Reitstall Kühling

Pitkän pohdinnan ja mietinnän jälkeen me olimme päättäneet ainakin alkaa katselemaan paikkoja Saksasta, johon voisimme rakentaa oman tallimme. Ben ja isä olivat olleet hyvänä apuna tässä hommassa, sillä varsinkin Benillä oli paljon paremmat kontaktit kotimaani hevospiireihin kuin mitä minulla olikaan. Isä oli luvannut myös auttaa parhaansa mukaan, vaikka hänelläkään ei ollut mitenkään mahtavia kontakteja. Mä olin kiitollinen molemmille avusta, sillä totta puhuen minulla ei ollut kovinkaan suurta ajatusta siitä, jotta mistä minun kannattaisi etsintä aloittaa. Ben ja isä molemmat myös tiesivät, jotta asiasta ei kannattaisi kuitenkaan huudella kovinkaan laajasti, sillä en todellakaan halunnut, että asia kantautuisi äitini korviin.

Ehkä joskus - hyvinkin todennäköisesti - äiti saisi kiinni siitä tiedosta, jotta olin palannut takaisin saksaan ja varsinkin jotta olin perustanut oman tallin. Tokihan hänellä olisi varmasti Mielipiteitä siitä, millaisen tallin olin perustanut, mutta totta puhuen elämäni ja sen tapahtumat eivät olleet kuuluneet äidille enää vuosiin. Vasta kun äiti oppisi ymmärtämään, että olin aikuinen ihminen, jolla oli oikeus elää omaa elämäänsä sekä antaisi minun tehdä niin, voisin mahdollisesti kokeilla alkaa luomaan suhdetta hänen kanssaan uudelleen. Tokihan isä oli luvannut, jotta jos äidistä olisi Oikeasti Haittaa ja olisin valmis viemään asioita eteenpäin, jotta hän voisi pyytää kollegoiltaan apua, jotta tarvittavat paperit saataisiin tehtyä. Voisi hyvinkin olla, jotta äiti ymmärtäisi, että isällä olisi jokin osa ja arpa tuossa asiassa, mutta toisaalta etkä se ei ollut niin yllättävää ottaen huomioon isän ammatin. Totta puhuen en edes tiennyt millainen äidin ja isän suhde oli kaiken tämän jälkeen.

Benistä en edes jaksanut uskoa, jotta toinen kertoisi mitään äidille. Mies kuitenkin tiesi mitä meno oli ollut ja millaisella agendalla äitini oli ollut liikkeellä sekä miksi en halunnut taipua hänen tahtoonsa. Tokihan nyt kun olin palannut modernin kouluratsastuksen pariin ja aloin luomaan uutta uraa sen saralla olisi vain ajan kysymys koska tiemme risteäisi äidin kanssa uudelleen. Nyt toisaalta olisin paremmin valmistautunut kohtaamaan äidin, ja minulla olisi vahvempia argumentteja käytettäväksi kuin mitä aiemmin oli ollut. Enkä mä silti jotenkin uskonut, että äiti antautuisi helpolla, mutta toisaalta mä olin myös valmis antautumaan tässä asiassa ja toteamaan että peli olisi menetetty tein mitä tahansa. Vain aika näyttäisi mikä tulisi olemaan lopulta se totuus ja millainen kaaos meidän mahdollisesta muutostamme lopulta tulisikaan.

Mitään kiirettä meillä ei onneksi ollut paikkaa löytää, vaan pystyimme katselemaan rauhassa tarjontaa ja kiinnostavimpia käydä myös katsomassa ihan paikan päällä. Ben ystävällisesti kiersi minulle pari sellaista paikkaa, joihin en olisi millään kerennyt, mistä olikin ystävälleni enemmän kuin kiitollinen. Koska emme myöskään olleet täysin varmoja siitä millaisen paikan itsellemme halusimme, kiersimme eri kokoluokassa ja hieman eri sijainneilla olevia paikkoja. Etsintämme aikana löysimme parikin lupaavan oloista, vaikka lopulta kuitenkin jokin molemmissa paikoissa oli sellainen, mikä käännytti meidät pois.

Etsittyämme jonkin aikaa isä laittoi minulle ilmoituksen pienestä kuusipaikkaisesta tallista, joka olisi tulossa vuokralle erään hevoskeskuksen alueella. Kuusi karsinaa olisi toisaalta juuri sopiva määrä, sillä tällä hetkellä minulla itselläni oli kolme hevosta, kun en ollut saanut vielä Minonaa myytyä. Kunhan tamma vain löytäisi oman kotinsa voisi olla, jotta ostaisin itselleni jonkin sellaisen ratsun, joka voisi viedä minua urallani eteenpäin. Tokihan olin miettinyt sitäkin, pitäisikö Milolle alkaa katselemaan hiljalleen jotain ponia. Toisaalta pojan ollessa vasta kahden olisi meillä hyvin aikaa etsiä täydellinen ensiponi pojalle. Kolme vapaata karsinaa tarjoaisivat myös erilaisia mahdollisuuksia joko myyntihevosten, yksityisten tai ratsutettavien merkeissä.

Tässä tallissa ainut asia, joka minua hieman mietitytti, oli sen sijainti. Totta puhuen en tiennyt olisinko vielä valmis pyörittämään tallia muiden kanssa samassa pihassa, sillä tämä olisi ensimmäinen kerta, kun tulisin olemaan vastuussa omasta tallista. Päätin kuitenkin antaa tällekin tallille mahdollisuuden ja sovin sille näytön. Ajaessani paikalle muistin, jotta olin tainnut joskus nuoruudessani käydä kilpailemassa tässä pihapiirissä. Toki voisi olla, jotta muistaisin tuon asian väärin, sillä oli todella paljon sellaisia asioita, joita en joko muistanut tai halunnut muistaa lapsuudestani ja nuoruudestani. Terapiassa olimme käyneet lävitse sitä, jotta tämä olisi todennäköisesti vain mieleni tapa suojella minua kaikelta siltä mitä olin joutunut kokemaan elämäni traumaattisempana yönä. Tokihan äiti oli aiheuttanut senkin jälkeen paljon kaikkea draamaa, mikä varmasti oli osin syy sille, jotta en muistanut osaa nuoruudestani.

“Moikka, sä taidat olla Maximillian?” noin nelikymppiseksi arvioimani nainen tervehti minua päästessäni parkkipaikalla autosta ulos. Totta puhuen tuntui edelleen jollain tasolla jännittävältä kuulla ristimänimeni hevosasioissa. Monta vuotta olin käyttänyt pääsääntöisesti vain pelkkää “Max”ia näissä hommissa sillä en todellakaan halunnut, jotta minut olisi yhdistetty äitiini tai siihen kuka olin aikanaan ollut. “Joo. Mukava tavata”. Kävellessämme kohti tallirakennusta nainen esitteli minulle tallialuetta sen verran mitä kerkesimme kävelyllämme nähdä. Totta puhuen minut pääsi yllättämään se miten rennolta oloni tuntui tallialueella kävellessä, vaikka olisin toisaalta voinut ajatella, jotta jännitykseni olisi ollut paljon suurempaakin. Suuri helpotus oli siinä, jotta menneisyyttäni ei nostettu esiin, vaan sain luoda ihan omaa tarinaani.

Tallialue ei ollut mitenkään super moderni, mutta totta puhuen mä en kaivannutkaan mitään hurjan modernia puitetta. Oikeastaan se, että hevosilla olisi jokin katto päänsä päällä sekä jokin paikka missä treenata riittäisi meille todellakin hyvin. Vaikka mä olinkin päässyt menneiden vuosien aikana maistamaan Täydellisiä Puitteita Zenissä, en mä todellakaan ollut niiden perässä tämän asian kanssa. Kyselin muutamia asioita, joita mieleeni nousi kävellessämme ja katseeni kiertäessä tallialuetta. Oikeastaan olin suhteellisen varma siitä, että jos talli ei tulisi olemaan mikään kovinkaan pommi, me suurella todennäköisyydellä tulisimme allekirjoittamaan vuokrasopimuksen. Mitään peliliikkeitä en kyllä toisaalta tekisi ennen kuin olisin kerennyt keskustelemaan asiasta Ambryn kanssa. Tämä olisi kuitenkin sellainen päätös, joka tulisi vaikuttamaan meidän molempien elämiimme, joten en todellakaan halunnut ajaa naista tekemään mitään sellaista, johon tuo ei olisi valmis.

Noin viiden minuutin kävelyn jälkeen saavuimme kaksikerroksisen tallirakennuksen eteen. Sain kuulla, jotta se oli noin 26-vuotta vanha, mutta vuosien saatossa sitä oli remontoitu vastaamaan muuttuneita standardeja. Tämä kuulosti minulle hyvältä ja muutenkin talli näytti kyllä ihan hyvältä ainakin ulkoa katsottuna. Lopulta tiemme kävi rakennukseen sisälle ja valojen sytyttyä olin todellakin tyytyväinen siihen mitä näin. Vaikka talli ei ollut kovinkaan iso, se näytti kuitenkin juuri siltä, jotta siellä voisi olla hyvä aloittaa omaa tallitoimintaa. Karsinoiden järjestys oli ehkä vähän mielenkiintoinen, mutta toisaalta sen saisi varmasti toimimaan. Tällä hetkellä kuitenkin hevosmäärä olisi sellainen, jotta kahta reunimmaista karsinaa ei välttämättä edes tarvittaisi käyttöön. Paljon voisi kuitenkin muuttua, varsinkin jos sattuisi käymään niin että saisimme tallin vuokralle. Kompaktista koostaan huolimatta tallista löytyi kaikki mitä tulisimme tarvitsemaan ja totta puhuen mahdollisesti pystyisimme myös tiivistämään toimintaa niin, jotta meidän ei välttämättä tarvitsisi edes levittäytyä koko tallin laajuudelta.

Kierrettyämme vielä lopunkin tallista, oli aika käydä katsomassa yläkerrassa, jossa oli tilat heinille, sekä kuivikepaaleille ja mahdollisesti muutenkin säilytystilaa. Minulle kerrottiin miten tietyt logistiset asiat toimisivat keskuksen alueella. Puhuimme vielä vuokrista ja muista kuluista, joita mahdollinen sopimus tulisi pitämään sisällään. Vielä ennen kuin tiemme erosivat, lupasin palata asiaan vielä tämän päivän aikana, kunhan olisin kerennyt juttelemaan asiasta vaimoni kanssa. Tämä onneksi sopi tilusta minulle esitelleelle naiselle, mikä helpotti minua suuresti sillä en todellakaan halunnut tehdä tätä päätöstä yksin.

Palattuani autolleni käytin koko ajomatkan isän luo siihen, jotta kävin juuri nähneeni paikan plussia ja miinuksia. Isän luo päästessäni etsin puhelimeni taskustani ja ihan ensimmäisenä valitsin Benin numeron. Vaikka minun olisi ehkä kannattanut soittaa Ambrylle, halusin kuitenkin puhua ystäväni kanssa ensin, sillä jollain tasoa tiesin, että mies osaisi auttaa ajatuksiani selvempään suuntaan, jotta minun olisi helpompi tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Puhelumme Benin kanssa kesti reilun tunnin ja sen aikana olimme käyneet lävitse kaikki mahdolliset asiat, jotka olivat painaneet mieltäni, sekä muutaman sellaisen, joka ei ollut vielä painanut, mutta joiden Ben tiesi alkavan painamaan mieltäni ennemmin tai myöhemmin. Lopettaessamme puhelumme mieleni oli paljon rauhallisempi kuin valitessani ystäväni numeroa.

Otti kuitenkin vielä muutaman tunnin ennen kuin olin lopultakin valmis valitsemaan Ambryn numeron ja soittamaan vaimolleni. Puhelumme Ambryn kanssa kesti huomattavasti pidempään kuin mitä puheluni Benin kanssa oli kestänyt. Tokihan mahdollinen muutos tulisi vaikuttamaan huomattavasti suuremmin minun ja Ambryn elämään kuin kenenkään muun. Muutos olisi monellakin tasoa iso ja se tarkoittaisi useiden asioiden muuttumista. Tokihan yksi iso pohde tässä asiassa olisi raha. Olimme onnistuneet säästämään jonkin verran vuosien saatossa, mutta en tiennyt miten pitkälle säästömme riittäisivät muutossa, sillä en todellakaan odottanut, jotta kyseessä olisi mitenkään halpa muutto ottaen huomioon, jotta se tapahtui maiden välillä ja periaatteessa yhteen muuttoon mahtuisi kaksi erillistä muuttoa, kun meidän tarvitsisi muuttaa niin oma elämämme kuin myös hevostenkin elämä. Lopulta kuitenkin tulimme siihen lopputulemaan, jotta tämä talli oli ehkä paras kaikista, joita olimme nähneet ja jos vain me soveltuisimme sen vuokralaisiksi, saisin allekirjoittaa paperit ennen kuin nousisin lennolle, joka veisi minut ensin takaisin Riikaan ja siitä viimeisiä kertoja Saulkrastiin. Koska kello alkoi olemaan jo niin paljon, en kehdannut enää soittaa paikkoja minulle esitelleelle naiselle, vaan päädyin lähettämään hänelle vain tekstiviestin, jossa kerroin, että olisimme kiinnostuneet vuokraamaan, jos he vain meille suostuisivat vuokraamaan. Vain paria minuuttia myöhemmin - ihan kuin nainen olisi odottanutkin tällaista vastausta - sain myöntävän vastauksen ilmoitukseeni ja lopulta sovimmekin jo seuraavalle päivälle tapaamisen, jossa kävisimme paperit vielä kerran lävitse ja voisimme hoitaa allekirjoitukset.

Puhelun ollessa ohitse minusta tuntui kuin jonkinlainen paino olisi noussut harteiltani, vaikka tämä toisaalta tarkoitti sitä, jotta ainakin osa ongelmistani olisi helpottunut. Vaikka minulla ei ollutkaan mitään Zeniä vastaan, olin kuitenkin hieman miettinyt olisiko se kuitenkaan sittenkään minulle oikea paikka enää. Samalla olin kuitenkin ollut liian arka tekemään mitään isoja peliliikkeitä. Nyt kun tiesin jotta vaimoni olisi samalla aaltopituudella kanssani, olisi huomattavasti helpompi tehdä tämä hyppy. Papereiden ollessa allekirjoitettuna monikin asia alkoi tuntumaan huomattavasti todellisemmalta ja samalla siltä, että tässä oli oikeasti alettava suunnittelemaan muuttoa satojen kilometrien päähän.

Elokuu 2026 oli jotain mitä ei vielä paria viikkoa aiemmin ollut edes osattu odottaa.

Elokuu 2026 oli täynnä laatikoita, pusseja sekä burn out tunteita, varmaan viiden erilaisen paletin pyöriessä kerralla. Yksi paletti sisälsi entisen kodin pakkaamisen muuttovalmiiksi, toinen paletti sisälsi Rosan ja Minonan muuton valmistelun, kolmas Moiran, neljännessä paletissa pyöri Maxin työkuvioiden pakkaaminen. Viides paletti sitten sisälsikin paljon kaikkea, minkä avulla muutto maiden välillä olisi toivottavasti edes jollain tasolla mahdollista. Kaiken tämän keskellä olisi kuitenkin vielä pyöritettävä normaalia arkea, jossa olisi muutenkin jo paljon liikkuvia osia - varsinkin kun yksi niistä oli kaksivuotias taapero. Vaikka alkuun asiat olivatkin tuntuneet liikkuvan eteenpäin jossain kohtaa, alkoi vain tuntumaan siltä, jotta mikään asia ei liikkuisi suuntaan tai toiseen ja kaikki vain junnaisi paikallaan. Ehkä se olisi ihan ymmärrettävääkin, sillä ensimmäiset muuttokuormat olivat lähteneet tekemään lähemmäs kahden tuhannen kilometrin matkaa. Ihan viimeisessä muuttokuormassa lähtisivät sitten hevoset.

Ensimmäisten muuttokuormien lähdettyä lähdettiin matkaan myös tallin omistajien puolesta ja lentojen ollessa huomattavasti nopeammin perillä kuin mitä kuorma-autot olivat perillä, tarjosi se aikaa myös valmistautua kuormien vastaanottoon, sekä luomaan suunnitelmaa siitä, miten ne tultaisiin purkamaan. Tokikaan suuria edistymisiä ei saatu niinä muutamina päivinä aikaan, joita Saksassa vietettiin, mutta jokainen purettu laatikko oli laatikko kohti valmiimpaa asuntoa ja elämää. Koska pariskunta matkusti yhdessä tulevaan kotimaahansa, oli töitä helppo jakaa molempien välille niin, jotta Ambry hoiti kodin valmistelun, kun taas Max vietti aikansa tallilla ja asioiden valmistelulla siellä. Hevoskeskuksen puolesta jonkin aikaa tyhjillään ollut talli oli käyty siivoamassa pintapuolisesti, mutta paremmat siivot sekä tietenkin paikkojen valmistelut olivat Maxin harteilla.

Müncheniin saapumistaan edeltävänä päivänä tallille oli saapunut paletillinen kuiviketta, joiden avulla tummapiirteinen sai alettua laittamaan karsinoita kuntoon. Vaikka karsinat olivatkin ehkä hieman hassusti järjestetty, mies päätti ottaa käyttöön käytävän oikealla puolella sijaitsevat karsinat, sillä niistä jokaisella tammalla olisi mahdollisuus ulkotarhan käyttöön. Jokaiseen karsinaan tuotiin useampi paali kuiviketta, jotta kaikilla olisi mahdollisimman mukava karsina mihin muuttaa. Jokaiselle tammoista asennettiin myös Benin lahjoittama kustomoitu nimikyltti. Vaikka se ei tehnyt isoa muutosta kokonaiskuvassa, alkoi näiden asioiden jälkeen oikeasti näyttämään siltä, jotta tallissa tulisi olemaan eloa vain muutaman viikon päästä.

Ensimmäinen perille päässyt tavarakuorma ei ollut kovinkaan iso ja se oikeastaan sisälsi vain loimia sekä ylimääräisiä varusteita. Vaikka tavaroita oli karsittu jo ennen muuttoa, silti vielä muutama varuste päätyi lahjoitettavien kasaan. Paljonhan olisi vielä tehtävänä viimeisen ja tärkeimmän muuttokuorman saavuttua, mutta Max oli tyytyväinen jo kaikesta siitä edistyksestä mitä oli pelkästään tällä kertaa saanut aikaan. Vaikka talli olikin edelleen ilman asukkaitaan, oli se silti alkanut tuntumaan siltä, jotta siellä voisi oikeasti lähteä kohta kirjoittamaan seuraavaa lukua tässä tarinassa. Lukua, joka ihan varmasti ottaisi, mutta myös antaisi paljon.

“VAS?!?!?!!?” oli ainut mitä sain sanottua isälle pitkän hiljaisuuden jälkeen. Isä toisti sanansa uudelleen ja vasta nyt ne alkoivat ehkä jollain tavalla rekisteröitymään alitajuntaani.

Markus Kühling, yksi saksan arvostetuimmista asianajajista ja ehkä elämäni epähevosihmisin oli ostanut itselleen hevosen. Eikä mitään tahansa hevosta, vaan kahdeksanvuotiaan puro sangue lusitano ruunan. Suomesta. Tosin ehkä mä olisin ihmetellyt enemmän, jos isä olisi mennyt hankkimaan hevosen jostain jenkeistä tai muualta, mutta totta puhuen tiedossa siitä, että hevonen olisi tulossa reilun kahden tuhannen kilometrin päästä oli jo tarpeeksi sulateltavaa. Ehkä koko homman epäyllättävin - ja järkevin - osuus oli se, jossa isä sanoi, että hevonen - jonka nimen opin olevan Luis - tulisi myös minun käyttööni. Mä en tiennyt mitä sanoa isälle, sillä koko homma tuntui olevan enemmänkin kuin absurdi. Ehkä joskus, kun mä olisin saanut sulateltua tämän koko ajatuksen kunnolla mä voisin palata asiaan ja kysyä isältä mikä oli innostanut sen ostamaan itselleen hevosen. Tässä hetkessä oli vain ihan liikaa muuttujia siihen nähden, jotta ajatukseni olisivat voineet prosessoida kaiken sen tiedon mitä niiden olisi pitänyt prosessoida.

Emme olleet kerenneet vielä edes muuttamaan Müncheniin, kun tuota pakkaa oli jo alettu sekoittamaan. Totta puhuen isä oli ehkä ainut ihminen Benin lisäksi, jonka sallin tuota pakkaa sekoittaa, sillä tiesin jotta tuota pakkaa voisi sekoittaa myös sellainen ihminen, josta en halunnut kuulla enää ikinä. Kyllähän mä tiesin, jotta jossain kohtaa tulisi eteen se hetki, kun mä joutuisin kohtaamaan äitini, mutta mä toivoin, jotta sitä hetkeä ei tulisi ikinä eteen.

“Der Pferdehändler ist Magnus Antonini” isä kertoi omaan rauhalliseen tapaansa. Siihen, jota toinen oli oppinut käyttämään kanssani menneiden vuosien aikana, eikä siihen, jota olin isän kuullut käyttävän töihin liittyvissä asioissa. Jos olin epäillyt isäni mielenterveyttä jo aiemmin, nyt mä epäilin sitä kyllä vielä enemmänkin. Tähän keskusteluun oli mahtunut paljon sellaisia asioita, joita minun oli ollut hankala ymmärtää todeksi kuullessani ne isän suusta, mutta tässä sitä nyt oltiin. En mä nyt voinut sanoa tuntevani Magnusta kunnolla, mutta sattuessamme samoille turnajaispaikoille olimme vaihtaneet muutamia sanoja siellä ja täällä, joten ehkä jonkinlaisia hyvän päivän tuttuja saatoin sanoa olevani espanjalaisen kanssa. Mies ei ollut ikinä antanut sellaista vaikutusta, että häneen ei voisi luottaa, mutta toisaalta mun luottoni ihmisiin oli mennyt jo vuosia sitten eikä äiti ollut tehnyt osaltaan helppoa alkaa rakentamaan luottamusta kehenkään uudelleen. En mä jotenkin kuitenkaan osannut uskoa, että isä olisi ostanut - täysin - sikaa säkissä, vaan toinen olisi varmaan käyttänyt kaikki mahdolliset tuttunsa ja tutuntuttunsa apuna, jotta olisi saanut vähintään laillisella puolella tietoonsa kaiken siitä mitä hevoskaupoissa piti ottaa huomioon. Ja mä toivoin, että toinen olisi ollut niin järkevä, jotta olisi ottanut Beniin yhteyttä ja pyytänyt toiselta apua sitten muissa asioissa.

“Benjamin hat mir beim Kaufprozess geholfen.” “Das is gut” oli kaikki mitä osasin isälle vastata, sillä mä olin todellakin tyytyväinen siihen, että isä oli todellakin tajunnut turvautua ammattilaisen apuun tässä asiassa. Siltikään mä en voinut ymmärtää miten isä oli päätynyt ostamaan hevosen. Enkä mä välttämättä uskonut ikinä ymmärtävänikään sitä miksi isä oli tehnyt tällaisen peliliikkeen, mutta silti olisi ehkä mukava saada joku punainen lanka asiaan. Toisaalta jos mun piti valita, otin paljon mieluummin isän mysteeri ostamat hevoset kuin äidin. Isän ostamien hevosten kanssa ei tulisi samanlaisia vaateita kuin äidin omien kanssa ja mun ei tarvitsisi stressata asioista.

Isä kertoi vielä, milloin hiirakko ruuna olisi saapumassa, ennen kuin meidän oli pakko lopettaa puhelumme, sillä isällä alkoi työpalaveri ja meidän oli aika vaihtaa Ambryn kanssa kuskia muuttomatkallamme Latviasta Müncheniin.

Mä olin selvinnyt - melkein - ensimmäisestä kuukaudesta Saksassa. Totta puhuen mä olin odottanut arjen olevan huomattavasti kaoottisempaa kuin millaisena se oli lähtenyt liikkeelle, mutta mä olisin valehdellut, jos olisin sanonut, ettenkö olisi nauttinut tästä. En mä silti uskaltanut luottaa siihen, että asiat eivät räjähtäisi sillä äiti oli valitettavasti kerta toisensa jälkeen todistanut olevansa epäluotettava.

Ne pari päivää, jotka meillä oli Saksassa ennen hevosten saapumista, olivat muodostuneet oletettua tärkeämmiksi, sillä isä oli pudottanut aikamoisen pommin kertoessaan, jotta oli ostanut itselleen hevosen. Vaikka tämä tieto olikin ollut todella yllättävä ja sellainen, jota en ollut ikinä odottanut kuulevani, mä olin silti yllättävänkin ok sen tiedon kanssa. Ehkä siihen liittyi myös se, että mä tiesin, jotta isällä oli täysin erilaiset lähtökohdat tähän asiaan kuin mitä äidillä oli ollut silloin kun se oli ostanut mulle Viivin. Kyllähän mä silti vähän ihmettelin, että mistä isä oli saanut tällaisen idean.

Parin päivän aikana me oli keretty onneksi purkamaan ainakin osa muuttolaatikoistamme ja vuokra-asuntomme alkoi näyttää jo hieman enemmän kodilta kaaoksen sijaan. Paljonhan meillä olisi vielä työtä tehtävänä, jotta jokainen laatikko olisi purettu ja tavarat löytäisivät paikkansa. Vuokra-asunnon valmistelujen lisäksi olin laittanut paikkoja valmiiksi myös tallilla. Koska en ollut osannut valmistautua Loureiron saapumiseen heti kättelyssä, ei minulla ollut tarpeeksi kuivikkeita ja muita neljää karsinaa varten. Onnekseni sain kaikki asiat helposti järjestymään ja lopulta minulla oli jokaiselle hevoselle karsinat valmiina sekä olin kerennyt tekemään jonkinlaiset nimikyltit jokaiselle. Todennäköisesti jossain välissä haluaisin personoida niitä hieman enemmän, mutta nämä versiot kelpaisivat tähän hätään.

Ensimmäinen kahdesta hevoskuljetuksesta oli isäni järjestämä kuljetus Loureirolle. Mulla oli ehkä jonkinlainen ajatus siitä millaisen hevosen isä oli ostanut, mutta vasta kun ruunan kaviot alkoivat kopisemaan ensin kuljetusautossa ja sitten lastaussillalla todellisuus paljastui.

Tuhkanharmaa ruuna oli oikeastaan todella hyvännäköinen ja mä olin enemmän kuin yllättynyt siitä miten hyvän oloisen valinnan isä oli onnistunut tekemään. Hoidettuamme paperihommat kuljettajan kanssa lähdin taluttamaan ruunaa kohti omaa karsinaansa ja kerkesinkin juuri saada sen kotiutumaan omaan karsinaansa, kun seuraava kuljetus oli pihassa. Tässä kuljetuksessa olikin enemmän tekemistä, sillä se sisälsi niin omat tammani kuin myös Moiran ja Rosan varusteet. Minonalle ei ollut oikeastaan kerennyt vielä kertymään sen suuremmin mitään tavaroita, koska tamma oli sen verran nuori ja tietäessäni jotta se oli etsimässä omaa kotiaan en ollut pitänyt mitään kiirettä varusteiden hankinnan kanssa. Moiran varusteet onneksi sopivat myös nuorelle tammalle, joten senkään puolesta mulla ei ollut mitään kiirettä. Ollessani taluttamassa Rosaa omaan karsinaansa ja palatessani takaisin pihamaalle mä yllätyin siitä, jotta Ben tuli minua vastaan taluttaen Minonaa.

“Va…Vas?” oli ainut mitä sain sanottua yllätykseltäni. ”Mä aattelin että sä voisit arvostaa apukäsiä” ystäväni virnisti jatkaen nuoren tamman kanssa kohti tallia. Mä en kuitenkaan kerennyt sanoa Benille mitään sen suuremmin vielä tässä vaiheessa, sillä jouduin kiinnittämään huomioni hevosten kuljettajaan, joka piteli cremelloa tammaa. Annettuani ohjeet siitä mihin Moiran voisi viedä, aloin kantamaan tammojen tavaroita pois kuljetusautosta, jotta kuski pääsisi jatkamaan matkaansa mahdollisimman nopeasti. Tavaroiden ollessa pihamaalla ja viimeistenkin asioiden ollessa hoidossa kuskin kanssa, oli aika päästää hänet jatkamaan matkaansa ja keskittyä muuton toiseen osuuteen. Vasta tässä kohtaa pystyin myös huomioimaan paikalle yllättäen ilmestyneen Beninkin paremmin.

“Mä… mä en edes tajunnut, että sä olisit tulossa tänne” sanani ystävälleni olivat haparoivia, sillä olin edelleen hämmentynyt siitä, jotta toinen oli ajanut avukseni. “No siis totta puhuen tää koko homma oli vähän viime hetken idea mun osalta. Mutta totta puhuen en mä haluaisi viettää vapaapäivääni millään muulla tavalla.” Tavaroiden kantaminen ja niille paikkojen etsiminen ei tuntunut ihan niin hämmentävältä tehtävältä, kun Ben oli mun apunani ja saatoin luottaa siihen, jotta toinen ymmärtäisi mihin asioita olisi paras laittaa ja jos toinen ei olisi varma mihin haluaisin tietyt tavarat hän osaisi kysyä mielipidettäni juuri oikeanlaisella tavalla sekä tarjota ehdotuksia siitä mihin asioita kannattaisi laittaa. Varmastihan ainakin osa asioista tulisi vielä vaihtamaan paikkaa kotiutumisemme aikana ja uuden arjen ja rutiinien muodostuessa.

Viimeistenkin tavaroiden ollessa paikallaan Ben otti esiin Loureiron ja suuntasimme kohti harmaan ruunan karsinaa. Totta puhuen mä en tiennyt miten paljon Ben tiesi ruunasta, sillä hän oli kuitenkin auttanut isää ostoprosessissa. Enkä mä tiennyt uskaltaisinko kysyä Beniltä siitä, miksi isä oli päätynyt ostamaan hevosen. Seistessämme käytävällä oli omalla tavallaan hassua olla kuuntelevana osapuolena hevosesta, joka seisoi omassa tallissani, varsinkin kun joku muu tiesi kyseisestä hevosesta paljon enemmän kuin mitä mä tiesin. Varmistuttuamme jotta kaikilla hevosilla oli kaikki hyvin uusissa karsinoissaan, suuntasimme Benin kanssa kohti vuokra-asuntoamme.

Olimme kerenneet asumaan Saksassa noin kuukauden, kun oli aika pakata ensimmäistä kertaa hevoset autoon ja tehdä pidempi kisamatka. Minonaa lukuun ottamatta kaikki kolme hevosta olisivat lähdössä matkaan. Vaikka mä en ollut vielä tutustunut meidän uusiin naapureihimme kunnolla, olin silti onnistunut edes jollain tavalla tutustumaan pariin tyyppiin minkä kautta uskalsin kysyä voisiko Minona viettää reissumme jonkun toisen tallissa. Ajomatka Münchenistä Fuengeriolaan kesti ilman hevosia hieman vajaan vuorokauden, joten tähän reissuun varasin muutamankin ajopäivän. En kuitenkaan halunnut pistää Ambryä ja Miloa siihen tilanteeseen, jossa parivaljakko joutuisi viettämään useamman päivän kanssani tien päällä, joten olimme sopineet, jotta he lentäisivät perästä.

Costas Arenosas Dressage Show oli myös yksi näytönpaikoistani tällä uutta nousua tekevällä urallani, ja mä en todellakaan ollut varma siitä, että miten meidän suorituksemme tulisivat menemään. Tokihan mä olin alkanut tekemään edes jonkinlaista tulosta Rosan kanssa Helpossa A:ssa, mutta Vaativa B oli täysin uusi kokeilu. Louis oli toisaalta ollut positiivinen yllätys ratsuna ja harmaan ruunan satulassa oli ollut yllättävän luottavainen olo heti ensimetreistä. Vaikka olinkin ollut skeptinen isän hevoskauppaa kohtaan, oli mun pakko myöntää, jotta isä ja Ben olivat tehneet hyvän valinnan. Toki voisi ottaa pienen hetken, jotta mä uskaltaisin myöntää isälle ja Benille tämän faktan, mutta voisi myös olla, että tulisin nielemään kunniani ja myöntämään tuon asian jo paljon aiemminkin, jos sattuisi käymään niin että me syystä tai toisesta pärjäisimme edes jonkinlaisella tavalla Louiksen kanssa näissä kisoissa. Koska matka Münchenin ja Fuengeriolan välillä oli useita tuhansia kilometrejä, olin suunnitellut matkamme niin että olimme perillä kisapaikalla edeltävänä päivänä. Silloin koko porukka sai mahdollisuuden kotiutua ja rentoutua ennen kuin olisi aika keskittyä siihen, minkä vuoksi olimme tänne asti lähteneet. Samalla kerkeäisin myös hotellille ja saisin kirjauduttua huoneeseemme ennen kuin minun olisi aika lähteä hakemaan Ambryä ja Miloa lentokentältä.

– – –

Torstain valjetessa mä en tiennyt olinko sittenkään valmis siihen mitä edessämme tulisi olemaan. Kuitenkin mä yritin aamusta keskittyä muutamaan työhommaan sekä lyhyeen viiden kilometrin juoksuun. Muutenkin yritin pitää rutiinit mahdollisimman tuttuna sillä olin oppinut, jotta ne auttoivat minua pitämään pakkani kasassa parhaalla mahdollisella tavalla. Tosin tässä päivässä oli myös se haaste, jotta tiesin äidin mahdollisesti saapuvan paikalle ja samalla voisi olla, että hän heittäisi mun valmistautumisen totaalisesti romukoppaan. Vaikka mä olinkin yrittänyt oppia olemaan välittämättä äidistä ja hänen mielipiteistään, mun nahkani ei siltikään ollut vielä tarpeeksi paksua hänelle.

Ehkä jos isä tai Ben olisi täälä mun apunani, mä voisin kestää asian paremmin, mutta nyt mä joutuisin pärjäämään yksin äidin kanssa. Mä en ollut puhunut äidille pitkään ja totta puhuen, jos mä saisin päättää ei mikään tuossa asiassa tulisi muuttumaan. Kuitenkin tiesin, jotta mitä korkeammalle tasolle mä nousin, sitä todennäköisempää olisi, jotta meidän tiemme risteäisivät ainakin siihen asti, jotta Viivi päätettäisiin eläköittää. En mä tiennyt missä kohtaa se tapahtuisi, mutta vaikka ehkä olisikin väärin sanoa, mä toivoin, jotta se olisi aiemmin kuin myöhemmin. Kuitenkin siihen asti mun pitäisi yrittää edes jollain tasolla selvitä näistä tilanteista parhaalla mahdollisella tavalla.

Tämä olisi myös ensimmäinen kerta, kun mä ratsastaisin kahdella hevosella samassa luokassa. Tai no, tuohan oli vale, sillä olinhan mä turnajaisissa kilpaillut useammalla hevosella samassa luokassa, mutta siitä oli vuosia, kun olin kilpaillut modernissa kouluratsastuksessa kahdella hevosella yhdessä luokassa.

Mun ensimmäinen suoritus oli Rosan kanssa. Me oli kilpailtu jonkin verran modernin koulun parissa, mutta ei me kyllä oltu mitään huippuja. Ehkä voisi olla, jotta Rosa ei vain olisi kuitenkaan sellainen, joka taipuisi moderniin kouluun, mutta toisaalta mulla ei ollut tällä hetkellä varaa hankkia parempaa hevosta ja toisaalta mä en ollut vielä täysin varma siitä, jotta oliko tästä sittenkään tulossa mitään. Kuitenkin jos mun piti valita kummalla mä haluaisin aloittaa nämä kilpailut niin siinä mielessä mä olin tyytyväinen, jotta mun eka ratsuni oli Rosa, siitäkin huolimatta, jotta en pitänyt mitenkään todennäköisenä sitä, että mä tulisin pärjäämään tässä melkein 50 ratsukon luokassa kummallakaan ratsullani.

Ruunikon kanssa mä en jotenkin saanut fokustani kasaan, mutta silti mä onnistuin jotenkin kasaamaan meille reilun 65 % tuloksen. Ehkä me oli koettu Rosan kanssa niin paljon, että me pystyttiin selviämään myös silloin kun mulla ei ollut pakka kunnolla kasassa. Pienen hengähdystauon - ja mä todellakin tarkoitin pienen - jälkeen mun oli aika vaihtaa Louiksen satulaan ensimmäistä kertaa kisa areenoilla. Mulla ei ollut mitään ajatusta siitä, milloin ruunalla oli viimeksi kisattu ja miten sen kisaura oli mennyt, saati millaista tulosta se oli tehnyt kisa-areenoilla. Kai mä olisin voinut kysyä näitä asioita Beniltä, jos mä olisin ollut järkevämpi, sillä mä jotenkin pystyin arvelemaan, että Benjamin olisi kysellyt näitä asioita. Toisaalta jos mä olisin uskaltanut, mä olisin ehkä voinut kysyä asiaa myös suoraan Magnukselta, sillä miehellä oli kuitenkin historiaa ruunan kanssa. Enkä mä tiennyt miten mä olisin koko keskustelun avannut, sillä mä en kuitenkaan ollut se, joka oli ruunasta tehnyt kauppoja, minkä puolesta mulla ei ollut mitään tietoa siitä, millaisia keskusteluja oli käyty ennen ruunan ostoa ja mahdollisen ostotarkastuksen aikoihin. Tosin mä jotenkin uskalsin olettaa, jotta isän ei olisi annettu viimeistellä kauppoja ilman ostotarkastuksen tekemistä.

Toisaalta päätellen jo siitä, jotta Ben oli ylipäätään antanut isän ostaa koko hevosen, ei ruuna voinut olla mitenkään seinähullu. Toisaalta mä en ollut vielä kuollut, vaikka olin pitänyt Loureiron melkein koko kuukauden liikkeessä, jonka ruuna oli kerennyt asumaan luonani. Toisaalta meillä olisi edessämme kaksi luokkaa, joten ehkä sen puolesta tämä ensimmäinen voisi mennä penkin alle, sillä olisihan se meidän ensimmäinen yhteinen luokkamme. Toiseen luokkaan mä uskalsin laittaa ehkä ripauksen enemmän luottoa, vaikkakaan mä en tiennyt tulisiko se kuitenkaan menemään yhtään sen paremmin, sillä mä en ollut vuosiin kisannut tuolla tasolla. Enkä mä tiennyt olinko mä valmiille sille tasolle, mutta kokeilemallahan se selviäisi.

Ennen meidän suoritustamme vaativassa B:ssä mä kävin vielä useamman kerran tätä rataa lävitse, jotta mä sain itselleni sellaisen tunteen, jotta mä tulisin oikeasti selviämään tuosta radasta. Lopulta kuitenkin valmistautumiseen käytettävä aika oli ohitse, ja mä pyysin hiirenharmaan ruunan astelemaan kisa-areenalle. Yllättäen mulla oli jotenkin todella luottavainen olo Louiksen selässä kisa-areenalla ja sen sijaan että mun olisi tarvinnut jännittää sitä mitä ruuna tekisi, mä pystyinkin keskittymään siihen, jotta onnistuin ratsastamaan jokaisen tehtävän juuri silloin kuin ne piti suorittaa ja että ne tulisivat suoritettua parhaalla mahdollisella tavalla. Muutenkin hiirakko ruuna tuntui vastaavan jokaiseen apuuni sellaisella tavalla mihin en välttämättä ollut tottunut sekä tuo oli muutamaan kertaan pelastanutkin minut radan aikana.

Mä en ollut varma siitä, millaisen tuloksen me lopulta tulisimme tekemään, mutta kuullessani jotta prosenttimme olivat 75.471 % mä olin enemmän kuin tyytyväinen tähän suoritukseen. Toki mä olin varma, jotta tällaisilla prosenteilla ei välttämättä noustaisi ruusukkeille näin suuressa luokassa, vaikka ehkä jotenkin mä halusin toivoa, että sillä pääsisi edes lähelle TOP10: ntä. Mutta kuullessamme jotta nimemme kuulutettiin palkintojenjakoon kolmanneksi viimeisenä, mä en meinannut ymmärtää kuulemaani. Ambryn piti melkeinpä pakottaa minut takaisin ratsaille, jotta saimme käydä hakemassa ruusukkeemme sekä laukkaamassa kunniakierroksemme. Enkä mä voinut uskoa, jotta tämä ei todellakaan olisi meidän viimeinen kunniakierroksemme näihin kilpailuihin, sillä myös vaativan B:n kanssa me onnistuimme pääsemään kunniakierrokselle. Kai mä olin päässyt vähän paremmin rentoutumaan ratsastajana, sillä meidän prosenttimme tästä luokasta olivat melkein 80. En mä jotenkin ollut osannut ajatellakaan, että mun ensimmäinen vaativa B reiluun kymmeneen vuoteen voisi heti tuottaa tällaisen tuloksen. Ehkä mä olisin voinut odottaa jotain 60, ehkä vähän vajaan 70 % tulosta, mutta tällainen tulos oli todellakin sellainen, josta mä olin saattanut vain unelmoida niinä hetkinä, kun en ollut täysin epätoivoinen kaiken suhteen.

Ojennettuani Louiksen ohjat Ambrylle, mun oli pakko istua hetkeksi alas ja vain tuijottaa noita kahta ruusuketta, sekä arvostelujamme. Mä olin pitkään epäillyt itseäni monessakin asiassa, enkä mä todellakaan ollut aina puhunut itselleni kauneimmalla tavalla. Enkä mä vieläkään tiennyt mihin suuntaan mun uusivanha urani olisi menossa, mutta ehkä nyt mä aloin oikeasti uskomaan siihen, että ei ollut täysin tuhoon tuomittu idea lähteä tekemään paluuta modernin kouluratsastuksen parissa. Vaikka mä ehkä jollain tasolla haluisinkin toivoa, jotta musta ja Luiksesta voisi tulla toimiva parivaljakko, en mä uskaltanut laittaa kaikkea luottoani tuohon vain parin onnistumisen vuoksi. Seuraavalla kerralla voisi olla, jotta me oltaisiinkin pahnan pohjimmaisia, tai sitten voisi olla, jotta me emme pääsisi edes valkoisten aitojen sisään.

Vaativa A sekä Alta Escuelan noviisiluokka, tarjosivat minulle hetkellisen hengähdystauon, ennen kuin vaihdoin kisa-asua ja aloin valmistautumaan kohti Alta Escuelan suoritustamme. Tässä luokassa mulla oli vain omat tammat mukana, ja noustessani ensimmäiseen satulaan mulla oli sellainen fiilis, että viisi suoritusta joista yksi oli täysin uudella tasolla, oli ihan täyttä hulluutta ja siinä oli kolme suoritusta liikaa.

Kuitenkin mä olin tyytyväinen siitä, että mä olin selvinnyt edes jonkinlaisella tasolla nuo suoritukset ja totta puhuen mä en välttämättä jaksanut enää stressata sitä, miten nuo suoritukset tulisivat menemään. Alta Escuela oli kuitenkin tätä nykyään mulle vain sellainen mitä mä kävisin ratsastamassa enemmänkin kannatuksen kuin pärjäämisen vuoksi. Ehkä sitten, jos me satuttaisiin eksymään johonkin isoihin kisoihin mä saattaisin yrittää ratsastaa vähän vakavammalla mielellä, mutta muuten me käytäisiin vain ylläpitämässä taitojamme. Varsinkin Moiran kanssa meidän ainut suunnitelmamme oli pitää vain hauskaa ja nauttia elämästä. Tamma oli kuitenkin antanut minulle paljon enemmän kuin olin osannut edes toivoa, joten olisi ihan liikaa pyytää sitä enää tekemään jotain sellaista mihin se ei ollut valmis.

Vaihto modernista koulusta klassiseen ei ollut tänään ihan niin helppoa kuin odotin ja mä vain toivoinkin, jotta saisin pakkani kasaan sen verran että meidän suorituksemme ei olisi lopulta täysi pannukakku. Moiran kanssa meidän suorituksemme ei ollutkaan millään tavalla loistava ja se näkyikin meidän sijoituksessamme. Rosankaan kanssa me ei päästy kovinkaan lähelle ruusukesijoja, mutta oliko se sitten plussana, jotta tammalla oli jo yksi luokka alla, että suorituksemme oli vähän sujuvampi. 28 ratsukon luokassa me pääsimme kuitenkin suureksi yllätykseksemme tuloslistan puolivälin positiivisemmalle puolelle, sillä meidän nimemme oli lopulta sijalla 10/28.

Kaiken kaikkiaan mä olin ihan tyytyväinen siihen, miten meidän kisareissumme oli mennyt. Totta puhuen tämä reissu olisi voinut mennä huonomminkin ottaen huomioon sen, miten paljon oli muuttunut menneen kuukauden aikana ja miten paljon uusi rutiini oli vielä hakusessa. Enää täytyisikin toivoa, että arki jatkaisi rullaamista samalla kaavalla ja että tulevaisuuden kisoissa olisi mahdollisesti samanlaisia valonvälähdyksiä nähtävillä. Jossain kohtaa mä olin jopa pohtinut sitä mahdollisuutta, että mä olisinkin lähtenyt ajamaan jo tänään kotiin, mutta lopulta järki voitti ja mä päätin kuitenkin lähteä ajamaan kotiin vasta perjantain puolella. Tokihan siinä oli se riski, että mä joutuisin törmäämään äitiin, mutta sitäkin suuremmin mä toivoin, jotta saisin viettää viimeiset tunnit kisapaikalla rauhassa, ennen kuin aloittaisin kolmen päivän ajomatkan kohti kotia ja uutta arkeamme.

Mä olin yllättynyt siitä, jotta äiti oli antanut mun olla kuukauden rauhassa. Hänellä ei varmastikaan ollut mitään ongelmaa saada selville, jotta olin palannut Saksaan, vaikka olinkin joskus luvannut, että en tulisi enää ikinä palaamaan. En mä tiedä oliko tuo lupaus välttämättä ollut ikinä sellainen, jonka mä haluaisin oikeasti pitää, vai pelkkää sanahelinää pelkästään sen puolesta, jotta sain äidin pois niskastani. Kyllähän mä ymmärsin, jotta se kuulosti karulta, mutta mulla ei ollut oikeastaan mitään mielihalua enää ylläpitää suhdetta äitiin. Hän oli itse polttanut kaikki mahdolliset sillat, joiden avulla me oltaisiin voitu rakentaa edes jonkinlaista suhdetta uudemman kerran.

Hyvällä todennäköisyydellä se menestyminen, jonka mä olin onnistunut tekemään menneellä viikolla Espanjassa olisi katkaissut sen kamelinselän, jonka avulla äiti olisi antanut mun olla rauhassa. Vaikka hevoskeskuksen alueella oli useita talleja, mä en silti ollut varma siitä, jotta äiti ei onnistuisi keksimään mikä talleista oli minun ja ilmestymään paikalle sekoittamaan pakkaa. Jokin minimaalinen osa minusta halusi kuitenkin uskoa, että jossain äidin jäisyyden sisällä voisi olla edes pieni ripaus ihmistä jäljellä ja toinen voisi vihdoin ja viimein nähdä asiat myös minun kantiltani. Se olisi ainut tapa, jolla mä voisin olla millään tasolla valmis antamaan äidille mahdollisuuden palauttaa suhdettaan muhun. Toisaalta jos mä haluaisin edes kuunnella mitä äidillä oli sanottavana, mä kaipaisin jotain neutraalia osapuolta asiaan.

En mä tiennyt olisiko tuollaisia osapuolia moniakaan, mutta yksi, joka tuli mieleen oli Benjamin. Mä kuitenkin arvostin meidän ystävyyttämme liikaa, jotta olisin halunnut heittää toista bussin alle, joten mun täytyisi ensin puhua Benin kanssa asiasta. Hän kuitenkin tietäisi miten asiat olivat olleet ennen onnettomuutta ja miten ne olivat menneet sen jälkeen. Ben ehkä osaisi myös pitää minun puoliani juuri sellaisella tavalla kuin mä toivoinkin, koska mä en välttämättä itse pystynyt pitämään puoliani juuri sellaisella tavalla kuin mun täytyisi. Toisaalta ehkä toinen hyvä vaihtoehto asioille voisi olla myös isä. Tokihan isänkin kanssa täytyisi puhua asioista, sillä mä en tiennyt millaiset välit vanhemmillani olivat koska emme olleet oikeastaan puhuneet siitä missään vaiheessa kunnolla. Olin kyllä kuullut paloja kaikesta siitä mitä oli tapahtunut oman onnettomuuteni jälkeen, ja mikä oli ajanut vanhempani eroamaan ja miten asiat olivat muuttuneet sen jälkeen, kun isä oli halvaantunut.

Tai sitten voisi olla, jotta joku ulkopuolinen voisi olla kuitenkin kaikista paras erotuomari asiassa, siitäkin huolimatta, jotta en tiennyt olisiko hänestä mitään apua. Jos mä saisin asiat menemään sellaisella tavalla kuin mä haluaisin, niin en näkisi äitiä enää ikinä ja ne satunnaiset päivitykset, joita satuin näkemään sosiaalisessa mediassa tai joita Ben kertoi minulle, saisivat riittää meidän yhteydeksemme. Olin kuitenkin onnistunut luomaan omaa elämääni ja ura 2.0 hyvin ilman äitiä ja mä tiesin, jotta pystyisin myös jatkamaan tuota onnistumista.

—

Eine neue Nachricht

Luin puhelimeni näytöltä ennen kuin edes ajattelin sen suuremmin kuka minulle olisi voinut laittaa viestiä. Vasta kun olin klikannut viestin auki tajusin, jotta se oli äidiltä.

Hallo Maximillian.

Ich habe gehört, dass Sie nach Deutschland zurückgekehrt sind. Ich habe Ihre Karriere verfolgt, und Ihre Ergebnisse sind gut.

Wäre es möglich, die Adresse Ihres Stalls zu bekommen, damit ich vorbeikommen kann? Bei dieser Gelegenheit könnte ich Ihnen etwas Coaching anbieten, und wir könnten besprechen, wie Sie Ihr Training anpassen können, um Ihre Ergebnisse zu verbessern.

Ehkä mun olisi pitänyt jotenkin ymmärtää odottaa, jotta kyseinen viesti voisi olla äidiltä, mutta toisaalta ehkä mä olin odottanut viestiä paljon aikaisemmin. En mä kuitenkaan ollut yllättynyt siitä, jotta viesti oli tullut nyt, sillä sen vähän mitä olimme olleet viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana olleet tekemisissä, yhteydenotot olivat tulleet aina juuri sellaiseen aikaan, kun mä en itse olisi ollut niihin valmis. Tällä kertaa mä olin ehkä kuitenkin jollain tasolla valmis siihen, vaikka olinkin antanut varaukseni hieman laskea. Luettuani viestin pariin kertaan lävitse, päätin ottaa riskin ja jättää vastaamatta siihen. Ennen kuin päättäisin mitä vastaisin äidille, haluaisin todellakin jutella isän ja Benin kanssa, jotta pystyisin ehkä luomaan jotain suunnitelmaa sille, miten tuo tapaaminen voisi tulla menemään sellaisella tavalla, että en ottaisi ainakaan kovinkaan pahasti takapakkia mieleni kanssa.

Koska isä olisi tulossa myöhemmin käymään täällä, jotta hän voisi kokeilla ratsastaa Loureirolla ensimmäistä kertaa, voisin puhua hänen kanssaan silloin. Pohdittuani äidin tarjousta monelta kantilta mä kaivoin lopulta puhelimeni esiin ja valitsin Benin numeron. Yllätyin siitä, miten nopeasti toinen vastasi vaikka tiesin, jotta myös hän oli töissä ja varmasti kiireinen sillä osasin kyllä arvella millaista arki olisi sen kokoisella tallilla kuin mitä Ben oli kertonut nykyisen työpaikkansa olevan. Toinen kuunteli loppuun asti kertomukseni ennen kuin kysyi pari tarkentavaa kysymystä, joiden avulla pystyin pohtimaan tätä asiaa toiselta kantilta. Vaikka minun ja Beninkin suhde oli ollut kivinen ja rikkonainen, mä olin kiitollinen siitä, että toinen silti pystyi näkemään asiat kantiltani ja oli valmis auttamaan minua kaikesta huolimatta. Palloteltuamme asiaa jonkin aikaa, mä esitin sen kysymyksen, jota mä jännitin ehkä eniten kysyä toiselta. Osasinhan mä jollain tapaa arvella millainen vastaus tulisi olemaan, mutta silti mua helpotti kuulla nuo sanat toisen suusta. “Danke” kiitin Beniä ja lupasin palata asiaan vielä myöhemmin, kunhan olisin päättänyt miten haluaisin toimia.

Päivän kääntyessä jo alkuiltaan, mä kuulin tutun tervehdyksen ovelta. Kääntyessäni katsomaan näin isän rullaavan pitkin käytävää minun ja Luiksen luokse. “Alles gut?” isä kysyi huolestuneella äänellä nähdessään ilmeeni. “Ich… Ich weiß nicht” vastasin totuudenomaisesti, sillä en tiennyt miten avaisin tämän keskustelun isän kanssa. Isä ei kuitenkaan painostanut minua avaamaan keskustelua, vaan saimme jutella ihan kaikista muista aiheista. Nostaessani satulaa hiirakon ruunan selkään mä olin lopulta valmis juttelemaan isän kanssa asiasta. “Äiti… äiti laittoi viestiä. Hän haluaisi tulla käymässä ja pitää minulle valmennuksen.” Näin silmäkulmastani kuinka isä tutki ilmettäni ja pohti sanojani. Kuitenkaan hän ei palannut tämän keskustelun pariin, vaan sain aikaa kasailla ajatuksiani ja miettiä josko haluaisin jatkaa tätä keskustelua. “Mä en ole varma mitä mä haluan tehdä. Kai mun pitäisi olla järkevä ja tavata äiti vihdoin ja viimein kunnolla sekä yrittää puhua asioista kunnolla. Mä en vain tiedä, että ymmärtääkö äiti vieläkään, jotta mä en oo se sama poika kahdentoista vuoden takaa. Ben… Ben lupasi, että voisi tulla ainakin välikädeksi siihen keskusteluun.”

“Jos haluat, voin tulla myös mukaan siihen tapaamiseen. Äitisi ja minun välini eivät ole välttämättä ole ne parhaat, mutta osaan kyllä suodattaa hänen sanansa. Annelise on ollut aina hyvinkin vahvasanainen persoona, joten en yhtään ihmettele, jotta hän aiheuttaa tällaisia ongelmia.” “D…Danke” vastasin isälle hieman haparoivasti. Vaikka olimmekin saaneet korjattua suhdettamme myös isän kanssa, mä en ollut jotenkin vieläkään täysin ymmärtänyt sitä, jotta hän todellakin oli mun kulmauksessani. Lupasin myös isälle palata tähän asiaan myöhemmin, sillä halusin todellakin pohtia tätä asiaa ja valmistautua tapaamaan äidin, jos päättäisin tarttua hänen ehdotukseensa. Sitä ennen minun täytyisi myös koordinoida isän ja Benin kanssa sellaisesta ajasta, joka sopisi meille kaikille, jotta minulla todellakin olisi avustajia tarvittaessa.

Keskustelumme aikana olin saanut Luiksen valmiiksi ja lopulta lähdimme suuntaamaan kohti maneesia. Louis käveli rauhallisen ja rennon oloisena minun ja isän vierellä. Olimme tehneet erään toisen tallinomistajan kanssa töitä testataksemme ruunan reaktioita pyörätuoliin sekä muihinkin pararatsastukseen liittyviin asioihin. Vaikka olinkin tottunut oman ammattini kautta tekemään töitä ratsastavien asiakkaiden kanssa, pararatsastajat olivat minulle kuitenkin ihan täysin uusi aluevaltaus. Ehkä minun olisi pitänyt hankkia jonkinlaista kokemusta ensin muiden pararatsastajien kanssa ennen kuin otin tämän askeleen isän kanssa. Kuitenkin tässä me oltiin ja vaikka mua jännittikin, niin mun oloni ei ollut niin panikoitunut kuin mitä se olisi voinut olla. Maneesiin päästessämme annoin isälle muutaman ohjeen, ennen kuin asettelin Luiksen hyvin rampin vierelle. Mä olin pyytänyt apukäsiä, sillä en tiennyt miten me pärjäisimme isän kanssa kaksin, mutta toinen yllätti minut onnistumalla tekemään siirtymän itse.

Katsoessani isää yllättyneenä toinen tunnusti harjoitelleensa tätä siirtymää jo pidempään ihan vain minun työtäni helpottaakseen. Isän ollessa Louiksen satulassa ja varmistettuani että kaikki olisi varmasti hyvin, pyysin ruunan liikkeelle. Hiirakko taisi tietää, jotta satulassaan oli kallisarvoista lastia, sillä ruunan askellus tuntui olevan todella pehmeää ja rauhallista. Muutaman ensimmäisen kierroksen ajan kävelin todella jännittyneenä ruunan vierellä ja melkein pidätin hengitystäni. Varmistuttuani siitä, että Louis ei tiputtaisi isää selästään, uskalsin rentoutua myös itse ja saatoimme myös käydä jonkinlaista keskustelua isän kanssa. Pidimme tämän ensimmäisen ratsastuksen lyhyenä, vain noin puolen tunnin mittaisena, sillä tämä oli kuitenkin iso kokeilu meidän kaikkien puolesta. Autettuani isän pois ruunan satulasta ja palattuamme takaisin talliin, vahvistin vielä palaavani tapaamiseen myöhemmin ja lopulta kiitin isää kaikesta ennen kuin tiemme erosivat.