen kuin kumpikaan meistä tajusi mitä oli tapahtumassa, oli mun huulet painautuneet Juliuksen omia vasten ja totta puhuen mä en edes katunut tekoani. Ainakaan ennen kuin mun oli aika kohdata ruskeissa silmissä oleva hämmentynyt katse ja kaikki se vähäinen itseluottamus mitä mulla oli ollut, haihtui tuhkana tuuleen ja samalla hävisi myös Vainion poika sisälle hakemaan illan ties monennenko oluensa.

31.12.2020 - Tarinakisaosallistuminen

Mä en tiennyt oliko mulla joulusta hyviä vai huonoja muistoja. Oikeastaan siitä oli vähän molempia mutta ehkä ne huonot olivat vain päälimäisenä ja epäilin sen täysin johtuvan vain siitä miten vähän normaaleja jouluja oli takana kolarin jälkeen. Mä en ollut tainnut ostaa itselleni mitään joululahjaa Harrin jälkeen. Tai no olihan kimoni oikeastaan kuitannut kaikki tulevan kuluneen ja tulleen vuoden lahjat aikoinaan mutta kohtalon astuessa peliin en ollut kerennyt oikein nauttia tästä joululahjastani ennen kuin vasta nyt, kuusi vuotta myöhemmin.

Harjatessani kimoa karva mä päätin että tämä saisi olla ensimmäinen joulu kun me alettaisiin oikeasti luomaan muistoja yhdessä. Helppoahan se ei olisi, mutta jossittelukaan ei mihinkään meitä veisi ja sillä ei todellakaan päästäisi siihen pisteeseen missä mä halusin olla. Raskaan huokaisun siivittämänä annoin Harrin harjan valahtaa kädestäni takaisin avonaiseen harjapakkiin samalla kun kaivelin puhelimeni esiin ja kirjauduin taas kerran kisapalvelun sivuille. Tällä kertaa en miettinyt oikeastaan mitään, vaan naputtelin kisailmoittautumisen. Olkoot tämä joululahja itselleni vuonna 2020. Vaikka se olisikin kuinka pelottava tahansa.

21.01.2021 Ei todellakaan hairahdus 257 sanaa

Mä en ollut nähnyt, saati kuullut Juliuksesta mitään uuden vuoden jälkeen. Ainut elonmerkki miehestä oli simppeli peukku kertoessani tuolle viestin välityksellä että kuntoutukseni oli päätetty lopettaa lääkärin päätöksellä.

Kaikki muuttui kuitenkin tänään kun vislatessani maneesin ovelta kuulin Juliuksen äänen maneesista. Vedin oven auki ja lopulta näin miehen joka piiloutui ruunikkonsa taakse. Poistuessaan maneesista vaihdettuamme muutaman sanan miehen kanssa tuo mutisi jotain että toivoi jotta ei olisi ollut vain känninen hairahdus ja lopulta tunsin miehen huulet omillani. Kuitenkin ne vetäytyivät irti nopeammin kuin halusin ja vasta Briten mustan hännän kadotessa maneesista kaduin omaa jäätymistäni ja toivoin että saisin vielä todistaa toiselle että hän ei todellakaan ollut känninen hairahdus.

Harri sai kävellä ihan liian pitkät alkukäynnit ollessani uppoutuneena ajatuksiini ja lopulta jouduin ravistelemaan itseni takaisin sen pariin mitä olin tekemässä ja keräilemään kimoni ohjia. Pääsin onneksi tarpeeksi syvälle ratsastuskuplaan ja keskittymään kenttäratsastuksen helppo C rataan ja sen tehtäviin. Olisi pakko näyttää tällä kaudella että mä voisin palata vielä yhteen tähteen.

Mä näin jotain silmäkulmassani ja kääntäessäni päätäni Julius seisoi maneesin keskellä. Se näytti ihan saatanan hyvältä tiukasti istuvissa vaatteissaan, hiukset kypärän pörröttämänä ja liikunnan nostama puna kasvoillaan. Mun sydän jätti lyöntejä välistä ja mä olisin vain halunnut suudella toista.

”Tee pari nopeas puolipidätettä ja sittan pyydä Harria eteenpäin. Se voisi olla vähän ryhdikkäämpi” Palovaaran sanat rikkoivat pilvilinnani ja palasin takaisin meneillään olevaan hetkeen. Puolta tuntia myöhemmin rata oli hiottu läpi, esteet siivottuna ja mä seisoin Juliuksen vierellä.

”Et todellakaan ollut känninen hairahdus” Mun oikea käsi hakeutui miehen niskaan ja vasen toisen selälle, vetäessäni Juliuksen kiinni edellistä kertaa kiihkeämpään suudelmaan.

31.01.2021 - Tarinakisaosallistuminen

Vuosi 2021. Kolarin jälkeen mun uuden vuoden lupaus oli oppia uudelleen kävelemään ja ratsastamaan. Kävelyn oppimisen jälkeen se on ollut pysyä vain kunnossa. Tänä vuonna… Tänä vuonna se on edelleen pysyä kunnossa, mutta myös pitää Harri kunnossa ja saada hyviä kokemuksia orin kanssa.

Mä lupasin itselleni että mä uskaltaisin alkaa elämään kunnolla ja se tarkoittaisi myös Harrin kanssa kisaamista. Me oltiin jo selvitty ensimmäiset kisat lävitse ja vaikka matka olisi pitkä, hidas ja kipeä mä lunastaisin mun lupauksen. Harri ansaitsi omistajan, joka antoi sen kukan kukkia ja päästää sen näyttämään täyden potentiaalinsa kisaradoilla, ei tällaista pumpulissa eläjää. Harri oli kuitenkin näyttänyt että vaikka sen sisällä asuu kilpahevosen sielu, se toimii myös vammaisratsuna ja varmasti kunhan saadaan vain rutiinia alle, tulee orista hieno kilparatsu ja me varmasti voitaisiin pärjätä kisoissa. Kunhan vain osaisin pitää lupaukseni ja elää kunnolla myös ratsastajana.

05.02.2021 Kaipuu 943 sanaa

Mennyt viikko oli yhtä sumua. Kai mä olin rakennellut jotain omia pilvilinnojani vaikka mä olin yrittänyt olla järkevä ja edetä hitaasti Juliuksen kanssa sen jälkeen mitä oli tapahtunut ensin uutenavuotena ja sen jälkeen pari viikkoa takaperin. Juliuksen pudotettua pomminsa mun maailmalta oli omalla tavallaan pudonnut pohja. Ehkä siinä oli osana myös fyysistä kipuilua, mutta mä olin vellonut pimeiden ajatusten syleilyssä. Ei ne ehkä niin synkkiä ollut kuin kolarin jälkeen mutta, silti mä en halunnut edes paljastaa että mä olin edes ajatellut sellaisia asioita. Eihän tilanne tällä hetkellä ollut niin paha, mutta aika toisen ilmoitukselle ei ollut ihan se paras joten kai se oli omalla tavallaan avittanut mun tippumista pimeyteen.

Kai mä olin toivonut että mä olisin voinut omalla tavallani saada tukea Juliukselta matkallani kohti aktiivisempaa uraa ja että tarvittaessa ehkä jopa vain itkeä toisen sylissä. Olihan Ansamaassa edelleen Saaga, joka tiesi tilanteestani mutta en mä tiennyt haluaisinko mä näyttäytyä sille enää yhtään heikompana kuin mitä se oli mut jo nähnyt. Ehkä oli ihan hyvä että mä en ollut lopulta perunut mun osallistumista Storywoodsin kisoihin joten mun oli ollut pakko poistua sängystä päivittäin koska mun oli pakko oppia tämäkin ohjelma.

Me oltiin startattu jo eilen Kaapon ja Vadelmiinan kanssa kohti Storywoodsia. Mun startti tulisi kuitenkin olemaan jo puoli kymmenen aikaan aamulla ja Kaapo starttaisi vasta joskus neljän jälkeen. Kaapon kanssa oli helppo tulla toimeen vaikka mä ehkä kaipasinkin Saagaa viemään mun ajatukset pois Juliuksesta ja kaikesta muusta. Brunette oli kuitenkin lähtenyt Unikon kanssa toisiin kilpailuihin joten yritin parhaani mukaan vain saada ajatukseni pysymään kurissa. Mä en halunnut edes selata sitä ainutta somea mitä mä käytin koska mä tiesin että se olisi päättynyt siihen että mä soittaisin tai laittaisin viestiä Juliukselle ja mä en tiennyt oliko se kannattavaa ennen kisoja. Ehkä Palovaara olisi saanut kaivettua mun luottamuksen palaset jostain henkisen roskakorin pohjalta ja teipattua niistä jotain ehjempää. Ehkä niistä ei olisi tullut mitään.

Lopulta auto kaartoi Storywoodsin tallipihalle, jossa kävi jo jonkinmoinen kuhina sillä muutama muukin, kilpailija oli näyttänyt saapuvan tänään. Mulle ja Harrille näytettiin karsinapaikka ilmeisesti oritallista kun Kaapo ja Vadelmiina ohjattiin toiseen talliin. Purettuani orini varusteet oikeille paikoille kävin vielä jättämässä sen rehupussit ruokintaa varten ja lopulta oli aika siirtyä majapaikkaan lataamaan akkuja seuraavalle aamulle.

Mä olin nukkunut todella huonosti menneenä yönä, osin jännityksen tai ehkä jopa pienoisen ahdituksen, osaksi jomottavan selän vuoksi joten mulla ei ollut ihan maailman suurin motivaatio kilpailemiseen. Kuitenkin valkoiset kisahousut löysivät tiensä harmaiden collareiden alle, valkoinen kisapaita hupparin alle ja jodhpurit jalkoihin sekä pipo syvälle päähän ennen kuin oli aika siirtyä kisapaikalle ja alkaa laittamaan ratsua kuntoon. Harri näytti siltä että se oli kotonaan myös isommalla tallilla mutta toisaalta ori oli keski-euroopassa tottunut matkustamaan ja asumaan vaikka ja minkälaisissa talleissa kisaviikkojen ja viikonloppujen aikana. Kaapo oli mutissut jotain menevänsä kävelyttämään omaa ratsuaan joten sain varustaa Harrin rauhassa. Tarkistettuani noin tuhanteen otteeseen että kaikki oli varmasti valmiina ja että ratsuni näytti edes jotenkin edustuskuntoiselta, saatuani hieman apua sykeröiden kanssa eräältä tallin työntekijältä.

Maneesissa oli jo muutama ratsukko valmiina verryttelemässä joten liityimme Harrin kanssa seuraan ja annoin orin kävellä pitkin ohjin hieman keskemmällä. Kimo katseli kiinnostuneena ympäristöään eikä vaikuttanut siltä että verryttely olisi ollenkaan sille ahdistava paikka. Antaessani Harrin kävellä pitkällä ohjalla kävin vielä kerran mielessäni lävitse tulevan kisaradan, ennen kuin keräsin ohjia käsiini ja aloin verryttelemään Harria ravissa ja laukassa. Tein parhaani mukaan muutamia radan tehtävistä ja kokeilin vain verkkailla Harria muutenkin parhaani mukaan. Lopulta ensimmäisen luokan verryttelyaika oli ohitse, joten ratsastin kohti maneesin ovia, jossa Kaapo auttoi Harrille sen mustan villaloimen päälle, sekä piti orista kiinni sen aikaa että sain toppatakkini päälle ja suuntasimme kimoni kanssa kentälle.

Yritin pitää Harrin kentälläkin parhaani mukaan liikkeessä jotta se pysyisi lämpimänä ja lopulta tuli se aika kun meidät kuulutettiin takaisin maneesiin odottamaan omaa vuoroamme. Kaapo auttoi kimoltani loimen pois sekä otti myös toppatakkini vastaan, ennen kuin lähti kantamuksineen kohti maneesia ja lupasi samalla myös kuvata suoritukseni. Kun meidät kuulutettiin valkoisten aitojen sisäpuolelle mä en tiennyt mitä ajatella. Yhtä-äkkiä mun päässäni ei tuntunut olevan mitään ajatuksia ja musta tuntui että jo pelkästään radan liikkeet olivat mulle täyttä hepreaa. Kuitenkin mä sain ratsastettua alkutervehdykseen ja siitä liike kerrallaan rataa lävitse.

Mä tiesin että rata sisälsi ihan liian monta rikkoa ja että se ei ollut millään tavalla siistein suoritus. Mä tiesin että mun olisi pitänyt ratsastaa paremmin, mutta en mä toisaalta ollut kisannut kuin pariin kertaan ennen tätä. En mä edes tiennyt että kestäisikö mun fysiikka kilpailemista. Laukassa Harri tuntui pistävän parastaan ja mä en muista oliko se esitellyt ikinä sellaista laukkaa treeneissä kun mitä se radalla esitteli. Mä toivoin että koulussa oltaisiin jaettu näyttävyyspisteitä, sillä ehkä niiden avulla me oltaisiin voitu raapia edes sääli sadasosia kasaan. Lopulta oli aika ratsastaa kimoni lopputervehdykseen ja antaa sen kävellä vapaalla ohjalla pois radalta. Mä olin helpottunut että me selvittiin radasta ja nyt olisi enään jäljellä tulosten odottaminen.

Mä kävin loppuverkkaamassa Harrin kentällä ja Kaapon autettua orille sen villaloimen selkään, ja mun saatuani toppatakkini kisatakin päälle blondi ilmoitti siirtyvänsä maneesiin odottamaan tietoa meidän tuloksista. Jonkin ajan kuluttua Kaapo käveli takaisin ulos maneesista.

”Teidän tulokset tuli just. 64,643 % ja ootte tällä hetkellä neljäntenä” Kaapo kertoi astellessaan rinnallamme. ”Kiitti” en tiennyt mitä muuta sanoa. Me oltiin saatu hyväksytty tulos ja sekin oli jo paljon. Mä en tiennyt moniko sijoittuisi tässä luokassa mutta se, että me ei oltaisi ainakaan ehkä luokan viimeisiä valoi lisää luottamusta siihen että meidän kisaurasta voisi tulla jotain. Lopulta mä laskeuduin Harrin selästä ja nostettuani jalustimet ja löysättyäni vyötä lähdin taluttamaan oria kohti sen väliaikaista karsinaa ja hoidin orin pois. Sille oli luvattu iltapäivästä slotti tarhaan joten se pääsisi vielä vähän liikkumaan. Kun kaikki oli valmiina me lähdettiin Kaapon kanssa etsimään jotain ruokapaikkaa, sillä muiden saapumiseen olisi vielä aikaa eikä Kaaponkaan startti olisi vielä tunteihin.

10.02.2021 15,578 minuuttia 660 sanaa

11 päivää, 15,578 minuuttia, 934,696 sekuntia. Sen verran oli kulunut siitä hetkestä kun mun maailma murtui. Silloin kaikki se, minkä eteen mä olin omalla tavallaan tehnyt töitä siitä asti kun tämä vuosi oli alkanut. Vasta Storywoodsin kisat oli jotenkin saanut mua takaisin elämän syrjään kiinni, vaikka en mä tiennyt miten pitkään mulla menisi että mä pääsisin eroon masennuksestani ja muutenkin vain vieläkin paremmin takaisin elämään kiinni. En mä tiennyt että mitä mä olisin tehnyt jos mulla ei olisi ollut Harria.

Kun me oltiin palattu Storywoodsista sunnuntaina, mä olin käyttänyt tän viikon treenatakseni sellaisia asioita mistä me ei oltu saatu niin korkeita pisteitä. En mä tiennyt että miten mun olisi pitänyt treenata noita asioita, sillä mä en ollut treenannut kunnolla vuosiin ja ei mun mentaliteetti riittänyt ihan vielä treenaamiseen yksin. Käytävillä oli kuiskuteltu uusista valmentajista, jotka olisivat tulossa tutustumaan Ansamaahan. Mun mahanpohjaan tuntui ilmestyvän inhottava möykky kun mä ajattelin että joku olisi viemässä sen paikan. Mä kyllä tiesin että uudet valmentajat ei todennäköisesti olisi kiinnostuneita tällaisesta kentän helppoa C:tä rämpivästä rammasta joten ehkä niiden tuleminen ei olisi niin paha.

Mä olin tainnut vältellä ihan liian hyvin kaikkia muita Ansamaassa, ehkä omalla tavalla suojellakseni muita. Toisaalta ehkä mä olin tehnyt sen vain itseni vuoksi, sillä mä tiesin että sama käytösmalli oli tuttu ajalta kolarin jälkeen. Mä olin luullut että olisi paras ajaa kaikki pois mun luota koska mä oikeasti luulin että musta ei tulisi enää mitään. Saaga oli kuitenkin päättäväisesti ohjannut minut tuon ja Kaapon asumukselle ja ennen kuin olin kerennyt sanomaan tai tekemään mitään vastalauseeseen viittaavaa, oli käteeni ilmestynyt viinilasi.

Saaga yritti parhaansa mukaan saada mua puhumaan tunteistani, mutta en mä tiennyt haluaisinko mä kertoa sille asioiden todellista laittaa. Tai en mä tiennyt että olisiko se kertonut, mutta mä tiesin että jos mä kertoisin, Saaga pitäisi mua viallisena. Idioottina. Oksettavana. ”Mä… mä en tiedä. Musta tuntui että meillä oli joku semmonen voimakaskin tunneside muodostumassa. En… en mä sitä ikinä sille sanonut” valehtelin huokaukseni lomasta, samalla kun yksinäinen kyynel lähti juoksemaan pitkin poskeani ja pyyhkäisin sen nopeasti piiloon. Saagan udellessa siitä, että oliko minulla ystäviä Kuukarissa mä en tiennyt mitä vastata. Mä luulin että muutto olisi helpottanut mun oloa, mutta kai mä olin vain liian tietoinen tilastani. Ehkä mä olin käyttänyt liikaa energiaa siihen, että mä piilotin jälkiä kolarista, sen sijaan että mä olisin luonut ihmissuhteita. Tai ehkä se oli vain hyvä, jos mä olin ajanut senkin pois.

Olihan mulla ehkä muutama hyvänpäivän tuttu, mutta ei mulla ollut ketään sellaista, jolle mä voisin oikeasti puhua. Enni oli lähinnä sellaista ihmistä, mutta ei sillekkään voinut puhua täysin samalla tavalla kuin kaverille. Ehkä mun pitäisi yrittää vahvistaa niitä vähäisiä ihmissuhteita mitä mulla oli. Mä otin pienen siemauksen viinistä ja tuijotin vain tyhjästi eteenpäin. En mä tiennyt miten edetä.

”Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä. Mä oon yhtä hukassa kuin kolarin jälkeen. Tai oikeastaan sen jälkeen kun lääkäri antoi tuomionsa siitä että ei voinut sanoa varmaksi jotta mä kävelisin. En mä tiedä oliko virhe kuntouttaa itsensä ja olisiko mun pitänyt vain hyväksyä mun kohtalo olla tuolin vanki lopun elämääni” sanat karkasivat ohuina, melkein kuiskauksina huuliltani. Sanat, joita mä olin pohtinut viimeiset 15,578 minuuttia. ”Hei, et sä noin voi ajatella” Saaga toppuutteli, laskiessaan omaa viinilasiaan sohvapöydälle ja kääntäessään katseensa muhun. ”Ehkä se olisi vain helpottanut asioita. Tai siis mun ei olisi ehkä tarvinnut tuhlata niin paljoa energiaa siihen että mä peittelisin sitä mitä mä olen. Vammainen. Rikkinäinen” painotin kahta viimeistä sanaa ehkä vähän liikaakin. Ahdistus, suru ja ehkä nouseva humalakin tuntuivat vain sekoittavan pakkaa entisestään. ”Ehkä mussa ei ole enää mitään ehjää, mitään rakastettavaa. Ehkä sen takia mä ajoin sen pois. Jos mä en olisi ollut niin idiootti, jos mä en olisi tehnyt niin isoa siirtoa yllättäen, ehkä se ei olisi paennut. Ehkä…” mun sanat kuoli pois ja kyyneleet otti vallan. Mä en jaksanut edes välittää siitä miten ne rikkoivat mun kädessä olleen viinilasin pinnan, ennen kuin lasi rahahti sohvapöydän puista pintaa vasten ja mä hautasin kasvoni villapaitani hihoihin. Ehkä mä ajaisin lopulta Saagankin pois…

14.02.2021 Laastareita 442 sanaa

Ansamaa oli hiljainen. Ketään ei näkynyt missään ja mitään ääntä ei kuulunut. Tavallaan se oli rauhoittavaa, mutta samalla myös ahdistavaa. Oli helppoa olla tallilla kun ei tarvinnut puhua kenellekkään tunteistaan, ei vakuutella olevansa kunnossa vaikka ei ollut. Sai vain olla ja velloa omassa melankoliassaan sen verran kun huvitti.

Me ei oltu kilpailtu eilen vaikka meidän piti. Mä olin unohtanut ilmoittaa meidät mukaan töissä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Osaksi myös mä olin vain yrittänyt unohtaa. Keinot minkä avulla mä olin yrittänyt unohtaa oli ehkä ihan väärät, mutta mä en välittänyt. Ne oli toimineet. Mä tiesin että ne oli vain laastareita mutta mä en välittänyt. Laastarit vei mun ajatukset pois kaikesta.

Mä olin luvannut hoitaa tallin muiden ollessa kisoissa. Se voisi olla virhe, mutta se toisi lisää häiriötä mun mielelle, vaikka mä en enää syyttänyt itseäni sen lähdöstä. Mä olin hidas tekemään talleja mutta mä en välittänyt. Mä keskityin vain yhteen asiaan kerrallaan ja sitä kautta sain lopulta tehtyä kaikki mitä oli tehtävänä. Enää olisi Harrin liikuttaminen. Dochas oli pitänyt meille pari estetuntia viikolla ja me oltiin kokeiltu 80cm esteitä. Ei ne ollut kuin parikymmentä senttiä korkeampia nykyisestä mutta silti musta tuntui kuin me oltaisiin noustu GP tasolle. Harrin hypyt ei ollut tuntunut kovinkaan paljon isommilta ja vaikka mä olin pelännyt pahinta, ei hyppääminen ollut tuntunut missään. Ainoastaan ehkä lisääntyneenä adrenaliinina. En mä tiennyt oltaisiinko me valmiita ensi viikonloppuna olevaan Kalla Cup:iin, mutta ainakin me oltaisiin yritetty valmistautua ja ensi viikolla olisi vielä aikaa harjoitella lisää.

Kimon, hieman ehkä hopeanhotoisen orin ollessa varustettuna talutin Harrin tallipihalle ja nousin sen selkään. Ehkä meidän olisi pitänyt treenata tulevaa Kallaa varten, ehkä maastoilu olisi juuri se mitä me tarvittaisiin. Harrin askel oli pitkä, energinen. Ori askelsi korvat hörössä eteenpäin lumisessa maisemassa. Sopivassa kohdassa mä annoin Harrille luvan ravata. Ori lähti pitkällä, reippaalla askeleella eteenpäin ja mä kevensin parhaani mukaan sen askeleen tahdissa. Jossain kohtaa ori nosti itse laukan ja mä annoin Harrin vain laukata. Sen laukka oli alkuun hidasta, kyselevää. Lopulta se pidensi askeltaan ja samalla sen tahti kiihtyi enkä mä pidätellyt. Hopeanuoli allani tuntui vain nauttivan siitä että se sai painella isoa, vahvaa ja voimakasta laukkaa eteenpäin niin lujaa kuin se halusi. Tuuli suhisi korvissani, pyyhki ajatukset mennessään. Suljin silmäni ja annoin itselleni luvan unohtaa. Liian pian hevonen allani hidasti askellustaan ensin harjoituslaukkaan ja siitä raviin. Hidastunut askel toi ahdistuksen takaisin mieleeni, mutta työnsin sen pois.

Lopulta tutut rakennukset tulivat näkyviin ja liu’uin alas orin selästä. Päästessämme Harrin kanssa talliin ja saatuani orin kiinni kaivoin puhelimeni taskusta, ennen kuin avasin sen sovelluksen, johon lupasin olla ikinä koskematta. Etsin tuoreimman keskustelun käsiini ja napsautin pientä tekstipalkkia alareunassa.

”Yhdet kuulostaa hyvältä. Mulla menee pari tuntia että oon valmis. Haenko sut vai nähdäänkö jossain?”

24.02.2021 566 sanaa

Mä olin selvinnyt viikonlopun kenttäkisoista. Me oltiin lähdetty matkaan ajoissa ja perjantaina oli meidän ensimmäinen kisapäivä. Mua jännitti ihan hemmetisti ja mun ahdistusta ei helpottanut se, että mä olin oppinut jotta kisoihin lähtisi myös tallin toinen uusista valmentajista. Vaikka mä en ollut Anninkaan kanssa mitään hyvää pataa tuon mukana olo helpotti mua jostain syystä enemmän kun mä halusin myöntää ja kai tuo tunne siivitti meidät luokan puoliväliin prosenteilla 68,99. Mä olin yllättynyt melkein seitsemänkymmenen prosentin tuloksesta. Se olisi meidän kolmas kerta tällä radalla ja musta tuntui että mä en osannut ratsastaa sitä tavalla, jolla se piti. Ei mun keskivartalon liikerata ollut niin sulavaa kuin mitä sen piti olla tällaiselle lajille. Maastokokeelle mä sain vielä tsempattua. Me tehtiin vain 0,4 virhettä ja me oltiin neljäntenä välituloksissa.

Rataesteillä mä sitten nolasinkin kaikki ihan totaalisesti. Harri lähti ihan liian lujaa ja ensimmäinen hyppy epäonnistui, minkä seurauksena ori otti myös kakkoselle huonon hypyn, jossa se nappasi etusillaan yläpuomin matkaansa ja laskeutuminen epäonnistui niin minun kuin orini osalta. Puolet radasta meni hammasta purren ja lopulta meille kirjattiin kymmenen virhettä ja luokan viimeinen sija. Kokonais tuloksissa me jäätiin kuudensiksi ja mä en tiennyt oliko se hyvä vai huono sijoitus, kun mietti että kyseessä oli meidän ensimmäinen harrastetason kisa ja kolmas kenttäkisa ylipäätään.

Mä en ollut tänään sillä tuulella että mä olisin halunnut olla kontaktissa kenenkään kanssa. Kuitenkin Majiná oli tallilla ja mä tiesin että mä en voisi vain olla huomaamatta naista, vaan mun olisi pakko yrittää olla sosiaalinen. Tallinomistaja kyseli mitä meinasin ja kerroin jotain ympäripyöreää sillä yhtä-äkkiä mä en tiennytkään olisiko mun suunnitelmat sittenkään sellaisia mitkä haluaisin toteuttaa. Olimme molemmat kiinnittäneet hevoset sisäpihalle enkä halunnut vaikuttaa tylyltä siirtämällä Harria muualle. Olin ollut juuri viemässä Harrin lointa sen karsinalle kun Majiná oli suunnannut ulos ja astuessani ulos tallista Majiná avasi keskustelun välillämme.

”Mikä fiilis? Ootko pystynyt kisaamaan kivuitta?” tummapiirteinen nainen kyseli harjatessaan rautiasta nuorta tammaa. Ansamaan hevoskanta oli myös muuttunut kevään aikana ja rautias oli yksi näistä uusista hevosista. Mä katsoin Majináa ja jokainen ajatus mun päästä oli kadonnut paniikin vallatessa rationaalisen ajattelun. Miten se osasi kysyä mun kivuista? Miten se tiesi? Oliko… Oliko Julius kertonut sille? Mitä se oli kertonut? Miten paljon Majiná tiesi? Olisiko mun ja Harrin päivät Ansamaassa lasketut? Miten paljon se tarvitsisi vielä todisteita, ja näyttöä siitä että mä olin ällöttävä, rikkinäinen ihminen, joka olisi vain paras heittää pois kuin pahainenkin roska.

Mä en kerennyt kuitenkaan tehdä mitään kun nainen jatkoi puhettaan pahoitellen että ei ollut kerennyt seuraamaan meidän kisakautta ja tuloksia ennen kuin mun shokkia pahennettiin Majinán päätyessä halaamaan mua. Naisen irrottaessaan otteensa mä yritin nostaa kasvoilleni jonkinlaista hymyä ja soperrettua että mä kaipasin myös Juliusta. En mä tiennyt tiesikö nainen meidän suudelmista tai siitä että ehkä jotain kipinää meidän välillä oli esiintymässä. Mä yritin siirtyä Harrin taakse sen verran hitaasti että se ei herättäisi epäilyjä mutta silti musta tuntui että mä liikuin ihan liian nopeasti.

Harjasin oriani hetken, ennen kuin vastasin naisen alkuperäiseen kysymykseen. ”Ihan hyvä fiilis. Menneet kisat mielessä. Joo” tiesin kyllä että viimeinen kommentti oli täyttä valetta, sillä olin joutunut turvautumaan voimakkaampiin särkylääkkeisiin sunnuntaina kun olin päässyt kotiin kisoista. Ehkä se oli hätävarjelun liioittelua, ehkä ei. Harjasin kimon orini loppuun ja yritin ylläpitää keskustelua Majinán kanssa yllä kunnes oli aika irrottaa orini ja suunnata sen kanssa maneesiin. Ei mulla ollut mitään tietoa siitä miten tämä keskustelu olisi vaikuttanut meidän väleihin Majinán kanssa ja olisinko mä vain pahentanut omaa tilannettani Ansamaassa ja menettäisikö Harri karsinapaikkansa.

25.02.2021 522 sanaa

Yllättävä kohtaaminen Majinán kanssa oli säikäyttänyt mut. Musta tuntui että nainen tiesi mun menneisyydestä ihan liikaa ja mä en tiennyt että oliko se hyvä vai huono asia. Seuraava päivä tuosta kohtaamisesta mä pidin tallivapaan vaikka ei mun pitänyt. Mä en vain uskaltanut kohdata Ansamaata. Kuitenkin tänään oli aika palata tallille ja noustessani autosta mä yritin vakuuttaa itselleni sitä, että päätös näyttää se, miten rikki mä olin oikeasti ja että mä en piilottelisi ontumistani. Helppoa se ei tulisi olemaan, mutta mä yrittäisin. Kai se olisi ainut keino saada nähtyä lentäisinkö mä oikeasti pihalle Ansamaasta sen vuoksi, että mä olisin vain taakka muille.

Jokainen askel, joka vei mut lähemmäksi tallia, pelotti enemmän kuin ensimmäiset askeleet pitkän kuntoutumisen jälkeen. Silloin ne askeleet oli mun uuden elämän ensimmäiset, kun taas nämä saattaisivat olla tuon samaisen elämän viimeiset. En mä tiedä pitäisikö mun vain sopia jonkun kuljetusfirman kanssa orin noutamisesta ja etsiä sille jostain joku uusi kotitalli. Jokainen onnahtava askel lähemmäs tallia tuntui salpaavan mun hengitystä vain pahemmin ja vaikka mä miten toivoin että talli olisi tyhjä, mutta käytävällä oli valkovoittoinen puoliverinen. Pian jostain Vanian takaa ilmestyi myös Majiná itse.

”Moi!” ”Moi…” vastasin pikaisesti ja lähdin astelemaan kohti Harrin tarhaa. Palatessani kimoni kanssa sisälle oli Majiná ja Vania poistuneet paikalta joten huokaisin helpotuksesta kääntäessäni orini karsinaansa ja riisuessani sen loimen. Loimi sai lähteä mukanani kuivumaan, samalla kun kävin hakemassa varusteet. Poppyn varustepaikka oli tyhjä joten päättelin Dochasin olevan ratsastamassa joten toivottavasti emme olisi tunkemassa maneesiin kesken miehen treenin. Harjasin ja varustin Harrin pikaisesti ja liukenimme maneesiin ennen kuin kerkesin törmätä kehenkään muuhun.

Ihmetyksekseni maneesi oli tyhjillään, mutta ehkä Dochas olisi loppukäynneillä maastossa tai olisi kerennyt takaisin talliin kun me olimme lähtemässä. Kiristettyäni Harrin satulavyön nousin orini selkään ja kiinniteltyäni paukkumekanismi narun vielä turvaliiviini, olin valmis painamaan pohkeet hopean orin kylkiin ja pyytämään Harrin liikkeelle. Orin kävellessä allani pitkää ja matkaavoittavaa käyntiään muistelin mielessäni Helppo C 0:2009 rataa ja siinä olevia vaikeita pätkiä jotta voisin ratsastaa tulevana lauantaina mahdollisimman hyvän kisaradan.

Olin juuri keräilemässä Harrin ohjia kun kuulin maneesin ovelta vihellyksen ja oven avauduttua Majiná sekä Poppy saapuivat maneesiin Dochas vanavedessään. Harri tuntui heränneen jostain transsistaan ja ori kasvoi korkeutta allani, ennen kuin tuo hörisi maneesiin astelleelle tammalle kunnes kuitenkin onnekseni rauhoittui ja alkoi kuuntelemaan apujani. Tein vielä muutaman pysähdyksen ja peruutuksen tasastessani omaa pulssiani, ennen kuin painoin pohkeet uudelleen Harrin kylkiin ja lähdin ratsastamaan verryttelytehtäviä ravissa. Katsomon sijaan Dochas oli suunnannut maneesin keskelle ja tuo selkeästi neuvoi ja ohjeisti kirjavan satulassa istuvaa naista. Lopulta mä onnistuin keskittymään omaan ratsastukseeni ja sainkin ratsastettua pätkiä niin kenttäohjelman helposta C:stä kuin C0:09 ohjelmasta ja musta tuntui että mä olin vähän valmiimpi kisaviikonloppuun. Tällä kertaa se olisi hieman intensiivisempi kahden kouluradan ja kahden esteradan osalta, mutta ehkä me selvittäisiin…

Majiná ja Poppy lopettelivat kanssamme samaan aikaan ja yritin vältellä tummapiirteisen naisen katsetta parhaani mukaan, olematta kuitenkaan ihan liian pakoileva. Salaa mä olin onnellinen että Harri piilotti mun liikkumisen edes osin, vaikka tiesinkin että toisen ratsukon tullessa perässämme, Majiná näkisi varmasti paremmin ontumiseni, Dochasista puhumattakaan, joten taitaisi vain olla ajan kysymys missä kohtaa pariskunta päättäisi että tästä taakasta olisi paras päästä eroon ennemmin kuin myöhemmin ja nuo näyttäisivät minulle ja kimolleni ovea…

06.03.2021 617 sanaa

Vaikka jo hieman lämmenneet kevät päivät ja auringon paiste oli mukavaa, mä en tykännyt siitä että kaikkialla oli jäätä. Olinhan mä yrittänyt parhaani mukaan tehdä kaikki ne varotoimet että mulla voisi olla jonkinlaiset mahdollisuudet pysyä pystyssä. Ei se silti aina ollut mitenkään varmaa että mä en olisi silti onnistunut jotenkin saamaan itseäni nurin.

Varotoimista huolimatta, mä olin onnistunut ilmeisesti venäyttämään jonkin lihaksen selästäni tai jotain, sillä muutaman päivän joka toinen askel oli tuntunut puukoniskulta mun selässä. Mä taisin kyllä tietää missä kohtaa mä olin rikkonut itseni, mutta mä en tiennyt miten mä uskaltaisin yrittää hoitaa tilannetta nyt kun Julius ei ollut täälä. Mä tiesin että mulla olisi kyllä edelleen sellaisia särkylääkkeitä, jotka veisivät kivut pois ja ei toisi niitä takaisin ihan heti. Niillä oli myös se puoli, jota mä pelkäsin. Se puoli, jonka kanssa Julius oli luvannut auttaa. Mä en ollut uskaltanut puhua asiasta kenellekkään ja kysyä apua. Mä olin jo nyt varmasti ihan liian iso taakka kaikille joten en mä tiennyt että uskaltaisinko mä pyytää apua.

Pari viimeistä päivää olivat olleet todella kipeitä, ja mä olin vältellyt tiettyjä liikkeitä ja oikeastaan kävelemistä mahdollisimman paljon. Kuitenkin mun oli pakko suunnata tänään tallille, koska mä olin ilmoittautunut uusiin kilpailuihin ja toisessa kilpailussa mä olin kisaamassa vaativammassa luokassa kuin nyt. Tai en mä tiedä oliko helppo B:kään mulle kovinkaan vaikea, mutta mä epäilin että se oli enemmän vain mentaalinen haaste. Me oltiin kuitenkin saatu Harrin kanssa tasaisia tuloksia aloittelijasta joten ehkä me voitaisiin olla valmiita nousemaan vaikeampiin luokkiin.

Parkkeerattuani autoni Ansamaan pihaan, mä jouduin vetämään syvään henkeä. Mä tiesin kyllä että pihasta oltiin pidetty hyvää huolta ja että mulla ei olisi mitään ongelmia pysyä pystyssä ja selvitä tallireissusta. Lopulta mä avasin turvavyöni ja vedin avaimet pois auton virtalukosta ja nousin autosta. Hammasta purren ja hitaasti askeltaen mä siirryin ensin talliin. Päästyäni sinne mä huokaisin helpotuksesta samalla kun mä kävin hakemassa Harrin varusteet sen karsinalle. Lopuksi mä kävin hakemassa vielä orini ja mä olin enemmän kuin tyytyväinen siitä että kimo askelsi hitaasti mun vierelläni.

Nostaessani Harrin satulaa orin selkään, oma selkäni vihlaisi ikävästi ja mä olin onnellinen siitä että mä sain lopulta satulan kimon selkään ja kiristettyä sen vyön. Vedettyäni hieman henkeä, mä sain varustettua Harrin loppuun ja lähdin taluttamaan kimoani kohti maneesia. Ei mulla ollut mitään käsitystä siitä, miten mä pääsisin orin satulaan, mutta pakko mun oli yrittää, vaikka kunnon ratsastus saisi taas jäädä tältäkin päivältä. Avattuani maneesin oven vihellyksen jälkeen, mun pahaksi onnekseni Dochas oli maneesissa ratsastamassa. Tervehdin miestä nyökkäyksellä samalla kun talutin Harrin kohti jakkaraa, joka oli maneesin keskellä ja toivoin että Ansamaa ei näkisi kohta suorittamaani selkään nousua, sillä tiesin että se ei tulisi olemaan kaunis tai sulava.

Mä olin tyytyväinen siitä että Harrilla oli pehmeä askel kenttähevoseksi ja orin liike ei ainakaan pahentanut mun kipuja. Mä jumppailin Harria käynnissä ja kokeilin samalla myös hieman miten mun oma kroppa kestäisi. Taivuttelin ja asettelin oria ennen kuin kokeilin tehdä väistöjä ja siirtymisiä sekä muita sellaisia tehtäviä, jotka voisivat olla vaikeita. Harri työskenteli hyvällä motivaatiolla ja mä olin tyytyväinen siitä että kimon siirtymiset olivat todella pehmeitä. Varsinkin siirtyminen laukkaan oli sellainen, joka mua pelotti, mutta mä en tainnut edes tuntea sitä hetkeä selvästi kun Harri venytti askeltaan ensimmäiseen laukka-askeleeseen ja jopa laukkatehtävät onnistui tänään.

Kun mä siirsin orin takaisin käyntiin ja lopulta pysäytin Harrin takaisin selkäännousu jakkaran viereen ja liu’uin alas satulasta. Palatessani takaisin talliin ja saatuani Harrin varusteet pois sekä laskettuani ne orin karsinalle mä tajusin että mun selkään ei sattunut ehkä ihan niin pahasti kuin mitä siihen oli sattunut tallille tultaessa. Mä en kuitenkaan halunnut uskoa täysin siihen että jossain kohtaa kipu ei lamaannuttaisi mua ihan täysin sängynpohjalle loppupäiväksi. Tai ajaisi mua turvautumaan niihin särkylääkkeisiin, jotka voisivat taas koukuttaa mut siihen jatkuvaan hyvänolon ja kivuttomuuden tunteeseen…

07.03.2021 515 sanaa

Mä olin yrittänyt luoda jotain treenisuunnitelmaa kun mä tulin tallille. Mä en kuitenkaan ollut ihan varma siitä, että mitä mä tekisin vaikka mun olo olikin yllättävän hyvä ottaen huomioon sen, että mä pelkäsin tätä aikaa ihan jäätävästi vain siitä syystä että mahdollisuus kaatumiselle oli ihan liian suuri.

Mä olin saanut juuri Harrin varusteet sen karsinalle ja olin asettelemassa uutta satulahuopaa paikalleen kun yllättäen mun takaa kuului askeleita ja ennen kuin mä kerkesin kääntyä katsomaan kuka olisi tulossa, mä tunsin käden läimähtävän mun selkään ja se tuntui samalta kuin joku olisi antanut sähköiskun.

“Älä nyt hyvä mies kattoo hyppää, rentoudu vähä!” Dochaksen ääni kuului jostain viereltäni ja saatoin viimein vetää henkeä, vaikka mä en tiennyt mitä miehellä oli mielessä. “Mitä suunnitelmissa?” “Varmaan vaan koulujuttuja. Pitäis treenata kisoihin. Uusia ratoja kun yritetään nostaa tasoa” yritin valikoida sanojani tarkkaan. Miehen katseesta oli aistittavissa kysymys joten mä yritin hakea sanani uudelleen. “Helppoa B:tä pitäis alkaa kokeilemaan. Alkuun. Pitäis ehkä kokeilla päästä starttaan tuttaria loppukaudesta. Ehkä joku CIC* startti. Riippuen miten kaikki menee” “Kyllähän teidät nyt ykkösee saadaan heittämällä. Hevoselta kun ei skouppi taida edes yhdessä tähdessä loppua” Ansamaa kuulosti siltä että miehen mielenkiinto oli herätelty kunnolla.

Pohdin seuraavia sanojani ehkä hieman liiankin pitkään. “Mmhh… Onhan se Hollannissa mennyt pari kolmen tähden kisaakin. En mä sen tuloksia katsonut kun mä sain sen takaisin. En mä edes tiennyt sopeutuisiko se pararatsuksi”. Viimeinen sana karkasi huuliltani niin nopeasti että en edes tiennyt olisiko Dochas saanut siitä kiinni. “Nonni eli kolmosee siis vaan” “Katotaan… Voi olla että musta ei oo ees ykköseen. En mä tiedä jaksanko mä kuntouttaa itseäni toista kertaa uudelleen kävelemään jos mä vielä halvaannun kerrankin.”

Dochasin ilmeestä näki että mies oli reagoinut sanoihini ja mä odotin puoliksi henkeäni pidätellen että mitä Ansamaa olisi seuraavana sanomassa. Kuitenkin ennen kuin mies sai aikaan mitään vastausta, joku kutsui tuota ja Dochas jatkoi matkaansa, samaten kuin minä jatkoin hakemaan kimoani.

Harrin ollessa tallissa harjasin orin nopeasti lävitse, ennen kuin varustin sen ja alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen nousin kimon selkään ulkona ja annoin Harrin lähteä kävelemään kohti maastopolkuja. En mä ollut ajatellut että mä paljastaisin kaikista niistä ihmisistä jotka ei tiennyt menneestä mitään asiat ensimmäisenä Dochakselle. Saaga, tai ehkä pienessä epätodennäkösyydessään jopa Majiná olisivat voineet vaikuttaa paremmilta vaihtoehdoilta, mutta kai universumi vain päätti että paljastus tehtäisiin seuraavana Dochakselle. En mä tiennyt mitä mies tiedolla tekisi ja johtaisiko se siihen että kun se kantautuu Majinánkin korviin saisi meikäläinen lähtöpassit tallista hevosensa kanssa.

En mä toisaalta ihmettelisi vaikka niin kävisi, koska olinhan mä pimittänyt tietoa jo useita kuukausia kaikilta muilta paitsi Juliukselta ja noh… toisaalta se oli myös ainut jolla oli syy tietää mitä oli tapahtunut. Tapahtunut oli tapahtunut ja mä en voinut sille mitään. En mä tiennyt oliko vastapuoli vieläkään selvillä siitä miten pahasti sen teot oli vaikuttaneet mun elämään, mutta toisaalta en mä halunnut tietää. Mä tiesin että kumpikaan meistä ei ollut selvinnyt naarmuitta siitä mitä oli tapahtunut, vaikka mä olin ollut se joka kärsi pahemmin. Huokaisin raskaasti ja yritin tyhjentää mieleni ja vain kuunnella lumen narinaa kavioiden alla, ennen kuin keräsin mustia ohjia tuntumalle ja siirsin Harrin raviin ja toivoin että maastoreissu saisi ajatukseni nollattua.

15.03.2021 631 sanaa

Vaikka mä olin yrittänyt välttää liikkumista ulkona parhaani mukaan, mä olin silti onnistunut kaatumaan viikonloppuna. Tietenkin vielä siten, että mun vasen puoli oli ottanut iskun ja jokainen vasemmalla jalalla astuttu askel tuntui inhottavalta mun alaselässä. Mä olin yrittänyt vakuuttaa itselleni että kaatuminen ei aiheuttaisi mitään muuta kuin mustelman ja parin päivän lihashellyyden, vaikka todellisuudessa se pieni ääni mun sisällä yritti maalailla kauhukuvia ja saada mut hakeutumaan taas kuvattavaksi. Iltaisin, mitkä oli yleensä myös kipeimpiä hetkiä mä olin halunnut tukeutua johonkin buranaa vahvempaan. Mä en antaisi kuitenkaan itselleni lupaa siihen. En mä voisi enää kun mulla ei ollut turvaverkkoa. Mä saisin pudota vapaasti, ilman että kukaan pitäisi turvaköydestä kiinni estäen mun putoamisen. Jos mä putoaisin, mä en todennäköisesti osaisi enää kiivetä.

Ansamaan pihamaa oli hiljainen parkkeeratessani autoni tallin pihaan. Kello oli vasta kaksi, joten kaikki olisivat töissä. Mä en tiedä oliko se fyysinen vain mentaalinen asia, mutta musta tuntui että mun ontuminen oli tänään todella selkeää ja muutamaan kertaan mä jouduin purra hampaita yhteen jotta mä en olisi kironnut. Mä toivoin että Majiná ja Dochas olisivat edelleen matkalla Norjasta kotiin ja että Kerttu sekä Frans olisivat ratsastaneet hevoset, joita heidän piti ratsastaa tänään. Kuitenkin kun mä olin maneesin ovella, mä kuulin ratsukon askeleita ja vislattuani sekä luvan saatuani avasin maneesin oven ennen kuin astuin sisään ja suljin lopulta oven perässäni.

”Moi” tervehdin ratsukkoa ja odotin että nuo pääsivät kohdalleni. ”Haittaako jos rakennan muutaman kavaletin?” ”Anna mennä vain” Kerttu antoi luvan ratsastaessaan ohitse. Jokainen puomi tuntui painavan kolmen verran ja mä en ollut mitenkään varma että mä saisin rakennettua kaikki kavaletit lopulta. Kuitenkin jollain ilveellä kolme kavalettia mun suunnitelman mukaan oli rakennettuna, ja mä olin valmis siirtymään ratsun varustamiseen. Kerttu jäi maneesiin vielä ratsuineen ja kun mä olin laittamassa Harrille satulaa, nainen saapui talliin ja alkoi hoitamaan Morrisia pois samalla kun mä viimeistelin oman ratsuni varustamisen ja aloin nilkuttamaan sen vierellä kohti maneesia. Taiteiltuani itseni kimoni selkään oli aika pyytää Harri liikkeelle ja antaa orin kävellä hyvät alkukäynnit ennen kuin aloin jumppailemaan sitä ja kokeilemaan tulisiko meidän kavaletti treeneistä lopulta mitään.

Mä olin onnekseni kerennyt ottaa jo pariin otteeseen kavaletit joten mä tiesin että ne ei sattuisi kovinkaan pahasti, vaikka tärähdys ärsyttikin lihaksistoani. ”Se voisi olla vähän suorempi lähestymisessä, se tulee nyt vähän kiemurrellen” ääni kuului yllättäen jostain kavalettien viereltä ja kääntäessäni katseeni näin Kertun seisovan esteiden vierellä. Mä tiesin että nainen oli oikeassa mutta mä en olisi jaksanut välittää asiasta tänään. Kuitenkin mä käänsin orini uudelleen kohti kavaletteja ja yritin pitää Harrin suorempana. ”Parempi. Mä nostan näitä vähän niin se joutuu tehdä oikeasti töitä.” Purin alahuultani siten, että maistoin raudan suussani. Mä olin tahallaan, jättänyt kavaletit liian matalaksi Harrille. En kuitenkaan uskaltanut kertoa blondille että syy oli vain mun korvien välissä ja mä katsoin miten puomit nousivat kymmenen senttiä lisää. Nyt Harri oikeasti alkoi jo hieman hyppäämään joten tärähdykset tuntuivat paremmin alaselässäni ja lonkassani. Varsinkin kun ori kolautti peräkkäin molempien kavalettien yläpuomeihin, laskeutuen huonosti tehtävien välissä. Hammasta purren mä taistelin kiputunteita vastaan ja lopulta mä selvisin koko tehtävän lävitse vaikka mun olo oli ihan hirveä loppupeleissä.

”Se näyttää kivalta. Sillä on varmasti hyvä hyppy.” ”Mä… Mä en tiedä. Me ei olla hypätty isoa sen jälkeen kun Harri tuli Suomeen. Julius… Julius hyppäsi sillä yhet kisat, mutta sen jälkeen Harri ei ole hypännyt isoja esteitä. Ei sillä ole ketään kuka sitä voisi treenata isoilla radoilla.” Kertun katseesta näki että nainen prosessoi kuulemaansa ja käytin hämmennyksen tuoman tauon hyväkseni ja livahdimme orin kanssa mahdollisimman sulavasti talliin. Jouduin kääntämään Harrin karsinaansa vain sen vuoksi, että sain nojattua seinään ja tasattua omaa oloani ennen kuin oli aika riisua kimo, harjata se pikaisesti lävitse ja palauttaa se ulos. Varusteiden huoltaminen ei tullut tänään kuuloonkaan ja kotiin päästessäni olin valmis vain kaatumaan sänkyyni ja toivomaan että burana taltuttaisi jomotusta sen verran, että saattaisin päästä edes vessaan illan aikana.

21.03.2021 630 sanaa

”Kyllä sie vielä löyät jonku kenen kans sie voit jakaa kodin ja vanheta yhessä. Ei muailma ny yhttee eroo kaadu”

Ennin sanat kaikuivat mun korvissa. Ehkä se oli oikeassa. Entä jos mä en halunnut ketään muuta? Mä en ollut nähnyt Enniä pitkään. Kuitenkin nyt mun oli ollut pakko varata aika sillä mun selän jumi alkoi vaikuttamaan mun elämään, ja mä en todellakaan halunnut turvautua särkylääkkeisiin. Enni oli ottanut mut ylimääräisenä asiakkaana ja tutun kaavan mukaan meidän tapaaminen muuttui terapiasessioksi. Mua ärsytti että mä en osannut vältellä ajamasta itseäni paljastamaan asioita naiselle ja näin ollen kunhan toinen oli saanut taas avattua edes osin jumeja mun selästä Enni oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja mä olin istunut seuraavan tunnin tuon luona antaen edessäni olevan kahvin jäähtyä samalla kun paljastin sen, mikä mua oikeasti painoi.

En mä tiedä oliko fyysinen kipuilu vai mikä syynä siihen että mä olin alkanut taas kipuilemaan myös henkisesti. Siitä oli nyt puolitoista kuukautta. 47 päivää. Niin kauan oli kulunut siitä hetkestä kun pommi oli pudotettu tuomaan tuhoa mun maailmaan.

”Kaikki on hyvin. Koulutuspäivät ovat pitkiä ja informatiivisiä. Paljon uutta asiaa ja ollaan löydetty muutama mahdollinen ongelmakohta, joita ollaan yritetty ratkaista ennen kuin siirrytään seuraavaan vaiheeseen. Britte on kotiutunut lopulta hyvin vaikka alkuun muutos oli sille raju. Toivottavasti päästään pian treenaamisen pariin ja ehkä kilpailemaankin jos mun oma aikataulu vain antaa periksi.”

”Kaikki edelleen ok. Aletaan pääsemään koevaiheeseen ennen kuin otetaan ulkopuolisia mukaan. Britellä kaikki ok.”

Viestit olivat lyhenneet sitä mukaa mitä aikaa oli edennyt. Eihän meillä ollut Juliuksen kanssa mitään. Ei me oltu sovittu siitä että mentäisiin toistemme kanssa ulos, saati että me oltaisiin pari. Ei ollut kuin se yksi humalainen ilta vuoden vaihtuessa ja rakettien valaistessa taivaan ja ne pari hetkeä maneesissa. Ne, joiden jälkeen maailma romahti.

Niiden hetkien jälkeen oli ollut lisää hetkiä. Janne. Juha. Jaakko. Heikki. Henri. Joitain mahdollisia vaihtoehtoja. Laastareita. Ei ne ollut sitä mitä mä kaipasin. Ne ei ollut se. Ei ne voisi ikinä olla kuin se.

Mä tunsin miten kyyneleet alkoi taas polttamaan mun silmissä. En mä tiennyt miten mä selviäisin jatkosta. Tajuaisiko kukaan auttaa jos mä romahdan? Uskaltaisiko kukaan auttaa kun mä romahdan? Ymmärtäisikö kukaan kun mä voisin liian hyvin liian pitkään? Uskaltaisiko kukaan ottaa ohjia käteensä ja sanoa että mä olisin ollut liian huoleton ja varomaton päiviä että olisiko kaikki okei?

Uskaltaisinko mä sanoa että mä olin ajanut itseni taas siihen tilanteeseen, jossa mä pakenin sitä faktaa että mä olin rikki sillä että mä kemiallisesti turrutin itseni? Että mä saatoin elää kuukausiakin muistamatta sitä faktaa että seuraava kaatuminen, putoaminen, isku, kolari tai mikä tahansa voisi aiheuttaa mun lopullisen halvaantumisen. Sitä faktaa että mä voisin pilata lopun elämääni sillä että mä saisin hetken olla vapaa koska kukaan ei olisi estämässä sitä.

Mä annoin harjan jatkaa monotonista liikettään kimolla karvalla ja taistelin kyyneleitä vastaan. Harri sentään oli vielä täälä. Ehkä sen olisi ollut parempi jäädä Hollantiin, mutta ainakaan se ei lähtisi pois. En mä ollut sitä mitä ori kaipasi, mutta mä en ollut enää valmis luopumaan siitä. Se oli mun ainut side aikaan kun kaikki oli hyvin. Kun huolena ei ollut mitään.

Mä kuulin kavioiden kopisevan Ansamaan tallin kivilattiaa vasten ja näin vilahduksen Kertusta, sen kääntäessä ratsunsa johonkin karsinaan ja mun suunnitelmani sinetöityi sillä hetkellä. Mun kädessäni ollut harja sai kolahtaa avonaisena olevaan harjapakkiin ennen kuin mä varmistin että Harrin karsinaovi olisi kiinni ja lähdin askeltamaan kohti karsinaa johon, ratsukko oli juuri kadonnut.

”Ai moi Samuel” ”Moi. Tota onko sulla tällä viikolla kuinka kiire?” ”Ei nyt mitenkään hullu. Mitä mielessä?” ”Mä vain mietin että olisiko sua kiinnostanut hypätä Harrilla isoja esteitä. Musta ei siihen ole ja sen olisi varmaan hyvä hypätä taas vaihteeksi isoa” puhelin samalla kun seurasin naisen päättäväisiä liikkeitä tuon riisuessa ratsuaan. ”Kyllä se onnistuu. Katotaan joku päivä kun mä saan tän hoidettua pois.”

Ehkä kaikki järjestyisi vaikka välillä ottaisikin kipeää…

25-26.03.2021 Me ollaan toivottavasti voittamattomia 413 sanaa

Siitä kun mä olin tavannut Ennin oli melkein viikko. Se viikonloppu oli ollut omalla tavallansa helpompi, mutta maanantaista asti mulla oli ollut jostain syystä ikävä Juliusta. Mä olin vellonut koko viikon ikävässäni ja se oli aiheuttanut mut olemaan huolimaton. Mä olin onnistunut eilen nostaessani Harrin satulaa takaisin paikalleen tekemään jonkin liikkeen, jota mun selkä ei halunnut mun tekevän ja vihlaisu minkä se tarjosi, oli kova. Se lähti myös juuri siltä alueelta missä murtumakohta sijaitsi. Se ei voinut meinata mitään hyvää ja mä olin tavallaan tyytyväinen että mun selkä meni vasta ratsastuksen jälkeen, eikä ennen sitä.

”Moi Sa… Onko kaikki ok?” Saaga astui satulahuoneeseen juuri siten että tuo näki irvistykseni sulkiessani Harrin kaapin oven. ”Mmhhhmm… Mä vain nostin satulan hassusti” ”Sä kävit ratsastamassa? Miten teidän treenit on mennyt?” ”Joo. Ihan hyvin. Mä alan jo muistamaan noita helpon B:n ratoja niin ehkä se siitä. Kerttu lupasi hypätä Harrilla joku päivä. Se pääsee taas hyppäämään kunnolla.” ”Sehän kuulostaa kivalta. Jännittääkö sua viikonlopun kisat?” ”Ei oikeastaan. Me vaan tarvitaan rutiinia niin ne on ehkä enemmänki vaa treenejä meille siinä mielessä” totta puhuen mä en ollut kerennyt edes ajattelemaan jännitystä. Lopulta Saaga poistui kantamuksineen tallinpuolelle ja mä lähdin ontumaan autolleni.

Kotona ensimmäinen asia minkä mä tein oli napata pari buranaa. Mä toivoin että ne auttaisi tällä kertaa. Astuessani ulos suihkusta kipu oli hieman laantunut, ja mä toivoin että mä saisin nukuttua edes vähän. Karumpi totuus odotti minua kuitenkin seuraavana aamuna, ja hetken mä jo luulin että mun selkä oli mennyt lopunkin yöllä. Kuitenkin lopulta mä pääsin liikkeelle ja mun kivun sumentamat aivot tarttuivat siihen pakettiin mitä mä olin vältellyt. Puoliksi revittyäni levyn ulos pakkauksestaan sormet painoivat vanhasta muistista oikean määrän tabletteja pöydälle, ja lopulta päädyin nielemään ne ilman vettä.

Vajaata varttia myöhemmin musta tuntui kuin mä olisin uusi ihminen. Mä työskentelin koko päivän tehokkaasti ja suunnatessani Ansamaahan mun olo oli edelleen mahtava. Toisaalta se saattoi johtua myös iltapäivällä otetusta uudesta annostuksesta lääkkeitä. Mä yritin vakuuttaa itselleni että tänään olisi ainut päivä kun mä hairahdan. Tallissa mä näin Majinán sekä Dochaksen enkä mä jaksanut edes välittää parista jäisestä kohdasta mitä mä normaalisti välttelin. Mä astelin pitkällä, tasaisella askeleella, jossa ei ollut häivähdystäkään ontumisesta eikä sen peittelystä. Mun fiilis tuntui olevan sen puolesta katossa ja mulla meni ehkä kolmasosa normaalista ajasta hoitaa Harri.

Kimo ori sai tänään venyttää askeltaan kunnolla ja se sai muutenkin liikkua niin isosti kuin se halusi. Orin askellus oli voimakasta ja mahtavaa, eikä musta tuntunut siltä että mikään tulisi meidän tielle kisoissa. Me oltaisiin toivottavasti voittamattomia.

05.04.2021 328 sanaa

Me oltiin lähdetty jo eilen Saagan, Annin ja Dochaksen kanssa Runiaciin. Dochaksella ja Annilla oli startit jo lauantaina esteillä. Mä olin miettinyt hetken olisinko mä startannut myös esteillä, mutta mä en uskaltanut vielä nostaa tasoa niin korkealle että mä voisin päästä metrin ratoja. Mä olin lopulta kuitenkin naputellut ilmoittautumisen vain koulupuolelle ja helppoon b:hen.

Me oltiin startattu sitä jo muutaman kerran joten mulla oli jotenkin hyvä ajatus siitä että miten rata menisi ja mä toivoin että me saataisiin hyvä suoritus alle ja että hiljalleen musta voisi alkaa tuntumaan siltä että mä voisin kääntää katsettani uudelle tasolle. Mun fiilis oli edelleen enemmän kuin hyvä mutta mä tiesin että se on täysin vain sen vuoksi että mä olin ollut heikko ja sortunut. Kuitenkin se, että mä saatoin olla edes hetken normaali ja ehjä helpotti mun ahdistusta kisoista jonkin verran joten mä saatoin olla paljon rennommin kisapaikoilla vaikka mä silti jännitin kisarataa, mutta tällä kertaa se tuntui olevan sellaista normaalia kisajännitystä.

Mä starttasin mun luokassani viidentenä ja se oli mun mielestä ihan hyvä paikka. Vaikka mä en kerennytkään katsomaan kenenkään ratoja, jotka starttasi mun edellä mutta silti mua ei haitannut. Mä ratsastin Harrin Runiacin maneesiin ja annoin orin katsella hetken maneesia, ennen kuin oli aika ratsastaa kimoni valkoisten aitojen sisäpuolelle ja lähteä tekemään parasta mahdollista suoritusta. Meidän ensimmäinen laukkavoltti ei ollut kovinkaan onnistunut, mutta mä päätin silti tehdä parhaani loppuradan aikana ja lopulta me saatiin rata ratsastettua loppuun. Kun mä ratsastin kimoni muutaman minuutin päästä pois maneesista mulla, oli hyvä fiilis radasta.

Mä olin juuri lopettelemassa loppuverkkaani Harrin kanssa kun Saaga ilmestyi kentän laidalle ja heilautti mulle kättään, kiinnittäen mun huomion. ”Teidän tulos tuli äsken” ”Okei, millaiset prosentit?” ”56,500 %. Te ootte tällä hetkellä kolmantena teidän luokassa.” ”Äh, mä luulin että rata olisi mennyt paljon paremmin. Noh treenistä menkööt” tuumasin Saagalle, samalla kun irrotin jalkani jalustimista ja jalkauduin ratsuni selästä ennen kuin mä saatoin taluttaa Harrin takaisin meidän väliaikaisille karsinoille ja hoitaa orin pois, ennen kuin me suunnattiin seuraamaan Annin koulurataa.

27.04.2021 Vakava Varoitus Siirapista 811 sanaa

Feetu oli ensimmäinen, joka halusi tulla mun kanssa tallille. Toisaalta en mä ollut pystynyt muiden kanssa olemaan kovinkaan pitkään yhteyksissä ennen kuin mä törmäsin Feetuun. Siinä oli jotain mitä muissa miehissä ei ollut koko tänä aikana. Se tuntui jotenkin ymmärtävän mua erilaisella tavalla kuin muut oli ja mulla ei ollut niin hankala olla sen kanssa. Sen kanssa oleminen tuntui luonnolliselta ja kai mä olin Feetun vuoksi pystynyt taas lopettamaan lääkkeetkin, vaikka ajoittain muhun sattui paljonkin. Varsinkin nyt kun ratsastaminen ja treenaaminen oli ihan erilaista kuin ennen koska mä en voinut ottaa enää rennosti silloin kun mun fysiikka ei kestänyt. Vaikka mä en ollut halunnut näyttää Feetulle miten rikki mä olin, se oli nähnyt kaiken sen rumuuden mikä mussa oli. Jokaisen naarmun, jokaisen arven mitä onnettomuus oli jättänyt jälkeensä. Se ei ollut kavahtanut niitä, vaan se oli piirtänyt hellästi niiden ääriviivat mun ihoon, kysyen miten ne olivat tulleet ja mä olin kertonut. Elänyt taas kerran sen illan kun kaikki muuttui rikkoen sen mitä piti olla.

”Kaikki ok?” sen pehmeä ääni kysyi kuskin paikalta, oikea käsi hakeutuen vaihdekepiltä mun kädelleni, ujuttaen sormensa mun omien lomaan. Sen kädet oli lämpimät ja pehmeät. Mä pudistin sen kättä ehkä vähän liian lujaa siihen mitä mä meinasin. ”Joo. Tai no… Mua jännittää. Mitä kaikki sanoo kun mä en oo oikeastaan…. En mä oo kertonut kenellekkään että mä oon alkanut tapailemaan. Tai niinkun ei meillä ollut mitään virallista Juliuksenkaan kanssa, mutta tää on eka kerta kun kukaan vieras tulee mun kanssa Ansamaahan.” ”Helpottaisko se sua jos mä sanon olevani sun työkaveri?” mä tunsin miten pähkinänväriset silmät vilkuili mua aina välillä, vaikka ne pääasiallisesti katsoivatkin meidän edessä avautuvaa tietä. ”Niin… tai en mä tiedä… Saaga varmaan tajuaa kyllä mistä on kyse. Ehkä Majinákin. Tai en mä tiedä onko ne edes toisaalta niin pahoja vaikka ne sais tietää. Ehkä mä jännitän eniten Dochaksen reaktiota.” ”Hei, älä huoli. Ne ymmärtää kyllä. Otetaan askel kerrallaan ja lähdetään tolla liikkeelle? Saadaanhan me sitten sanoa miten asiat oikeasti on jos joku huomaa että tuo on täyttä valetta.”

Mä halusin sanoa jotain, mutta mä jouduin ohjeistamaan viimeiset käännökset ja sitten me oltiinkin jo Ansamaan parkkipaikalla. Autosta nouseminen tuntui siinä hetkessä viimeiseltä asialta mitä mä halusin tehdä, mutta lopulta mun oli pakko nousta, ja mä aloin esittelemään Feetulle paikkoja jotta mä sain mun ajatuksille jotain työtä. Me kannettiin yhteistyössä Harrin varusteet sen karsinalle ja kun me lähdettiin hakemaan kimoa Feetu halusi taluttaa Harrin sisälle, joten mä kävelin vain parivaljakon vierellä. Mun pahaksi onnekseni Saaga tuli juuri samaan aikaan tallille ja se näki meidät.

”Moi Samuel!” ”Mooi” ”Kukas sun kaveris on?” bruneten mielenkiinto nousi heti. ”Feetu Björkqvist. Samuelin työkaveri.” Mä salaa ihailin sitä helppoutta millä se esitteli itsensä. Sanat kuulostivat niin sulavilta kun se lausui ne ja mä tiesin että mä olisin paljastanut kaiken. ”Saaga Talvilehto. Kiva tavata!” Feetu ja Saaga puhuivat vielä hetken sillä mä en saanut muodostettua mitään järkeviä lauseita vaikka mä miten yritin. Mä sain onneksi vastattua jotain ja mä olin enemmän kuin tyytyväinen kun Saaga mainitsi että sen oli haettava Unikko. Me jatkettiin Feetun ja Harrin kanssa talliin ja mä näytin millä harjoilla ja missä järjestyksessä olisi paras hoitaa oria, vaikka jostain syystä Feetu näytti olevan kuin kotonaan tallilla. Harri oli lopulta varustettuna ja me siirryttiin ulkokentälle.

Vasta orin selässä musta tuntui että mä saatoin taas hengittää kunnolla. Mä yritin keskittyä siihen että mä sain ratsastettua jokaisen askeleen, jonka Harri otti. Kimo tuntui todella hyvältä ja musta tuntui että jos me löydettäisiin tämä sama flow seuraavassa osakilpailussa, siitä voisi tulla jotain. En mä voinut kuvitellakkaan että mä kisaisin koko kisasarjaa loppuun Jasu Lakkahallan tiimikaverina, sillä mä tiesin että mun pitäisi oikeasti kisata sen kanssa samalla tasolla. Mulla oli hevonen, joka pystyi siihen kevyesti. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin mä olisin halunnut, me ei oltaisi nyt Suomessa. Me oltaisiin jossain muualla, missä me voitaisiin treenata vuoden ympäri ja missä meille olisi kisoja tarjolla. Kuitenkin me oltiin täälä ja me oltiin pettymyksiä kaikille. En mä tiennyt päästäisiinkö me ikinä siihen pisteeseen että me startattaisiin Harrin kanssa enää edes yhtä tähteä, vai jäisikö meidän menestys harrasteeseen jos mä en uskaltaisi hypätä korkeampia esteitä.

Ratsastaessani kaartoa siten, että mä näin kentän aidalla istuvan Felixin, mun sydän tuntui jättävän lyöntejä välistä koska sen vierellä seisoi Dochas ja ne selkeästi kävi jotain keskustelua. Harri huomasi selkeästi että mä en ollut fokusoitunut siihen ja se palautti mun takaisin tähän hetkeen ja mun oli pakko jatkaa ratsastamista. Lopulta Harri oli liikutettuna ja mä ratsastin kimon edelleen aidalla istuvan miehen luokse.

”Täälä on kyllä mukavaa porukkaa” ”Joo. Mitä… Mitä Dochasilla oli?” mun oli pakko kysyä kun mä olin laskeutunut Harrin vierelle. ”Kyseli vain vähän että kuka mä oon ja juteltiin vähän hevosista. Hauska heppu”

Me palattiin hiljaisuuden vallitessa takaisin talliin ja mä riisuin ja hoidin Harrin pikavauhtia, sillä mä halusin vain pois Ansamaasta. Mä halusin takaisin neljän seinän tuoman turvan sisälle, paikkaan jossa meidän on turvallista olla me, eikä jotain muuta…

18.04.2021 305 sanaa

Meidän koulukoe oli mennyt ihan päin honkia. Mä en tiennyt miksi ihmeessä meidän koulukoe ei ollut tänään ihan sitä parasta suorittamista. Mä olin treenannut kuitenkin sileällä paljon enemmän kuin mitä mä olin treenannut rataesteitä. En mä tiennyt olinko mä treenannut sitten liikaa sileällä vai vaikuttiko mun jännittäminen Harrin suorittamiseen. En mä ollut ikinä kerennyt osallistua näin isolla areenalla ratsastettavaan kilpailuun ennen kuin mä olin loukkaantunut ja joutunut palaamaan muutaman kuukauden ikäisen lapsen tasolle.

Me oltiin kuitenkin saatu Harrin kanssa yli 61% joka oli ihan hyvä tulos vaikka me oltaisiin varmasti voitu tehdä paljon parempikin tulos koulussa. Mun tulos oli meidän tiimin huonoin ja toisaalta se oli ihan odotettavissa. Mä en ollut edes ratsastanut niin kauaa onnettomuuden jälkeen joten siinäkin mielessä mun suorittaminen on paljon huonompaa muihin verrattuna, vaikka me oltiin tehty Harrin kanssa paljon parempikin tulos kouluradoilta. Ehkä tämä olisi kuitenkin vain yksi askel meidän matkallamme kohti isompia ratoja ja sitä että mä voisin kuntouttaa itseni vieläkin paremmin.

Kuitenkin seuraava osakilpailu stressasi mua suuresti koska me oltiin tällä hetkellä jaetulla ensimmäisellä sijalla meidän tiimin kanssa joten tulevassa osakilpailussa ei olisi varaa tehdä huonoa suoritusta. tai aianakaan mä en halunnut olla se syy miksi me menetettäisiin meidän johto. Tai siis todennäköisesti mä olisin syy sille miksi me menetettäisiin meidän johto jos me menetettäisiin se koska en mä osannut ratsastaa ja varmasti mun ahdistus joko siitä että mä aiheuttaisin meidän tiimin tippumisen johdosta tai sitten mä vain tajuaisin miten surkea mä olin ratsastamaan ja että mä pettäisin Annin, Saagan ja Jasun. Ehkä Jasun pettäminen kirpaisisi eniten sillä mä varmasti samalla pettäisin sen ajatukset Ansamaalaisista. Varmaan paras olisi vain jättää seuraava osakilpailu välistä ja olla pettämättä meidän tiimiä enää yhtään enempää tällaisella surkealla tulostasolla. Ehkä pitäisi vain lopettaa kilpaileminen kokonaan koska se ratkaisisi varmasti monia ongelmia ja mun ei tarvitsisi pettää ketään tai pilata kenenkään nimeä sillä tavalla…

01.05.2021 359 sanaa

Toinen osakilpailu oli muutaman päivän päässä. Me oltiin tehty Harrin kanssa pääasiassa sileän treenejä, mutta mä olin yrittänyt pitää mukana myös puomeja ja kavaletteja. Tänään mä kuitenkin olin käynyt kasaamassa maneesiin muutaman matalan esteen jotta mä saisin treenattua vielä vähän hyppyjä ennen kuin olisi seuraavan kisaradan aika, sillä kaikki varmasti odottaisivat että mä saisin samanlaisen tuloksen aikaan kisaradalta vaikka mulla ei ollut mitään tietoa siitä että kuinka moni oikeasti tiesi että musta ei ollut kilparatsastajaksi.

Harrin ollessa varustettuna mä lähdin taluttamaan kimoa ruunaani kohti maneesia ja toivoin että mä saisin tehdä treenini ihan omassa rauhassa koska mä en tiennyt että kestäisiko mun kantti sitä että joku näkisi jos me epäonnistuttaisiin ihan täysin. Kiristettyäni orin vyön vielä parin reiän verran ja päästessäni sen satulaan mä päätin taas unohtaa kaiken mitä tapahtui meidän ympärillä ja yritin vain löytää sellaista tasaista suorittamista millä mä saisin itselleni varmuuden myös siitä että ori suorittaisi esteet tasaisesti ja me saataisiin hyviä hyppyjä alle jotta mä voitaisiin paljon varmemmin lähteä kisaradalle sunnuntaina. Harri oli onneksi suhteellisen rauhallinen hyppyjen ajan ja mitä pidemmälle meidän hypyt etenivät sitä rennommaksi mä tunsin itseni ja sitä valmiimmaksi mä tunsin itseni seuraavaa osakilpailua ajatellen.

”Se näyttää tosi kivalta. Nostanko teille vähän esteitä?” ääni iskeytyi tajuntaani. Kääntäessäni katsettani, huomasin että Anni oli saapunut maneesiin ja tuo oli ilmeisesti jo hetken seurannut treenejämme. ”Joo, nosta vain. Varmaan joku viis senttiä riittää kun en mä oo hypännyt isoa.” ”Okei, onko nää hyviä?” Anni kysyi nostettuaan esteitä. ”Joo. Kiitos.”

Siirsin Harrin ravin kautta laukkaan ja annoin orin laukata hetken, kunnes käänsin orin kohti ensimmäistä estettä. Harrin laukka tuntui voimistuvan ensimmäisen esteen ilmestyessä sen näköpiiriin ja mulla alkoi olemaan sellainen fiilis että mä en tiennyt pysyisinkö mä orin hypyissä mukana tai saisinko mä pidettyä orin hallinnassa. Lopulta me päästiin koko rata lävitse ja mä olin salaa helpottunut siitä.

”Nostanko vielä?” ”Ei tarvitse. Mä en taida olla vielä valmis isompiin vaikka Harri menisi kyllä. Se kaipaisi jonkun tasokkaamman ratsastajan isoille esteille. Pitäis varmaan taas sopia Kertun kanssa että jos se hyppäisi Harrilla. Mutta kiitos tästä” mä mutisin näprätessäni kimoni ohjia. Mä vilkaisin Annia ja se näytti jotenkin mietteliäältä. ”Tai en mä tiedä, kiinostaisko sua kokeilla hyppäämistä Harrilla?”

02.05.2021 397

Toinen osakilpailu oli tullut lopulta eteen ja mua stressasi ihan liikaa. Me ei oltu pärjätty ensimmäisessä osakilpailussa ainakaan koulupuolella kovin hyvin ja meidän koko tiimi kilpaili kuitenkin kouluratsastuksessa ja mä olin ainut, joka kisasi myös esteillä. Mä tiesin että Annin ja Saagan edessä mä voisin epäonnistua, sillä sellainen mä olisin ratsastajana. Eniten mua ahdisti se, että jos mä epäonnistuisin Feetun ja Jasun silmissä. Mä en tiennyt mitä mä tapahtuisi jos mä mokaisin Feetun silmissä. Mä en ollut varma haluaisinko mä menettää miestä vaikka varmasti mä menettäisin maineeni Jasun silmissä, mutta se taitaisi olla helpompaa kuin menettää Feetu. En mä tiennyt paljonko mulla oli taistelutahtoa jäljellä, ja mä en uskonut että mä selviäisin jos mä menettäisin Feetunkin.

Mitä lähemmäksi tuli se hetki että mun oli aika alkaa laittamaan Harria kuntoon. Feetu auttoi mua kykyjensä mukaan ja musta tuntui pahalta että mä olin toiselle niin tyly ja mä toivoin että mies ymmärtäisi miksi mä olin niin tyly vaikka mä en normaalisti tiuskinut Feetulle näin paljoa. Noustessani Harrin selkään mä en tiennyt mitä mun pitäisi toivoa edessä olevalta radalta. Verkassa mä yritin vain tyhjätä ajatukseni ja keskittyä siihen että mä ratsastaisin oikeasti jokaisen askeleen, jonka Harri ottaisi sekä yritin käydä lävitse vielä muutaman sellaisen kohdan kisaradasta, jotka olivat olleet treeneissä ajoittain hankalia.

Kun meidät kuulutettiin kisaradalle, musta tuntui että mä voisin mielummin vain kääntää Harrin ympäri ja pyytää oriani laukkaamaan niin kauas kuin me päästäisiin. Ratsastettuani kimoni kisa-areenalle mä tervehdin tuomaria ja yritin vain ratsastaa parhaan mahdollisen radan mikä mun olisi mahdollista ratsastaa. Mä tiesin että meidän rata sisälsi rikkoja tyhmissä kohdissa ja että juuri sellaisissa mun ei olisi pitänyt niitä tehdä, mutta mä en välittänyt. Mä yritin ratsastaa kaikki sellaiset kohdat radasta mahdollisimman hyvin missä meillä oli ollut ongelmia. Mä yritin kuitenkin unohtaa huomaavani kaikki ne kohdat missä mä tein virheitä. Lopulta meidän rata oli ohitse ja kun mä pääsin ulos kisa-areenalta mä olin onnellinen siitä että meidän kisasuoritus oli ohitse.

Tulosten odottaminen oli hirveintä ikinä. Mä en tiennyt miten huonosti meidän rata olisi mennyt. Kun mä näin että Feetu lähestyi mua mä en halunnut kuulla mitä miehellä on sanottavana. ”Te voititte koko luokkanne!”

Mä katoin Feetua kuin se olisi juuri sanonut mulle että se ei halunnut jatkaa enää meidän suhdetta. ”Oikeasti?” ”Joo joo! Sun pitäis olla jo palkintojenjaossakin!”

Vaikka mä näin sinivalkoisen ruusukkeen orini suitsissa, mä en voinut siltikään ymmärtää että me oltiin voitettu. Meidän parhailla prosenteilla ikinä.

08.05.2021 416 sanaa

Mä en voinut uskoa että mulla oli näin hyvä olla. Mä olin ajatellut että tällainen onni ei voinut olla mahdollista sen jälkeen kun Julius oli lähtenyt. Kuitenkin kun mä sain olla Feetun lähellä mun oli hyvä olla. Se ei karttanut edes sitä että mä olin arpinen, ruma ja pilattu. Se oli tullut mun kanssa tallille ja se oli auttanut mua hyppäämään. Meidän toinen osakilpailurata oli mennyt pilalle ja mun piti treenata ahkerasti jotta me pärjättäisiin kolmannessa osakilpailussa myös rataesteillä. Tai oikeastaan meidän pitäisi pärjätä molemmissa osakilpailuissa. Sijoittuminen yksilörankingissa ei ollut mulle oikeastaan tärkeää, sillä en mä ajatellut itseäni enää kilparatsastajana joten ainoastaan, se että mä voisin auttaa muita voittamaan tiimirankingin olisi tärkeää.

Seuraavaan osakilpailuun olisi viikko ja mä käytin tilaisuuden hyödyksi jotta mä saatoin tehdä Harrin kanssa estetreenin. Äitienpäivä ei ollut merkinnyt mulle mitään vuosiin, sillä äiti ei ollut kestänyt nähdä mua tuolissa ja me ei oltu pidetty oikeastaan mitään yhteyttä toisiimme. Mä toivoin että Ansamaassa ei ollut ketään, sillä mä en halunnut yleisöä, vaikka lopulta mä sain sitä yllättäen Feetusta. Mä olin ihmetellyt miksi se ei ollut mennyt oman äitinsä vuoksi, mutta mies oli selittänyt että tuo olisi jo käynyt äitinsä luona eikä häntä haittaisi tulla kanssani tallille.

Feetu rakensi mun ohjeiden mukaan maneesiin neljä estettä samalla kun mä verkkasin Harrin. Kimo hevonen tuntui hyvinkin energiseltä ja mä en tiennyt että mitä meidän hyppäämisestä tulisi. Kuitenkin kun Harri pääsi hyppäämään sen meno alkoi tasoittumaan ja mun olosta tuli paljon varmempi. Me tehtiin Harrin kanssa vähän tekniikka harjoituksia sekä mä yritin parhaani mukaan ratsastaa erilaisia askelmääriä esteiden väleihin jotta mulla voisi olla jokin mahdollisuus saada se onnistumaan myös kisoissa. Meidän kisatason tehtävät tuntui helpoilta ja mä en tiedä mikä muhun meni, mutta mä pyysin Feetua nostamaan esteitä kymmenellä sentillä. Mä en ollut vielä hypännyt metriä sen jälkeen kun mä olin palannut takaisin satulaan.

Ensimmäinen kierros meni vähän kokeilun kautta ja kun mä huomasin että me pystyttäisiin selvittämään myös isompia ratoja. Pari kierrosta vakuutti mulle että mä voisin kokeilla samoja juttuja myös tällä korkeudella. Viimeiselle kierrokselle Harri lähti ihan liian reippaalla laukalla, sillä se taisi luulla että se pääsee taas isoille esteille. Mä yritin parhaani mukaan lyhentää Harrin laukkaa, mutta kimo ori painoi ohjille ja mä tunsin miten se lähti hyppyyn ihan liian kaukaa. Mä purin hampaat yhteen ja toivoin parasta. Harri selvitti ensimmäisen esteen jotenkin, mutta mä tunsin miten sen tasapaino heitti laskeutumisessa ja mä tunsin miten orin etuosa karkasi mun edestä ennen kuin mä irtosin itsekin satulasta ja tunsin miten puomi lähti liikkeelle törmäyksen voimasta.

08.05.2021 713 sanaa

Mun sydän oli jättänyt useita lyöntejä välistä kun mä olin tajunnut että Samuel kaatuisi Harrin kanssa. Vaikka koko kaatuminen mahtui vain muutamaan sekuntiin, musta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, tai ainakin hidastunut huomattavasti. Oli avutonta seurata miten valkoinen hevonen putosi polvilleen ja miten Samuel irtosi satulasta, laskeutuen lopulta puomien päälle, tiputtaen ne maahan, ennen kuin mies laskeutui lopulta niiden päälle jääden makaamaan liikkumatta.

Mä puoliksi juoksin Samuelin luokse ja mä olin ihan varma että se oli kuollut rysäyksessä. Päästessäni Samuelin luokse, kivi vierähti mun sydämeltäni nähdessäni että mies hengitti. Mä en tiennyt että mitä mä uskaltaisin tehdä joten mä kaivoin puhelimen taskustani ja soitin hätänumeroon. Aika joka ambulanssin tuloon meni, tuntui ikuisuudelta vaikka oikeasti kyseessä oli vain muutamista minuuteista. Ensihoitajien ilmeet olivat vakavat, noiden tutkiessa edelleen maassa makaavaa Samuelia, ennen kuin mies nostettiin kaulurilla ja rankalaudalla tuettuna paareille ja siirrettiin ambulanssiin. Vasta siinä vaiheessa mä tajusin että mä pitelin edelleen Harria ohjista. Robottimaisesti mä lähdin taluttamaan kimoa hevosta kohti sen karsinaa ja riisuin siltä varusteet, ennen kuin jätin hevosen karsinaansa ja lähdin ajamaan kohti sairaalaa.

Ensimmäinen lääkäri, jonka mä tapasin, oli Markku Rahkonen. ”Se oli sitten siinä?” ”Älä vielä heitä toivoa hukkaan hyvä mies. Kuvat olivat puhtaat uusien murtumien osalta ja vanhatkin näyttivät edelleen hyviltä. Osaa ei edes enää huomannut kun kuvaa katsoi” Rahkosen tasainen raspiääni kertoi. Se, että juuri Markku oli ensimmäinen lääkäri, jonka näin ei voinut olla hyvä asia.

”Jotain on pakko olla vialla kun sinä olet täälä. Ja koska mä en tunne mun vasenta jalkaa.” ”Siinä olet oikeassa että jotain on vialla. Sinulla on hermopinne selässä, joka vaikuttaa vasemman jalan tuntoon. Vika korjaantuu ajan kanssa, mutta siihen asti joudut turvautumaan apuvälineisiin liikkuessasi.” ”Eli takaisin tuoliin siis?”

Lääkäri poistui juuri Samuelin huoneesta kun pääsin sairaalalle. Mun oli pakko pysähtyä ja vetää syvään henkeä, ennen kuin mä avasin oven ja astuin huoneeseen. Sairaalakaavussa istuva Samuel näytti siltä että toinen oli myinyt maansa kokonaan.

”Hei kul…” ”Moi” hiljainen huokaisu vastasi. ”Mä joudun takaisin tuoliin” Katsoin Samuelia ja mä en tiennyt mitä sanoa. Otin kiinni viimeiset askeleet, jotka erottivat minut ja sairaalasängyn, ennen kuin istuin sen laidalle ja kiedoin käteni Samuelin ympärille. ”Kaikki järjestyy kyllä. Mä oon sun tukena loppuun asti” kuiskasin miehen korvaan, ennen kuin suoristin meidät molemmat ja lopulta nostin Samuelin katseen ja painoin huuleni vasten miehen omia.

Feetu lupasi olla mun vierellä loppuun asti. En mä tiedä jaksoinko mä uskoa sitä, sillä samanlainen lupaus oli jo kerran rikottu. En, vaikka Feetu yritti parantaa mun oloa suudelmallakin. Mä en ollut halunnut palata tuoliin vielä tässä iässä. Eihän paluu olisi lopullinen mutta mä haluaisin silti jatkaa elämääni mahdollisimman normaalisti vaikka mun tila ei sitä sallisi. Ymmärsinhän mä miksi Rahkonen oli selittänyt tuolinkin olemassa olon, mutta mä halusin uskotella itselleni että mä pärjäisin vain kepeillä. Helppoa se ei olisi mutta mä yrittäisin silti koska mä halusin vältellä tuolia.

Mä kerroin Feetulle mun peloista mitä oli taas noussut pintaan sen jälkeen kun mä olin kuullut asiasta. Me juteltiin pitkään ja lopulta mut kotiutettiin sairaalasta Feetun hoidettavaksi. Ajomatka takaisin mun asunnolle oli hiljainen, ja musta tuntui pahalta että mä olin ajanut Feetun tähän tilanteeseen näin aikaisin meidän parisuhteessa. Lopulta Feetu pysäytti mun auton mun asunnon ulkopuolelle ja nousi ylös auttaakseen mut autosta. Tuntui pahalta olla toisen armoilla ja heti kun mä olinkin vain päässyt keppien varaan mä keräsin kaiken rohkeuteni ”mä pärjään kyllä. Ei sun tarvi jäädä mun luokseni kun sulla on kuitenkin huomenna töitäkin.” ”Ei, kyllä mä voin jäädä kerta lääkärikin sanoi että sua pitäisi vahtia. Sitä paitsi lupaus on lupaus.”

Samuelista oli huomattavissa miten se yritti työntää mut pois luotaan. Kai se yritti suojella meitä molempia siltä faktalta että jos se ei parantuisikaan vaikka lääkärit sanoivat toista. Lopulta jossain kohtaa Samuel vaipui uneen, ja mä olin vielä pari tuntia hereillä, tarkistaen vielä että kaikki oli Samuelilla kunnossa ja lopulta nukuin muutaman tunnin pätkissä jotta mä sain heräteltyä miestä ja pidettyä huolen siitä että kaikki oli kunnossa.

Aamulla mun ei tehnyt mieli jättää miestä yksin kotiinsa, mutta mun oli pakko lähteä töihin ja mulla ei ollut mitään mahdollisuutta ottaa Samuelia mun kaveriksi töihin. Kuitenkin mä laittelin useamman kerran päivässä viestiä miehelle ja kyselin miten toisella menee sekä lupasin viedä Samuelin tallille kunhan vain pääsin töistä. En mä tiennyt miten se tulisi pärjäämään jos tilanne jatkuisi pitkäänkin, mutta mä toivoin että se jaksaisi taistella tilanteen lävitse.

11.05.2021 713 sanaa

Mä en ollut noussut koko maanantaina pois sängystä. Vaikka mun olo oli hyvä ja mihinkään ei sattunut, mä en silti halunnut poistua kohtaamaan ulkomaailmaa. Tiesinhän mä että mun pitäisi liikkua ja jatkaa normaalia elämää, mutta oliko siinä enää mitään järkeä jos mä en voinut kuitenkaan elää normaalisti?

Tiistaina Feetu pakotti mut ylös sängystä ja se uhkasi vaikka nostaa mut Harrin selkään jos mä en muuten sinne pääsisi. Vaikka mä en halunnut, ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin nousta sängystä ja pukea vaatteet päälleni. Mä näin koko ajan sivusilmällä mun vasemmalla puolellani, yöpöytää vasten nojaamassa olevat kepit ja into niihin koskemiseen oli entistäkin pienempi. Alitajunta yritti kyllä kertoa mulle että mä en pärjäisi ilman keppejä ainakaan vielä, mutta mä hiljensin sen kuiskaukset ja yritin päättäväisesti lähteä tekemään matkaa kohti makuuhuoneen ovea. Mun liikkuminen oli hyvin hidasta ja huojuvaa ja se lähetti mut heti takaisin neljän vuoden taakse, kun mä aloin ottamaan ensimmäisiä askeleita ilman tukemista sen jälkeen kun mä olin edellisen kerran saanut tunnon takaisin jalkoihini.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, mä saavutin viimein makuuhuoneen oven ja mun oli pakko nojata hetki ovenkarmiin. ”Ootko sä kunnossa?” Feetun huolestunut katse kääntyi mua kohden pienen keittiönpöydän äärestä, jossa mies istui läppärinsä edessä. ”Joo. Mä vaan tarvin minuutin.” Miehen katseesta näki, että tuo halusi sanoa jotain, mutta kai toinen oli oppinut mun muutaman päivän tiuskimisen jälkeen milloin kannattaisi antaa pölyn laskeutua ja sen jälkeen lähteä kokeilemaan kepillä jäätä uudelleen. En mä ollut ylpeä siitä että mä olin taas tällainen hermoraunio, mutta mä en myöskään halunnut satuttaa ketään joten helpommalta tuntui vain yrittää ajaa kaikki pois. En mä suojellut sillä niinkään itseäni kuin muita, sillä mä halusin että kenenkään ei tarvitsisi tuntea olevansa vastuussa musta ja että tällaista taakkaa olisi pakko kantaa mukanaan.

Parin minuutin kuluttua mä pääsin jatkamaan matkaani ja lopulta mä saavutin myös pienen ruokapöytäni. Mä kuulin miten toisella puolella pöytää sijaitsevan tuolin jalat kahisi lattiaa vasten kun Feetu siirsi sitä taakseppäin ja sen jälkeen muutaman pehmeän askeleen ennen kuin mies palasi takaisin ruokapöydän ääreen ja laski ensin eteeni kahvimukin ja sen jälkeen tuo täytti molemmat.Hiljaisuuden vallitessa Feetu nosti pöytään vielä aamupalatarvikkeita, ennen kuin tuo palasi takaisin tietokoneensa taakse ja pian keittiön täytti vain näppäimistön tasainen napina.

Mä tuijotin mun eteen laskettua mukia. Se oli yhtä surkea kuin omistajansakin. Valkoinen, lommoilla ja säröillä. Pitkään yksin asunut. Vasta kun Julius oli tullut mukaan kuvioihin, se oli saanut ystävän. Mukit olivat kuin yö ja päivä, toinen hajalla ja ruma, toinen sileä ja kaunis. Vaikka mä en halunnut, mä kurkotin poimimaan maitopurkin käteeni ja kaadoin valkoista nestettä mustan kahvin päälle ja seurasin miten nesteen väri muuttui tummanruskean kautta beigeksi. Mä laskin maitopurkin takaisin pöydälle ja tuijotin hetken vielä beigen värisen nesteen pintaa ennen kuin mä nostin mukin huulilleni ja annoin lämpimän nesteen koskea ensin huuliani, ennen kuin raotin huuliani ja annoin nesteen täyttää suuni. Mä join kahviani pienin kulauksin ja yritin päättää että haluaisinko mä sittenkään lähteä Ansamaahan, vai palaisinko vain takaisin sänkyyni ja olisin sielä hamaan loppuun asti.

Kun mä olin saanut kahvini juotua, mä olin sinetöinyt päätökseni siitä että mä en menisi tallille. Mä olin päässyt ylös ja hiippaillut tiskipöydän luokse jotta mä olin saanut laskettua kahvimukini sinne. ”Ootsä valmis lähtemään?” Feetun ääni kuului mun takaa. ”En” vastasin ja lähdin askeltamaan kohti makuuhuonetta. Mä tiesin että Feetu joko istui tai seisoi edelleen siinä paikassa mistä se oli kysymyksensä esittänyt ja lopulta mä kuulin miten tietokoneen kansi sulkeutui ja pian sen jälkeen muutaman askeleen, ennen kuin mä tunsin Feetun käden omassani ja mies pysäytti mun kulkemisen. ”Sä et ajatellut mennä ollenkaan.” ”Mitä hyötyä musta muka sielä on? En mä pysty ratsastamaan ja mitä hyötyä on liikuttaa koko hevosta jos mä en voi tehdä sitä hyvin. Parempi olisi vain laittaa koko hevonen myyntiin ja unohtaa koko ratsastaminen” viimeiset sanat mä melkein syljin toisen kasvoille. ”Hei, nyt. Vedät henkeä ja rauhoitut. Me molemmat tiedetään että sä et tarkoita mitä sä sanot ja että nyt sua vain ärsyttää sun oma tilanteesi, vaikka se ei ole mitenkään pysyvä. Me mennään nyt Ansamaahan ja jos ei muuta niin mä vaikka ratsastan sen hevosen vaikka mulla ei oo mitään hajuakaan siitä että miten se liikkuu eteenpäin ja miten sitä ajetaan.”

Mä tuijotin Feetua ja lopulta vain jatkoin hidasta matkaani kohti makuuhuonetta. Vaikka vetäytyminen peiton alle piiloon maailmalta olisikin ollut paljon mukavampi vaihtoehto, mä päädyin vain poimimaan mun kepit ja suuntaamaan kohti eteistä. Mä olin salaa kiitollinen siitä että tallikengät oli helppo vetää jalkoihin joten mä onnistuin tekemään sen ilman isompia ongelmia ja lopulta hakien hieman tukea kepeistäni mä suuntasin autolleni. Vaikka mä miten halusin lähteä tallille yksin ja pärjätä sielä itsekseni, mä tiesin että se ei olisi millään muotoa mahdollista ja mä taiteilin itseni apukuskin paikalle, samalla kun Feetu nousi ratin taakse ja lähti tottuneesti ajamaan kohti Ansamaata. Maisemien vaihtuessa lasin takana mä mietin mitä viikonlopun kisamatkasta tulisi. Kuusamoon kun olisi pitkä…

Feetun parkkeeratessa auton mä päätin että mä yrittäisin selvitä ilman keppejä tallireissusta, vaikka mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että miten mä esimerkiksi kantaisin satulan karsinalle, saati nostaisin sen orin selkään kun mun menoa hidasti kuitenkin se fakta että mä en tuntenut mun vasenta jalkaa suuremmin edelleenkään. Kuitenkin mä halusin yrittää selvitä, sillä mä en tiennyt olisiko Feetu lähtemässä viikonloppuna kisoihin mun kaveriksi ja silloin mun pitäisi pärjätä yksin. Vaikka mä normaalisti pärjäsin yhdellä kierroksella tavaroiden hakemisessa, mä jouduin tänään tekemään kaksi ja siltikin musta tuntui että mä tein yhden kierroksen liian vähän. Onneksi kimon orin harjaaminen onnistui ilman suurempia ongelmia, ja lopulta mä sain jopa satulankin nostettua Harrin selkään, vaikka se ei ollut kovinkaan helppo, saati sulava suoritus. Lopulta mä lähdin taluttamaan oriani maneesiin, toivoen että se olisi tyhjä ja Feetun autettua mut orin selkään, oli aika ottaa selvää että pystyisinkö mä ratsastamaan viikonloppuna.

Harri oli kai jo tähän mennessä oppinut täydelliseksi pararatsuksi, sillä sen askel tuntui pehmenneen alusta ja muutenkin sen liikkumisessa oli sellaista varovaisuutta. En mä tiennyt että olisiko se sellaista mitä kenttäratsulta vaadittaisiin, sillä se toisi kuitenkin omat ongelmansa varsinkin maastossa, mutta ehkä Tie Tähtiin tyylisessä kilpailussa se voisi toimia. En mä edes tiennyt miten paljon sellaista wow efektiä tuomarit odottivat ratsukoilta, mutta sen mä tiesin että mä en voisi tällä kertaa ainakaan Harrin täyttä potentiaalia esitellä, jos mä saattaisin ratsastaa oriani ollenkaan.

Mun harjoittelumotivaatio oli ihan täysin hukassa kun mä keräsin ohjia tuntumalle ja mä en tiennyt että saisiko mä mitään vasemman puolen apuja lävitse. En mä tiennyt miten paljon Harri osasi ja miten hyvin sitä voisi ratsastaa ilman perinteisiä apuja. Mä en ollut lukenut mitään kertomuksia tai katsonut yhtäkään niistä videoista siltä ajalta kun Harri oli ollut Hollannissa, joten mä en tiennyt että olisiko se ratsutettu myös pararatsuksi. Mä en kuitenkaan voinut venyttää treenin aloittamista yhtään pidemmälle ja lopulta mä vain kokeilin hakea erilaisia asetuksia ja taivutuksia sekä muita sellaisia ihan käynnissä.

Hitaasti ja alkuun hieman epävarmasti ori alkoi vastaamaan mun pyyntöihin ja lopulta mulla oli sellainen olo sen selässä että me pärjättäisiin oikeasti viikonloppuna kisoissa. Ehkä mulla olikin alla oikeasti pararatsu eikä mun tarvitsisi sittenkään luopua oristani…

CUP & Villit (KERJ) Sijoituksia 4/40, joista voittoja 1
31.12.2020 - Kutsu - Cup, T, Aloittelija - 2/2 31.01.2021 - Kutsu - Cup, tuotos, Aloittelija - 2/4 28.02.2021 - Kutsu - Cup, Aloittelija - 2/12 36.1 + 4 + 29.8 = 69.9 30.09.2021 - Kutsu - Cup, CIC2 - 1/51 34.4 + 8 + 1.6 = 44 31.01.2022 - Kutsu - Cup, CIC2 - 5/41 30.04.2023 - Kutsu - Cup, CIC2 - 5/39 30.05.2023 - Kutsu - Cup, CIC2 - 5/25	19-21.02.2021 - Kutsu - Kalla Cup, Harraste - 6/11 68,99% - 0,4vp - 10vp = 56,9vp 21-23.05.2021 - Kutsu - Kalla Cup, Helppo - 15/21 68,54% + 8 + 9 = 64,2vp 12-14.08.2021 - Kutsu - Tutustumisluokka - 2/4 06-08.09.2021 - Paris SIM eventing week - CIC* - 3/38 82,562% + 5,4vp + 8vp = 30,8vp

---

Sijoituksia 0/40, joista voittoja 0

Kenttäratsastusjaos (KERJ) : Taso: 6 (Maksimi iän perusteella: 10, maksimi pisteiden perusteella: 6, valittu maksimitaso: 5) nopeus: 629.61 kestävyys: 551.35 hyppykapasiteetti: 671.63 rohkeus: 590.27

---

Näyttelytulokset

20.09.2020 - Zen - PKK - Hevosorit - t. Anne - EO-sert
26.09.2020 - Jokitanhua - PKK - Rakenne: Lämminveriset orit, realistiset piirrokset - t. aksu - EO-sert
08.11.2020 - Zen - PKK - Puoliveriorit - t. Pölhö - HY "Mittasuhteiltaan hieno ori. Viivankäyttö varsinkin rungossa ja etujaloissa hieman huteraa. Pieniä asioita (esim. etujalkojen muoto) olisi ehdoton EO-sert."

15.12.2020 - Järnby - PKK - Puoliveriorit - t. Anne - EO-sert
22.05.2021 - Rowan Park - PKK - Puoliveriset orit - t. Anne - HY
24.06.2021 - Järnby - PKK - Puoliveriorit - t. Lissu T - EO-sert
30.04.2022 - Adina - Match Show - t. Jannica - PUN1, BIS2
31.08.2022 - Adina - VSN - Piirretyt puoliveriset - t. Spookiness - RCH 10/80p
04.02.2023 - Metsätalli - PKK - Hevosorit - t. Jodochus - EO-sert

VALMENNUKSET

17.08.2021 - Valmentajana Juulia

Uudet valmennettavani Samuel ja hänen hopeanharmaa ratsunsa Harri saapuivat valmennukseen täsmällisesti juuri eikä melkein ajallaan. Suurikokoinen ori asteli kevein askelin eteenpäin pitkin maneesia. ”Aloita heti alkuun sillä, että ratsastat reilusti pari metriä uran sisäpuolella ja haet hevosen rehellisesti sun apujen väliin” ohjeistin ratsastajaa. Hevonen oli selkeästi tukeutunut uralla liikkuessaan seinään, sillä heti uran sisäpuolelle siirtyessä se alkoi mutkittelemaan. Pyysin Samuelia tarkistamaan, että hän istui tasaisesti keskellä satulaa ja piti ohjat keskenään saman mittaisina. Ilman seinän tuomaa apua ratsastajan piti luoda jaloistaan hevoselle seinät, joiden välissä liikkua. Alun haparoinnin jälkeen ulkoavut alkoivat löytyä ja Harrin askeleet suuntautuivat useammin suoraan eteen kuin yhtään sivulle.

”Hyvä, siirry seuraavaksi kevyeen raviin ja jatketaan samalla tavalla uran sisäpuolella. Muista pitää ulkopohje lähellä, ettei se valu takaisin seinän viereen.” Kevyellä pohkeiden puristuksella Harri keinahti rentoon raviin, se liikkui puolipitkällä ohjalla hyvin lungin oloisesti eteenpäin. Etukäteen tehdystä muistutuksesta huolimatta Samuelin ulkojalka jäi liian passiiviseksi ja Harrin liike suuntautui kohti seinän vierustaa.

”Mitä mä just sanoin ulkojalasta!” naurahdin ja kehotin palaamaan takaisin uran sisäpuolelle – ja tällä kertaa myös pysymään siellä. Vaikeutin tehtävää sillä, että toisella pitkällä sivulla pyysin taivuttamaan hevosen reilusti ulos ja toisella reilusti sisään, jotta se notkistuisi rungostaan paremmin. Lyhyiden sivujen keskelle halusin Samuelin ratsastavan isot voltit. ”Ja kato siinä voltilla, että se on edelleen sun pohkeiden välissä eikä kaadu sisäpohjetta vasten.”

Hevosesta näki jo kauas, että se liikkui juuri kuten ratsastaja pyysi. Enää piti vain saada selässä istuva Samuel pyytämään oikeaan aikaan oikeita asioita. Eikä mennyt kauaakaan, kun Samuel alkoi saada juonen päästä paremmin kiinni ja alkoi ratsastamaan tarkemmin kuin alkutunnista. Pyysin ratsukkoa siirtymään hetkeksi käyntiin alkuverryttelyiden jälkeen, ennen kuin jatkaisimme vaativampiin tehtäviin.

Lyhyen käyntitauon jälkeen pyysin keräämään ohjat takaisin tuntumalle ja siirtymään keskiympyrälle, jossa Samuel joutui edelleen keskittymään ulkoapuihin ja siihen, että hevonen liikkuisi rehellisesti halutulla uralla. Tehtäväksi annoin ratsastaa noin puoli kierrosta käyntiä ja puoli kierrosta laukkaa, kuitenkin niin että siirtymisiä ei tehtäisi joka kerralla samassa paikassa. Halusin, että Harri jää odottamaan Samuelin apuja eikä ala ennakoimaan siirtymisiä. Ensimmäisen laukannoston Samuel valmisteli huonosti ja Harri siirtyi hämmennyksissään vastalaukkaan.

”Toi oli ihan sun oma moka” totesin Samuelin siirrettyä hevosen pikaisesti takaisin käyntiin. ”Ennen nostoa kato, että sulla on ajatus siitä mihin oot menossa. Puolipidäte, asetus ja oman painon siirto sitten sen mukaan. Hevonen tekee hienosti just niin kun pyydät.” Samuel nyökkäsi ja keskittyi seuraavaan laukannostoon, joka onnistuikin moitteettomasti. ”Ja sit ennen käyntiin siirtymistä istu tiiviisti satulaan, hengitä ulos ja purista vatsalihaksilla niin se siirtyy pehmeästi käyntiin. Hyvä, just noin!” Ratsastaja tsemppasi todella paljon ja paransi omaa tekemistään hurjasti. Ratsukon siirtymiset askellajista toiseen näyttivät pian sulavilta ja eleettömiltä. Hevonen näytti liikkuvan hyvässä tasapainossa, joten seuraavaksi pyysin ratsastajaa ratsastamaan siirtymiset niin, että joka toinen laukannosto olisi myötälaukkaa ja joka toinen nosto vastalaukkaa. Periaatteessa siis käynnin kautta laukanvaihtoja. Samuel ei näyttänyt tehtävän vaikeutumisesta hämmentyvän lainkaan, vaan nosti reippaasti vastalaukan seuraavan käyntijakson jälkeen.

”Nyt muista valmistella käyntisiirtymät tosi hyvin, jotta saat laukkapätkien jälkeen yhen tai kaks laadukasta käyntiaskelta ennen seuraavaa nostoa.” Samuel teki työtä käskettyä ja siirsi Harrin napakasti mutta siististi käyntiin ennen seuraavaa laukannostoa. ”Hyvä!!” kehuin. Laukkatehtävät sujuivat ratsukolta niin hyvin, että pyysin Samuelia siirtämään Harrin raviin ja jatkamaan uralla harjoitusravissa. Pitkän sivun alussa halusin ratsastajan ratsastavan maneesin keskipisteeseen asti pohkeenväistöä ja jatkavan sieltä takaisin uralle ennen pitkän sivun loppua. Alun tehtävien jäljiltä Harri oli hyvin Samuelin apujen välissä ja se liihotteli väistöt helpon näköisesti kumpaankin suuntaan.

Kehuin ratsukkoa hyvästä työskentelystä ja pyysin vielä Samuelia siirtymään kevyeen raviin loppuverryttelyitä varten. Ratsastaja pidensi hiukan ohjaa ja antoi Harrin venyttää ylälinjaansa taivutellen samalla hevosta suurella kahdeksikolla. Alun haparoinnin jälkeen ratsukko, erityisesti ratsastaja, tekivät erittäin hyvää työtä. Kehotin vielä Samuelia keskittymään itsenäisessä treenissä siihen, että ratsastaisi vähemmän seinän vieressä, jossa hevonen voi tukeutua seinään luoden illuusion siitä, että se liikkuisi apujen välissä ratsastajan tekemättä mitään.

17.06.2021 - Valmentajana Henna Ehlberg

Kimo hevonen käveli kentällä pitkähköllä, rennolla askeleella saapuessani paikalle. Ratsukko oli minulle jo ennestään tuttu joten oli helppo vaihtaa ratsastajan kanssa kuulumisia ja kysellä miten ratsukko oli edennyt. Ratsukko oli alkanut nousemaan vaativimmille tasoille ja kohti omaa kisatasoaan reippaasti ja hyvillä tuloksilla. Lopulta oli aika pyytää Samuelia keräämään Harrin ohjat tuntumalle ja lähteä ratsastamaan oria aktiivisemmalle käynnille.

Käynnin löydyttyä sai Samuel siirtää Harrin heti raviin. Harrin ravi oli mukavan näköistä vaikka siitä huomasikin että mies ei antanut kimonsa ravata kunnolla eteenpäin. Haimme alkuun hieman irtonaisempaa ja rennompaa ravia Harrille jotta orin koko potentiaali saataisiin esiin. Lopulta ravi alkoi saaman hieman uutta pituutta ja ratsukko saattoi jatkaa kohti puoliympyröitä aloittaen vasemmasta ja päättäen oikeaan. Koska Samuel oli ratsastanut jo jonkin aikaa onnettomuutensa jälkeen ja ratsukolla oli hyviä tuloksia kisaradoilta en päästänyt miestä helpolla ja tuo joutui oikeasti pitämään huolta niin omasta istunnastaan kuin myös siitä että Harri liikkuu oikeasti eteenpäin sekä asettuu ja taipuu kaarteissa.

Puolikaarteiden sujuessa ratsukko sai jäädä raviin ja tehdä aina C kirjaimessa pysähdyksen ja peruutuksen ennen uutta siirtymistä harjoitusraviin. Samuel olikin kertonut että tätä tehtävää he olivat harjoitelleet paljon joten parin toiston jälkeen mies sai siirtää orinsa laukkaan ja lähteä hakemaan reipasta harjoituslaukkaa, kuitenkaan ratsastamatta Harria liikaa eteen. Laukassa Samuel sai kääntää Harria täyskaarroille ja jatkaa tehtävän jälkee pätkän vastalaukkaa. Alkuun tehtävä ei meinannut onnistua, mutta lopulta Samuel sai pidettyä kimonsa vastalaukalla ja tehtävä saatiin sujumaan molemmissa kierroksissa jolloin annoin miehelle luvan aloittaa omatoimisesti loppuverryttelemään ratsuaan samalla kun annoin tuolle loppupalautteen valmennuksen kulusta sekä pari muutaman kotitehtävän.

Maastoestevalmennus

Kimo ori ravasi pitkällä askeleella kun mä saavuin paikalle. Ratsukko oli jo verrytellyt valmiiksi joten vaihdettuani vain muutaman sanan Samueliksi esittäytyneen ratsastajan kanssa, oli aika ohjeistaa tuolle ensimmäinen tehtävä. Harri lähti lähestymään ensimmäistä estettä hyvässä laukassa ja Samuel tuntui saavan tuotua kimonsa hyvälle ponnistuspaikalle, josta ratsukon oli helppo jatkaa matkaansa eteenpäin. Harri hyppäsi kaikki esteet ilman mitään isompia spookkailuja, vaikka vesiesteelle saavuttaessa hannoverista oli huomattavissa että se hieman vilkuili veden laidalla olevia kiviä.

Ratsukko suoritti tehtäviään hyvin joten ohjeistin Samuelia ohjaamaan Harrin parille isommalle tukille sekä sianselälle. Ratsastajasta huomasi että tuota taisi hieman jännittää korkeammat esteet, mutta silti Samuel osasi antaa Harrille tarpeeksi tilaa suorittaa ja näin ollen ratsukon suoritus oli ihan onnistunut, vaikka kimo ei päässyt hyppäämään ihan sillä liidokkuudella mitä se oli pienemmillä esteillä esittänyt. Ratsukko sai suorittaa saman tehtävän heti perään uudelleen ja tällä kertaa ratsukko suoriutui tehtävästä vähän paremmin. Vaihdoin Samuelin kanssa muutaman sanan siitä millainen fiilis miehellä itsellään oli hypyistä.

Samuel myönsi että hypyt olivat hieman jännittäneet häntä vanhasta vammasta johtuen ja jatkoimme tehtävän parissa vielä muutaman kierroksen verran siten että sain miehelle paremman fiiliksen tehtävästä ennen kuin ohjeistin tuota siirtymään taas astetta vaativimmille tehtäville. Ratsukko alkoi kuitenkin suorittamaan koko ajan paremmin ja paremmin eikä ratsastajan jännittymisestä ollut mitään suurempia merkkejä. Lopulta ratsukko sai tehtyä yhden hyvän suorituksen, jonka jälkeen annoin Samuelille luvan aloittaa omatoimiset loppuverryttelyt samalla kun annoin ratsastajalle oman loppupalautteeni. Meillä oli Samuelin kanssa hyvä keskustelu ja ratsastaja kertoi ennen teidemme eroamista että tuolla olisi parempi fiilis lähteä jatkamaan treenejä omatoimisesti ennen seuraavia kilpailuja.

Maastoestevalmennus

Ratsukko oli minulle tuttu edelliseltä valmennuskerralta vaikka tuosta olikin vierähtänyt jo tovi. Vaihdoin Samuelin kanssa muutaman sanan siitä miten heillä oli mennyt Harrin kanssa ja päästyäni paremmalle ymmärrykselle siitä millainen ratsukon nykytaso oli, pyysin Samuelia keräämään Harrin ohjat tuntumalle ja kerroin miehelle ensimmäisen tehtävän tälle valmennukselle.

Ratsukon ensimmäisenä tehtävänä oli kolmen esteen rata, joka lähti tukista ja jatkui toisen tukin kautta kulmalle. Harri lähestyi ensimmäistä tukkia reippaalla askeleella ja kimo ori hyppäsi esteen hyvällä tekniikalla sekä sopivalla ilmavaralla. Ratsukon menosta huomasi että Samuel oli käyttänyt aikaa siihen että tekniikkaa oli hiottu ja ratsukon meno oli todella kaunista katseltavaa. Samuel sai kääntää Harrin vielä uudelleen tälle tehtävälle ennen kuin ratapätkään lisättiin vielä risueste sekä rungoista koottu pystyeste. Parin ensimmäisen kierroksen jälkeen Samuelinkin tekeminen alkoi rentoutumaan ja mies pääsi mukautumaan paremmin kimon orinsa hyppyihin.

Radan ollessa tutumpi ratsukolle sai Samuel kokeilla vaihdella Harrin laukan nopeutta eri pätkillä sekä kokeilla kääntää kimoa oriaan hieman pidemmille sekä lyhyemmille reiteille ja muutenkin kokeilla ratsastaa ratapätkää kisatyylillä. Harri liikkui koko ajan hyvällä ja voimakkaalla laukka-askeleella eteenpäin sekä ori hyppäsi jokaisen esteen korvat hörössä, ja siitä ei huomannut minkäänlaista epäröintiä. Vasta vesiesteen tullessa kuvioihin Harrin laukkaan ilmestyi pieni jännittyneisyys, mutta se ei syönyt liikaa orin tekniikkaa ja jos ei osannut lukea pieniä merkkejä, joista kimon jännittyminen ilmeni ei sitä olisi huomannut ollenkaan.

Ratsukko sai suorittaa ratapätkän vielä kerran hieman vapaammassa askelluksessa jotta Harrin tekemiseen saatiin vielä hieman parempaa rentoutta, sai Samuel viimein luvan aloittaa omatoimiset loppuverryttelyt samalla kun kerroin miehelle millaisiin asioihin tuon kannattaisi kiinnittää huomiota omatoimisessa treenaamisessa jotta ratsukko saisi parhaat tulokset maastokokeista.

Rataestevalmennus

Kimo puoliverinen näytti kiiltävän hopeasävyissä kun saavuin Ansamaan kentälle. Tervehdin ratsastajaa, joka esitteli itsensä Samueliksi ja ratsunsa Harriksi. Puhuimme hieman ratsukon historiasta ja siitä millaisia tavoitteita noilla oli tulevaisuutta ajatellen, ennen kuin Samuel sai kerätä orinsa ohjat tuntumalle ja siirtää kimon raviin.

Ravista Samuel sai lopulta pyytää Harrin laukkaan ja ohjata hevosensa lyhyelle ratapätkälle, joka koostui kahdesta pystystä sekä okserista. Harrilla oli reipas, mutta orilla oli helposti säädeltävissä oleva laukka joten Samuel sai tuotua orinsa hyvin ensimmäiselle esteelle vaikka lähestyminen ei ollut ihan täydellinen. Tein pienen muutoksen tehtävään ja annoin Samuelille muutaman neuvon seuraavalle kierroksella. Seuraava kierros meni paremmin joten kolmannelle kierrokselle lisäsin tehtävään kolme uutta estettä joten nyt ratsukko sai suorittaa kokonaista rataa.

Harri tuntui suorittavan rataa hyvällä tekniikalla sekä muutenkin orin suorittaminen oli koko valmennuksen ajan hyvin tasaista. Alussa Samuelista oli huomannut että tuo ei myödännyt orin hyppyihin niin hyvin kuin mitä ehkä olisi pitänyt, mutta silti mies onnistui antamaan orille tarpeeksi tilaa hypätä. Annoin ratsukolle pienen tauon jonka aikana nostin esteitä vielä kerran, ennen kuin kerroin Samuelille että tämän kierroksen voisi ajatella kisanomaisena treeninä ja mies voisi ratsastaa kuin tuo olisi Harrin kanssa yhden kierroksen luokassa.

Ensimmäiset kaksi estettä Samuel ratsasti hieman jarru pohjassa, mutta sen jälkeen mies uskalsi pyytää oriltaan taas enemmän ja tehdä rohkeampia ratkaisuja, jolloin suorittamisesta tuli koko ajan reippaampaa ja toimivampaa. Kun ratsukko oli saanut suoritettua radan kokonaisuudessaan, pyysin Samuelia vielä ratsastamaan pari tiettyä pätkää uudelleen ennen kuin annoin miehelle luvan aloittaa Harrin kanssa omatoimiset loppuverryttelyt samalla kun annoin miehelle oman loppupalautteeni valmennuksesta.

Rataestevalmennus

Kimo ori ratsastajineen oli verrytellyt valmiiksi joten päästessäni kentälle olimme valmiita aloittamaan vaihdettuani ensin muutaman sanan Samueliksi esittäytyneen ratsastajan kanssa.

Harri eteni ensimmäiselle verryttely esteelle reipasta, hyvin pyörivää laukkaa ja lopulta hyppy oli ehkä hieman liian iso verrattuna siihen, millaisella ori olisi esteen voinut ylittää hieman tasapainoisemmin. Kuitenkaan Harrin suorittaminen ei ollut siltikään tasapainotonta. ”Se oli ihan ok, kokeile tuoda se seuraavalla kerralla vähän hitaammin ensimmäiselle esteelle niin jos se ei ylihyppäisi noin paljon” Hiljalleen Harri alkoi madaltamaan hyppynsä kaarta ja ori ei ylihypännyt niin paljoa ensimmäisillä esteillä ja Samuel näytti pystyvän myötäämään hyppyyn paljon paremmin. Estekorkeuden noustessa ja radan pidentyessä ratsukon yhteistyö parani koko ajan ja Harrin ratsastettavuus näytti paranevan kun ori pääsi suorittamaan täyttä rataa.

”Se näyttää paremmalta. Ota seuraava pätkä niin että aloitatte tuolta puna-valkoiselta pystyltä, jatka siitä vihreä-valkoiselle pystylle, sini-valkoiselle okserille, takaisin punavalkoiselle ja sitten vielä toi vihreä okseri. Yritä pitää laukka mahdollisimman pitkänä ja katotaan miten se menee sillä tavalla.”

Ratapätkä, jonka ratsukolle ohjeistin, sujui hyvin, vaikka yhdessä välissä Harrin laukka meinasi olla hieman liian pitkä siihen, että se olisi mahtunut hyvin esteiden välille. Ratsukko sai tehdä saman ratapätkän pitkällä laukalla vielä toistamiseen, ennen kuin pyysin Samuelia lyhentämään Harrin laukkaa ja suorittamaan saman pätkän vielä lyhyemmällä laukalla. Lyhyempi laukka tuntui toimivan Harrille vähän paremmin, vaikka kimo pystyi suorittamaan rataa myös pidemmällä laukalla.

Ratsukon suoritettua viimeisenkin ratapätkän annoin Samuelille luvan aloittaa omatoimiset loppuverryttelyt samalla kun annoin miehelle oman loppupalautteeni valmennuksesta sekä vinkkejä ja neuvoja siihen miten ratsukko voisi jatkaa treenejä omatoimisesti sekä miten Samuel voisi parantaa kisatuloksia Harrin kanssa.

© Equestrian PRO
Kotona
Harrin varusteiden väri on musta-kultainen tai keltainen.
Ratsastaessa enkkusuitset kuparirollerilla ja punotuilla ohjilla.
Musta yleissatula, panssari ja musta-kultainen huopa.
Suojat joka jalassa.
Hypätessä rintaremmi martingaali.
Loimitus
Hikisenä/pesun jälkeen/kuljetuksessa viileällä säällä.
Sateella sadeloimi, kuuroilla ei tarvitse.
-5 sadeloimi, -10 fleece + sadeloimi, -15 toppaloimi.
Ruokinta
Aamulla:
5 dl Basic Mix
5kg heinää
Illalla:
5 dl Basic Mix
5kg heinää