Storywoods Dressage Center

Tuttuun valmennusrosteriin oli tullut yllättäen tälle viikolle muutos, kun Jussin ratsuna olikin ihan uusi tuttavuus. Minni kertoi minulle lyhyesti Kolliksi kutsutusta suomenhevosesta ja Jussi antoi myös oman näkemyksensä minkä perusteella pääsimmekin sitten loppupeleissä aloittamaan tätä valmennusta. Koska Kolli oli uusi tuttavuus puolin ja toisin ei tänään valmennuksessa tehtäisi mitään kovinkaan hulluja temppuja, vaan ratsukko sai keskittyä perusasioihin. Ne kuitenkin tulisivat kantamaan hopeanruunikon orin kisauralla pitkälle, eikä perusteiden hinkkaamisesta ollut ikinä kenellekään haittaa oli sitten, kuinka kokenut ratsastaja tahansa.

“Okei. Pidetään tänään hommat simppeleinä ja ilman mitään sen suurempia krumeluureja. Lähetään liikkeelle ihan perus temponmuutoksilla ja niiden kanssa saat pitää huolen siitä, jotta Kolli tekee ne oikeasti just silloin kun sä pyydät. Pari sekuntia etuajassa ei välttämättä haittaa niin paljoa kuin pari sekuntia jäljessä.” Näillä saatesanoilla ratsukko pääsi aloittamaan tehtävät ja ori näytti ihan mukavalta kaverilta. Tokihan mies sai tehdä pieniä muutoksia ratsuunsa, mutta Kolli tuntui vastaavan hyvin ratsastajansa antamiin apuihin minkä kautta sen meno tuntui paranevan vain entisestään.

“Hei jes, sehän näyttää hyvältä! Voidaan jättää nää nyt tähän ja kokeillaan katsella väistöjä ja ympyröitä. Ei kannata keskittyä liikaa siihen, että ne on symmetrisiä, vaan enemmänkin nyt vois vaan kattoa sitä, että ne on pääasiassa sinnepäin ja että Kolli etenee juuri sitä askellajia kuin halutaan. Mieluusti vielä niin että se ei etene kuin päätön kana tai sitten muistuta täitä tervassa. Osin mä kyllä uskon enemmänkin siihen, että päätön kana moodista voi olla isompi haitta Kollin kanssa kuin siitä jotta ori muistuttaisi täitä tervassa.” Parilla pienellä muutoksella Jussin ja Kollin meno saatiin sellaiselle mallille, että sitä oli oikeasti enemmän kuin ilo katsella ja ratsastaja saikin paljon kehuja lopuksi siitä, miten hyvin toinen osasi peilata ratsastustaan eri hevosille.

Päiväkirjamerkintä 12.08.2026

“Ei vitu tas.” Trevor pamautti minulle nähdessään hopeanruunikon suomenhevosen peruuttavan kopista. Voi olla, että olin luvannut miehelle, että en tulisi hetkeen hankkimaan uusia suomenhevosia (tosin omista kasvateista ei puhuttu mitään), vaan keskittyisin enemmänkin vähentämään hevosmäärää, sillä tällä hetkellä kaikki tallit sekä pihatot pullistelivat hevosia ja oikeasti alkoi olemaan jo pieniä haasteita ja ongelmia saada pidettyä paletti pyörimässä. “Mä tiedän. Mutta mä lupaan, että Kolli on viimeinen hevonen tänä vuonna minkä mä ostan. Ja totta puhuen onhan se ollut ainut, jonka mä oon tänä vuonna ostanut, että ihan hyvinhän mä oon pitänyt tästä päätöksestä kiinni” yritin pehmennellä päätöstäni.

Näin ollen Kolli oli saanut jäädä meille ja orin vietettyä parisen viikkoa kotiutumassa uusiin kuvioihin, oli se päässyt heti tositoimiin kisa-areenoilla. Ainakin vielä jonkin aikaa ottaisin itse täysin vastuun Kollin ratsastamisesta, jotta osaisin jossain kohtaa kertoa siitä paremmin sekä tietenkin päättää kenen ratsastettavaksi ori sopisi parhaiten. Tosin se oli varmaa, jotta Trevoria ei orin selkään saisi edes pakottamalla, eikä mies varmaan edes näyttäisi silmät kiinni ja takaperin katsoen sopusuhtaiselta pienhevosen selässä.

Vaikka mä en myöntänytkään sitä kenellekään ääneen, oli Kolli oikeastaan heräteostos. Kyllähän mä tiesin, jotta meillä ei todellakaan ollut tilaa uudelle hevoselle, mutta jonkin orin nimessä ja värissä oli vain saanut minut höllentämään kukkaronnyörejäni ja tässä sitä nyt sitten oltiin. Mutta mennyttä oli hankala mennä muuttamaan, enkä mä todellakaan (enää) katunut Kollin ostamista. Kyllähän sitä aina jostain yhdelle pienelle suomenhevoselle löytyisi paikka ja jos tilanne oikein huonoksi menisi niin varmastihan sitä yhden pienen Kollipojan saisi vaikka vuokralle johonkin.

26.08.2026

Totta puhuen mä en tiedä olinko oikeastaan edes yllättynyt, kun kuulin Kollin ostosta. Olinhan mä kuullut ne kaikki “meilleeimahduyhtäänuuttahevostajustnyt” keskustelut, joita oli käyty (eikä aina niin pieniäänisesti). Toisaalta mä olin ehkä omalla tavallaan tottunut myös siihen miten selkärangattomia hevosihmiset olivatkaan, joten kaippa ei siinä mielessä ollut kovinkaan suuri yllätys, että Kolli oli muuttanut tänne. Tai se, että Kollista olisi tulossa mulle yksi uusi nimikko. Olihan me joskus puhuttu ihan vaan heittona, että olisi mielenkiintoista nähdä Trevor suomenhevosen selässä, mutta jenkki oli kyllä auttamattomasti liian pitkä pienhevosen selkään.

Kollin kanssa me oltiinkin pari ekaa viikkoa mitä hevonen oli Storywoodsissa asunut vain tutustuttu ihan rennosti, ennen kuin mä olin päässyt stunttaamaan hopeanruunikkoa oria. Ensimmäinen kerta uuden hevosen satulassa oli aina jännittävää, vaikka mä tiesinkin, että ei Minni tänne mitään täysin hullua tapausta ostaisi. Ikinä ei kuitenkaan tiennyt mitä hevosten päässä liikkui, joten aina voisi tapahtua vaikka ja mitä. Osasi sitä sitten odottaa tai ei.

Kolli oli kuitenkin heti ensiratsastuksesta vaikuttanut ihan järkevältä tapaukselta ja sen kanssa oli oikeastaan ihan ilo tehdä töitä. Tokihan alku näytti todellakin siltä, jotta me oltiin ensimmäisiä kertoja toistemme kanssa tekemisissä, mutta mitä pidemmälle me oli yhteistyötämme päästy sitä paremmin me oli löydetty yhteistä säveltä ja homma oli alkanut näyttämään joltain.