• Etusivu
• Esittely
• Hevoset
• Toiminta

Info

Luokat

Osallistujat

4.10.2020 tapahtui jäädäkseen mieleeni. Aina kun tulee puhetta Vetasta, muistan satavarmasti mainita Storywoodsin koulukisat tuolta päivämäärältä.

Helpoissa koululuokissa me olemme toki aiemminkin käyneet esiintymässä, voittamassakin. Hallissakin puskatallin asukki on pyörinyt useamman kerran, joten maneesikaan ei ole mikään uusi asia. Vetta suoriutui loistavasti, mutta niinhän teräsmatamini melkein aina.

Se miksi nämä kisat ovat niin merkitykselliset, se juontuu vallitsevista olosuhteista. Nämä olivat nimittäin Vetan ensimmäiset kisat Remu-varsan vieroituksen jälkeen, mikä kotioloissa oli aiheuttanut hieman huolta muuten niin viilipyttymäiselle tammalle. Kisasuoritus repäistiinkin aivan kylmiltään: emme olleet harjoitelleet yhtään mitään "oikeaa" yli puoleen vuoteen jo pelkästään siksi ettei vierellä kirmannut isokavioinen häiriötekijä antanut siihen tilaa. Tasan kaksi päivää ennen kilpailuja pääsimme treenaamaan ensimmäistä kertaa ilman riippakiveä joka vuoroperään olisi roikkunut joko saappaassani, äitinsä korvissa tai satulahuovassa. Ehdin siinä hätäisessä hiekkakuopalla suoritetussa harjoittelua imitoivassa kaaoksessa katumaan osallistumista. Tiesin tietenkin jo ilmoittautuessa lähteä hakemaan vain kokemusta ja yhteistä puuhaa ruusukkeiden sijasta, mutta... Nolaisinko itseni kankealla, treenaamattomalla pullukallani, joka oli kerännyt muutamia iloisia lisäkiloja äitiytensä aikana? Häpesin asioita joita ei ollut edes vielä tapahtunut. Olin valmistellut puolustuspuheita niin leveällä ratsulleni, huonolle istunnalleni, vääränmalliselle otsapannalle kuin pinttyineille kisahousuillenikin. Oli kaikkea B-suunnitelmasta Ö-mappiin saakka.

Pessimistiset mietteet karisivat kuitenkin jo verryttelyalueelle siirtyessä. Tunnelmieni nostoon riitti niinkin pieni asia kuin ohikulkijan kehut satulasta. Vetallahan ei ole tällä hetkellä mitään muuta penkkiä kuin portugalilainen Divino Count ihan vain siitä syystä, että kyseinen satula maksoi sen verran mansikoita ettei muihin ole enää varaa. Olin piiloköyhä, joten minä sitten aivan pokerinaamalla lähdin kisaamaan KRJ-koulua samettipäällyisteisellä bravantella. Se näytti hieman kummalliselta valkoisen kisahuovan kanssa, mutta tarpeeksi korealta kuitenkin jotta sain pönkitettyä huteraa itsetuntoani esittelemällä ylpeydenaihettani.

Yksittäiset ystävälliset sanat tuntemattomilta toimivat kuin taika. Istuessani verryttelyssä samettisessa istuimessa tunsin oloni jo aivan kuninkaalliseksi, mikä myötävaikutti pienen itseriittoisuuden kautta ratsastukseen. Tai siis, voiko sitä olla naama nutturalla sellaisissa vermeissä? Olin kuin pieni jakobiitti kapinoidessani muotteja vastaan portugalilaissatulassa ja pienet röyhelöt kisatakin alta pilkahdellen. Venytin sääntöjä kaikkialta mistä kykenin. Se tuntui hyvältä. Itsenäinen mies ei muiden tukea tarvitse.

Kaikki epävarmuus oli karissut siinä vaiheessa kun astelin radalle, tervehdin tuomaria eeeeerittäin pitkällä, syvällä kumarruksella ja sain luvan aloittaa. Vetta tuntui kevyeltä, se pärskähteli väliin iloisesti. Tuntui että hallitsin ratsun lapoja ajatuksella; takaosa siirtyi paikalleen pienellä jalan siirrolla; pohkeeksi riitti sipaisu; tempo muuttui ja eli pyllytuntuman mukaan. Missä oli se epävarma, pessimistinen Eemil joka oli tärisevin käsin ojentanut jäsenkorttiaan ilmoittautuessaan tiskille? Ei ainakaan tämän trait du nordin selässä!

Normioloissa olisin ollut varma, että hyvä tunne oli vain tyyntä myrskyn edellä. Kyllä maailmankaikkeus tasapainottaisi aina vaakakupit. Kevyt hevosbaletti kariutuisi kuitenkin radan unohtumiseen, tai sitten joku käännös menisi pitkäksi ja jyräisimme aitaa. Tänään perusasetuksista ei ollut kuitenkaan tietoakaan! Meikäläinen se vain hymyili kuin Naantalin aurinko, veti radan tyylikkäästi loppuun, kumarsi ja heitti ohjat tukkimaiselle kaulalle. Mikä loistava päivä! Loistava hevonen! Loistava ratsastus! Yleensä olen vahvasti sitä mieltä että positiivisuuden voi työntää sellaiseen paikkaan jota ääneen ei saa lausua, mutta tänään se teki radalla ihmeitä.

Vanha koira oppii uusia temppuja.

(Jälkisanat: universumi tahtoi kuitenkin tasata vaakakuppeja yhden kotimatkalla syliin kaatuneen kahvin verran. Annettakoon se myönnytyksellisesti anteeksi.)

Tämä me osattiin. Mä olin ratsastanut Noksulla tämän kyseisen radan kymmeniä kertoja aiemminkin, ja me oltiin jopa voitettu tällä samalla radalla. Jos Noksu vain malttaisi nahoissaan, enkä itse mokaisi, kaikki olisi hyvin. Vaaraa radan unohtamisesta ei onneksi olisi. Radalle laukassa, Noksu tuntui melko pirteälle, mutta malttoi pysähtyä pyynnöstäni. Tunsin orin haluavan lähteä liikkeelle, mutta onneksi se malttoi mielensä. Ravisiirtymisessä olikin mukavasti potkua, kun Noksu lopulta sai luvan ravata tervehdyksen jälkeen.

Ratsastin koko radan mahdollisimman tarkasti, eivätkä edes jaloissa pyörineet lehdet ja pieni tihkusade saaneet Noksun keskittymistä pois oleellisesta. Tavallisesti tällainen häiriötekijä olisi varmasti sekoittanut orin pasmat, mutta jostakin syystä se oli juuri nyt päättänyt kuunnella mua. Kerrankin saatoin orin selässä vain ratsastaa odottamatta joka sekunti sen lentoa taivaisiin. Lopputervehdykseen ratsastaessani ja vapain ohjin radalta poistuessani varmasti hymyilin kuin hölmö.

Hymy kuitenkin pyyhittiin pois kasvoiltani tehokkaasti, koska aitojen sisäpuolelta poistuttuamme vastaan käveli pieni poni, ja Noksu sai sätkyn. Me kiidettiin (onneksi hevosille eikä kävelijöille suunnattua) tietä kohti traileriparkkia reipasta tahtia, ja muutama muu ratsukko joutui kiireesti väistämään meitä pellon reunalle. Kaikkien onneksi onnistuin roikkumaan orin selässä, eikä osumaa ottanut kuin mun ylpeys. No, oltiinpa taas kerran tehty lähtemätön vaikutus. Onneksi tuomarit olivat tällä kertaa jo ehtineet pisteyttää meidät ennen pakomatkaa!

Olin ollut aivan varma että lupaa ei heltiäisi. Olin käynyt Arlekin kanssa aikaisemmin vain pari hullua kertaa maastossa pyörähtämässä, ja silloinkin mukana oli aina ollut joku. Sen takia olinkin katsonut Marshallia suu vähän avoinna kun tuo oli vastannut myöntävästi, kysyessäni jos voisin käydä lyhyesti maastossa ennen kuin siirtyisimme kentälle verryttelemään.

Myönnän että käteni vapisivat aavistuksen pelkästä jännityksestä kun kokosin ohjat käsiini, ennen kuin lopulta annoin kevyesti pohkeita jotta ratsuni siirtyi käyntiin. Ohjatessani Arlekinin muutaman muun ratsukon perässä pois vilkkaalta varikko alueelta, tamma nosti hitaasti päätään pystympään korvat uteliaasti hörössä. Se oli selvästi odottanut meidän suuntaavan tavalliseen tapaan suoraan aitojen väliin pyörimään. En ollut vielä niin kokenut ratsastaja ettäkö osaisin tarkasti kertoa miten allani oleva hevonen liikkui, mutta tälläkin tietotaidolla osasin sanoa että se liikkui hyvin. Askeleet olivat tasaiset ja pitkät, eteneminen sopivan reipasta siten, että minun ei tarvinnut kertaakaan erikseen pyytää sitä liikkumaan eteenpäin. Mutta ilman että minusta olisi tuntunut siltä että hetkenä minä hyvänsä se sinkoaisi vauhdilla minnekään. Tunsin voivani jopa rentoutua satulassa ja katsella hieman ympärillenikin.

Auringonpaisteesta huolimatta keli oli viileä, ja ilmassa tuoksui syksy. Sekoitus kosteaa maata, raikasta ilmaa, pelloilta päin kulkeutuva heinän makeaa tuoksu viimeisen puimisen jäljiltä. Kaikkialle mihin katsoi näki kuinka lehtipuut olivat muuttuneet keltaisen ja oranssin sävyjen mereksi ikivihreiden havupuiden seassa. Rapsutin kevyesti allani liikkuvan hevosen valkeaa harjan juurta, voimatta estellä kohti korvia kapuavaa hymyä samalla kun käänsin katseeni kohti Arlekinin korvia. Olin nähnyt lukemattomat kerrat etenkin instagramissa kun porukka postasi kuvia missä näkyi hevosen niskaa ja yleensä aina eteenpäin suuntautuneet korvat. Mutta nyt ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti tajusin miksi ihmiset ottivat niitä kuvia. Oranssin sävyyn taittuvat isot korvat ja valkea siisteille sykeröille letitetty harja itsessään jo näytti kivalta, mutta nyt kun korvien välistä avautui suora metsätie mitä reunusti puut väriloistossaan… Sormia syyhytti kaivaa kännykkä takin taskusta ja ottaa kuva mikä postata instaan.

Nyt on pakko vähän purkaa tätä päivää tekstiksi. Ensimmäisen luokan onnistuminen ja sen jälkeinen kaaos on aika epärelevantteja, jos mietitään päivän tärkeintä juttua. Me nimittäin ollaan molemmat vielä ihan hengissä, eikä edes ihan totaalisesti nöyryytetty itseämme mun ja Noksun ekalla yhteisellä PSG-radalla! Ikävä sääkään ei kovin paljoa jaksanut rasittaa, koska Noksu oli tänään ihan loistava.

Meidän debyytin jälkeisessä tunnekuohussa tosin tein jotakin melko harkitsematonta. Viimeisen viikon mun päässä oli pyörinyt se Noksun myyntitarjous, ja tiesinhän mä myös, että mun pitäisi antaa sen omistajalle vastaus lähiaikoina. Saatuani Noksun traileriin soitin orin omistajalle ja kysyin, paljonko hän pyytäisi hevosesta. Summa oli odotetusti korkea, toisaalta maksu aikaakin olisi loppuvuosi. Ja Noksusta olisi kyllä voinut pyytää enemmänkin, että kai mä jo sain vähän alennusta. Mystisessä mielenhäiriössä olin kuitenkin ilmoittanut omistajalle, että kyllä mä sen ostaisin.

Mistä hitosta mun, opparilaisen hevostenhoitajan, muka pitäisi saada kasaan viisinumeroinen määrä rahaa loppuvuoden aikana? Vielähän mä toki voisin peruakin, mutta hitto, en mä halunnut.