Mä en tavallaan tunnistanut sitä miestä, jota mä katselin harjaamassa kuparin hohtoista tammaa. Kai mä olin ollut kesällä vaan niin yllättynyt siitä että Max oli ottanut yhteyttä kaikkien näiden vuosien jälkeen ja että mä näin sen taas kerran. Olihan se muuttunut ihan hirveästi, mutta kai mä pistin silloin sen jännittämisen sen piikkiin että meillä oli kuitenkin reilun kuuden vuoden tauko näkemisestä ja kaikesta yhteydenpidosta ja toisaalta olihan sitä edeltänyt se meidän riitamme ja mun loma joten ei meidän välit olleet kovinkaan hyvät ennen kuin oli tapahtunut mitä oli tapahtunut. Kyllähän mä tiesin että Zeen menetys oli ollut kova paikka kaikille, mutta jotenkin vasta viimeiset pari päivää oli omalla tavallaan konkretisoineet sen miten kova paikka se lopulta oli ollut Maxille. Toisaalta olisihan se pitänyt tajuta että siinä iässä sellaisen todistaminen ei olisi helppoa mutta kai mä olin itse ollut myös silloin vielä sen verran nuori ja naiivi että se ei ollut jotenkin ehkä konkretisoitunut mulle ihan samalla tavalla, kuin mitä se oli nyt vanhempana. Toisaalta tässä oli ollut myös monta vuotta aikaa prosessoida ja pohtia kaikkea mitä oli tapahtunut joten ehkä myös aika oli auttanut näkemään sen toisenkin puolen.

Tai siis se Max, jonka mä muistin ja tunsin ei ollut se, joka oli nyt valmistautumassa tulevaan kisasuoritukseensa. Se Max, jonka mä tunsin ei pelännyt varmaan mitään tai jos pelkäsikin niin se osasi peittää sen hyvin ja joka oli välillä liiankin helposti yllytettävissä vaikka ja mihinkä rähkyyteen ja joka ei todellakaan halunnut hävitä mitään vetoja. Sen Maxin kanssa saattoi myös heittää vaikka ja minkälaista läppää huolettomasti ja välillä se oli jopa se räävittömämpi osapuoli vaikka miten itse yrittikin pitää omat juttunsa suhteellisen siveinä.

Mä en tiennyt että oliko tässä Maxissa mitään muuta samaa kuin ulkonäkö sen Maxin kanssa, jonka mä tunsin. Tai no jos ei otettu laskuihin sitä että se oli kasvanut vuosien aikana pituutta noin viisitoista senttiä, sen yleensä siististi olleet hiukset olivat huolettomalla pörröllä ja se oli kireä kuin viulunkieli. Olinhan mä saanut siitä lisää tietoa irti sen haettua mun Riikan lentokentältä ja omalla tavallaan mä edelleen mietin että miten se oli ikinä päätynyt opiskelemaan Personal Traineriksi mutta kai kaikki selviäisi aikanaan ja sillä tahdilla millä toinen olisi valmis kertomaan asioita sillä nopeasti oli tullut selväksi että tietyistä asioista uteleminen tai puhuminen ei ollut toiselle helppoa. Kuitenkin jotenkin tuo oli semmoinen ala joka tuntui Maxille luontaiselta ja pakko kyllä sanoa että olinhan mä vähän yllättynyt kun se kertoi että se teki välillä paljonkin töitä ratsastajien kanssa.

Toisaalta nähtyäni eilen tämän Maxin kovin puhuman Iivari von Hoffrénin, en enää yhtään ihmetellyt miksi toinen, tai oikeastaan varmaan kaikki tapaamani henkilöt enemmän tai vähemmän kunnioittivat suuresti elleivät jopa pelänneet tuota miestä. Olinhan mä saanut luotua jonkinlaisen kuvan Iivarista mutta en tiedä miten mä olin omalla tavallani silti ajatellut että kertomuksissa olisi ollut mukana sitä menneiltä ajoilta tutuksi tullutta värikynää vaikka olinhan mä huomannut että tätä nykyään ainut värikynä mitä Max jutuissaan käytti, oli asioissa, jotka koski sitä itseään ja muuten se puhui kyllä ihan täyttä totta ellei se sitten jättänyt jotain kertomatta.

Tämä tapaaminen oli tapahtunut juuri ennen kuin olimme olleet lähdössä maneesiin siten että Max oli tekemässä Umbran kanssa jotain viime hetken hiomisia ennen seuraavan päivän finaalia ja itse olin luvannut kävelyttää Moiraa samalla. Olin ottanut pikkutamman pesupaikalle, sillä saatoin siitä samalla jutella Maxin kanssa, joka hoiti hoidokkiaan sen omassa karsinassa. Jotenkin en ollut myöskään osannut ajatella että tuosta olisi tullut hevostenhoitaja, mutta toisaalta nyt kun olin tavannut Umbran ja nähnyt millainen persoona tamma oli, nuo kaksi olivat kuin luotuja toisilleen ja en ollut enää ihmetellyt sen jälkeen myöskään sitä että toinen oli päättänyt ostaa itselleen myös saman rotuisen varsan. Kuitenkin miehen oma hevonen oli ihan erimaata kuin mitä tuon hoidokki joten olisi mielenkiintoista jatkaa noiden edistymisen seuraamista ja nähdä millainen varsasta tulee sillä sen koulutus olisi kuitenkin varmasti mielenkiintoinen projekti koska ainakaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä miten klassisen puolen ratsuja koulutettiin. Kyllähän mua omalla tavallansa mietitytti myös se, että miten Max selviäisi tammansa kouluttamisesta koska mä olin ihan varma että jossain vaiheessa tulisi se kohta kun se vertailisi sitä siihen, millainen Zeen varsa olisi ollut ellei se tehnyt sitä jo valmiiksi. Oppiessani koko ajan tuntemaan toista uudelleen mä en ollut toisaalta yhtään skeptinenkään sen suhteen että tuo olisi jo vertailemassa varsoja toisiinsa.

Olimme olleet juuri keskustelemassa johonkin molempiin tammoihin liittyvään asiasta, kun Max lopetti puhumisensa kesken lauseen ja saatoin oikeastaan jo parista viimeisestä sanasta kuulla miten toinen jännittyi taas uudelleen, vaikka mielestäni mitään ei ollutkaan tapahtunut tai en ainakaan mielestäni sanonut mitään väärää vaikka olinkin puhunut ehkä vähän huolettomammin. Alkuun en ymmärtänyt mistä tämä johtui, mutta pian aloin kuulemaan käytävältä lähestyviä askeleita ja nostaessani katseeni Moiran takakaviosta kohti käytävää, näin siellä seisovan arviolta reilut 180 cm pitkän ja harvinaisen kalpean miehen, jolla oli hämmästyttävän hyvä ryhti. Mies antoi pistävän katseensa kiertää minussa ja varsassa, jota olin hoitamassa, ennen kuin tuo otti muutaman askeleen lähemmäs Umbran karsinaa ja pian kuulin tuon kylmän äänen sanovan jotain Maxille ennen kuin mies kääntyi yhdessä takin helman hulmahduksessa ympäri ja poistui omille teilleen yhtä nopeasti kuin oli paikalle ilmestynytkin.

”War das Iivari?”
”Ja” lyhyt, mutta sitäkin kireämpi vastaus nousi ilmoille jostain karsinan uumenista.
”Er ist eine hübsche… Person”
En kuitenkaan kuullut mitään vastausta enää karsinasta, joten ilmeisesti tuo lyhyt tapaaminen jäisine kommentteineen oli ollut ihan liikaa toiselle ja jatkoimmekin hiljaisuuden vallitessa maneesiin. Max nousi tottuneesti ratsunsa satulaan ja pyysi tamman liikkeelle. Umbran liikkeessä oli omalla tavallaan jotain tuttua niistä hevosista, joita tuo oli ratsastanut nuoruudessaan sillä jossain kohtaa kun tuo oli alkanut kaipaamaan parempaa ratsua oli kokeilussa käynyt vaikka ja minkälaista ratsua ennen kuin tuo oli löytänyt Zeen. Vaikka mä olin nähnyt varmaan satoja tai tuhansia tunteja Maxin ratsastamista oli tuo mennyt ihan jäätäviä harppauksia eteenpäin vaikka ei ollut ratsastanut kuin noin puoli vuotta lopettamispäätöksensä jälkeen. En kuitenkaan tiennyt miten esittäisin asian toiselle siten että se ei aiheuttaisi mitään ongelmia vaikka omalla tavallani uskalsinkin epäillä että Iivarin tapaamisen jälkeen varmaan mikään mitä sanoisin tänään ei kuulostaisi Maxille siltä kuin miten sen tarkoitin.

Olihan Maxin ratsastaminen aina ollut siistiä mutta nyt en oikeastaan edes huomannut miehen antamia apuja mutta niin vain tuo sai allaan liikkuvan tamman ohjattua avotaivutukseen, sulkutaivutukseen ja jopa laukanvaihtoihin. Mä taisin välillä keskittyä ihan liikaa seuraamaan Maxin ratsastamista kuin vierelläni kävelevään Moiraan, mutta onneksi tammavarsa osasi palauttaa minut maanpinnalle ja aina välillä muistin myös pitää itseni ja varsan liikkeessä. Ratsastettuaan hetken yllätyin siitä että Max saattoi keskittyä myös minuun ja varsaan. Mies antoi minulle muutaman neuvon asioihin, joita voisin kokeilla Moiran kanssa tehdä, sillä varsalle tekisi hyvää työskennellä välillä jonkin muunkin kanssa kuin Maxin ja toisaalta toinen taisi haluta antaa minulle myös mahdollisuuden kokeilla klassisen puolen juttuja vaikka eipä tällainen pikkuvarsa ollutkaan niin osaava treenikaveri, kuin mitä tallin muut ratsut olisivat saattaneet olla. Olisihan se voinut olla mielenkiintoista päästä kokeilemaan hommaa ihan kunnolla mutta epäilin että ainakaan tällä kertaa Maxista ei tainnut olla kysymään keneltäkään josko minulle liikenisi lainaratsu tallin hevoskannasta, mutta ehkä joskus, viimeistään Moiran ollessa ratsuiässä, minullakin voisi olla mahdollisuus päästä kokeilemaan klassista ratsastusta.

Max antoi Umbran kävellä pitkällä ohjalla samalla kun tuo ohjasi minun ja Moiran tekemistä. Mulla meni pieni hetki kasata toisen ohjeet sellaiseen ymmärrettävään muotoon, koska mä en kuitenkaan ollut ennen tehnyt mitään tällaista ja noh… Maxin ohjeet ei nyt ollut myöskään niitä ihan rautalankamallisia. Kuitenkin hiljalleen mä ymmärsin mistä oli kyse ja ilmeisesti myös Moira alkoi ymmärtämään mun hieman epäselviäkin apuja koska pikkutamma alkoi tekemään kai oikeita juttuja. Ainakaan kuparisen hevosen selässä istuva Max ei sanonut että mä olisin tehnyt jotain väärin tai sitten se ei vain uskaltanut puuttua mun tekemiseen. Tavallaan mä olin yllättynyt jo siitäkin että se oli edes saanut itsestään irti sen verran että se oli antanut mulle ohjeita ja että se oli kuulostanut niin varmalta kuin mitä se oli koska silloin siinä oli sitä tuttua pilkahdusta siitä vanhasta Maxista, jonka mä olin tuntenut silloin kun tuo oli ollut oikeastaan vielä kakara ja jonka katoaminen oli omalla tavallaan sääli, vaikka se vanha Max aina välillä yrittikin pilkistää jostain sanasta tai eleestä lävitse. Ehkä se joskus vielä pääsisi valloilleen ja tiedä millainen neropatti vanhemmasta versiosta kuoriutuisi.

Ymmärrettävästikkään meidän treenit Moiran kanssa ei ollut kovinkaan pitkät mutta mä sentään pääsin senkin hetken aikana onneksi kuusalle siitä mitä pikkutamman kanssa piti tehdä. Meidän jatkaessa kävelyä ympäri maneesia Max ratsasti vielä pikaisesti seuraavan päivän suorituksensa lävitse Umbran kanssa, ennen kuin palautimme tammat talliin ja hoidimme ne ja molempien varusteet pois.

Tänään niitä samoja huolettomuuden pilkahduksia ei sitten ollutkaan näkynyt ollenkaan ja Max oli ollut kuin liian tiukalle viritetty viulunkieli jo siitä hetkestä kun toinen oli herännyt. Mä olin joutunut melkein pakottamaan toisen syömään jotain, koska vaikka se näyttikin ihan saatanan hyvältä kropaltaan, kyllä siitä huomasi että se ei syönyt. Varsinkin eli edes päivän tai kaksi toisen kanssa huomasi että ruoka oli sellainen asia, joka ei ollut korkealla toisen to-do listalla. Onneksi mä tiesin miten sen sai omalla tavallaan lahjottua tai huijattua syömään sillä me oltiin kuitenkin käyty näitä samoja keskusteluja Maxin kanssa aikoinaan kun sen kisastressi löi läpi sen verran että se alkoi unohtelemaan itsestään huolehtimisen. Silloin se oli toisaalta vähän helpompaa kun nyt, toisen ollessa melkein vuosikymmenen vanhempi mutta onneksi se silti osasi kuunnella ainakin jotenkin kun mä yritin takoa järkeä sen päähän ja lopulta mä sain sen syömään edes jotain. Ei niin paljoa kuin mihin mä olisin ollut tyytyväinen, mutta sen verran että se sentään söi jotain. Alkuhan se oli. Pitäisi kai pyytää jotain pitämään sitä vähän silmällä.

”Olikos sun auton avaimet missä?” kysyin sitoessani lenkkareideni nauhoja. En todellakaan päästäisi toista tänään rattiin.
”Mun takin oikeassa taskussa” kuulin vaimean vastauksen jostain asunnon uumenista. Kaivelin röyhkeästi kaikki Maxin takit lävitse jotta löysin avaimet ja lopulta jouduinkin odottamaan vielä hetken että mies löytäisi itsensä eteiseen ja saisi vedettyä omat kenkänsä jalkaansa. Mä en edes kysynyt että jännittääkö toista sillä sen näki siitä kilometrin päähän. Lopulta me oltiin kuitenkin valmiita lähtemään Zeniin ja puolta tuntia myöhemmin mä parkkeerasin Maxin auton tallin parkkipaikalle, ja tuo lähti harppomaan kohti tallia.

Mä kävelin vähän Maxin jäljessä ja tallin ovella mä näin bruneten naisen sekä hopeahiuksisen nuoren miehen, joiden kanssa mä muistin Maxin keskustelleen eilen.
”Moikka. Te taidatte vissiin tuntea Maxin?” keskustelun avaus ei ollut se sulavin, mutta se oli silti alku.
”Joo. Amelie Chaput ja tässä on Fricis Vanags. Tai no se tottelee myös nimeä Fric” Amelieksi esittäytynyt brunette nyökkäsi kohti vierellään seisovaa miestä.
”Benjamin Müller. Tai Ben riittää myös” esittelin myös itseni, vaikka jotenkin epäilin että toiset saattaisivat tietää minusta.
”Max onkin puhunut susta” Amelie kertoi vaikka toisen äänensävyssä olikin sellainen vilahdus että saatoin päätellä että tilanne ei olisi ollut ehkä ihan ideaalein, jossa nimeni olisi noussut esiin.
”Tota… Oisko… Oiskohan teillä ollu mahdollista kattoa vähä Maxin perään? Se ei vissiin taas oikein syö ja muutenkin se on ollut ihan super stressaantunut siitä asti kun mä näin sen ekan kerran lentokentällä”
Amelie ja Fric katsoivat toisiaan sen näköisenä että ilmeisesti toisen meno oltiin pistetty silmälle jo tallillakin.
”Me katotaan sen perään. Eihän se siitä innostu, mutta toisaalta ehkä nyt on vielä mahdollista välttää sama tilanne kun mikä kesällä oli…” brunette pohti ääneen. Ilmeisesti katseeni oli hieman liian kysymysmerkkimäinen, sillä Amelie kertoi minulle mitä kesällä oli tapahtunut ja omalla tavallaan sitä oli vaikea uskoa, mutta toisaalta en yhtään ihmetellyt että tilanne oli mennyt siihen mihin se oli lopulta mennyt. Amelien ja Fricin oli pian pakko jatkaa töitään ja mä lähdin etsimään Maxia, jonka mä löysinkin harjaamasta Umbraa. Katsellessani toisen selkää, mä en omalla tavallaan enää tunnistanut koko miestä varsinkin sen perusteella mitä mä olin juuri oppinut Amelielta.

Maxin kääntyessä ympäri mä yritin aloittaa keskustelua ihan normaalisti ja vaikka mä tiesin että se ei antaisi, mun oli pakko kokeilla kysyä että haluaisiko se jotta mä laittaisin sille ratsun kuntoon kuten vanhoina hyvinä päivinä.
”Nein danke” kuului jostain karsinasta sen verran kireästi että ei tarvinnut arvailla olisiko toisen stressi pahentunut siitä mitä se oli Maxin herätessä.
”Hei hyvin se menee. Teillä on kuitenkin vasta ensimmäiset kisat edessä joten ei kukaan odota teiltä täydellistä suoritusta” yritin parhaani mukaan saada helpotettua toisen stressiä. Mulkaisu, jonka Max heitti minulle Umbran selän yli kertoi paljon enemmän kuin mitä tuon kaikki sanat olisivat voineet kertoa yhteensä ja odotinkin että toinen kiersi pois tamman takaa ennen kuin avasin suuni uudelleen.
”Joo, mä ymmärrän eilisen jälkeen miksi sä pelkäät Iivaria. Mutta se Max, jonka mä tunsin ei pelännyt mitään tai ketään ja mä tiedän että se sama päättäväinen kakara on jossain sun sisällä vaikka susta ei tunnukkaan siltä. Mä tiedän että sä pystyt kyllä tekemään parhaas tuola kisaradalla ja jos sielä tapahtuu joku moka, niin se ei kaada sun maailmaa. Mieti vaikka sun ja Zeen ekaa kisarataa. Ei kukaan järkevä lähde kahden viikon treenillä sellaisiin kisoihin, mutta niin vain sä menit ja teit parhaasi vaikka sulla ja Zeellä ei ollut edes kovin paljoa enempää yhteistyötä ajallisesti takana” Pidin pienen hetken hiljaisuuden ja Maxin yrittäessä kommentoida jotain väliin, nostin vain käteni ilmaan ja hiljensin toisen.

”Sysh! Mä tiedän että sulla on varmaan miljoona ja kaksi vastalausetta, mutta totta puhuen, mua ei kiinnosta kuulla niitä nyt koska mä tiedän että sä yrität vain oikeasti vakuuttaa itsesi etkä mua. Vaikka mä en oo nähnyt sua eilistä enempää satulassa, mä oon nyt jo varma siitä että sä tuut pärjäämään varmaan paremmin kuin ikinä. En mä tiedä millainen arvostelu tuolla radalla on, mutta vaikka sä olit melkein seitsemän vuotta pois satulasta, näytti sun ratsastus parhaalta ikinä. Olihan se jo siis tosi hyvää ja siistiä silloin ku sä olit junnu, mutta nyt se on jotenkin ihan uudella tasolla ja oikeasti mä en nähnyt varmaan yhtäkään sun antamasta avusta ja silti Umbra teki vaikka ja mitä ilman mitään niskottelua ja se on tullut myös enemmän kuin selväksi että se ei oo todellakaan semmoinen tamma, jonka kanssa kaikki tulee toimeen joten mun on oikeasti pakko nostaa sulle hattua siitä että sä oot tolla tasolla sen kanssa.”

Multa alkoi loppumaan tässä kohtaa jo sanat millä kannustaa ja tsempata toista, mutta mä päätin ainakin yrittää olla näyttämättä sitä ja kokeilin vain keksiä lisää tapoja millä mä voisin nostaa Maxin taistelutahtoa.
”Ihan varmasti kukaan muukaan täälä ei ole ratsastanut täydellistä suoritusta ensimmäisellä kerralla ja varmasti monet mokaavat vielä nytkin. Ei kukaan voi olla täydellinen vaikka miten yrittäisi ja ihan varmasti jokaiseen rataan mahtuu jotain virheitä ja mokia. Mä uskon et varsinkin Amelie ja Fric on ihan varmasti vain tyytyväisiä siitä että sä edes pääset kisaradalle kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut” sanani selkeästi taisivat iskeä tällä kertaa oikeaan paikkaan.

”M… mit… mitä sä tiedät tapahtuneista?” Maxin ilmeestä oli selkeästi luettavissa järkytys tuon saatua Umbran satulavyö kiristettyä.
”Ihan varmasti mulla on vielä aukkopaikkoja ainakin osaksi, mutta mä tiedän miten pohjalla sä oot käynyt” vastasin valehtelematta vaikka tiesin että se ei ehkä olisi paras juttu juuri nyt mutta ehkä Max vain kaipaisi karua totuutta jotta tuon silmät voisivat aueta taas kerran näkemään sen maailman missä tuo asui ja eli ja ehkä tajuamaan että kaikki ei loppuisi vaikka tuo ei olisi aina se paras. Maxista näki miten toinen halusi sanoa tai kommentoida edes jotain, mutta ilmeisesti lopulta toinen tuli siihen lopputulokseen että kaikki argumentit joita tuolla olisi käytettävissä olisivat sellaisia jotka olisin jossain vaiheessa entistä yhteistyötämme kuullut toisen suusta ja voin vakuuttaa että Max oli aikoinaan jopa yllättävänkin näpsäkkä keksimään erilaisia vastalauseita ja vakuutteluja sille miksi tuo ei osaisi tai voisi tai pystyisi oli taustasyynä sitten toisen muuten vain huono päivä tai huono valmistautuminen, sillä pari kertaa kisoihin oli tultu lähdettyä niin että kisakautta ei oltu vielä aloitettu suunnitelman teon jälkeen, mutta Maxin oli ihan pakko päästä kisaamaan, tai sitten tuo oli bongannut jonkin muun kisan kesken kaudella olevan tauon tai sitten kun kausi oli jo päätetty tuo halusi käydä vielä jossain pikkukisassa kokeilemassa vaativampaa tasoa kun tuo muka luuli olevansa valmis, vaikka oikeasti suorittaminen ei todellakaan ollut sillä tasolla missä tuon olisi ollut järkevää kisata, mutta kaikki vain suostuivat ilmoittamaan pojan kisoihin sillä sitä kautta toivottiin toisen ymmärtävän että ehkä aina ei olisi se paras hetki kisata.

Mä en oikein tiennyt että millainen tilanne olisi ollut tämän kisailmoittautumisen takana joten mä en voinut vedota sen taustoihin yhtään tehokkaammin joten mä pyrin pitämään argumentointini vain niissä kisoissa mistä mulla oli oikeasti jotain muistoja ja joista sanottujen asioiden takana mä saatoin seistä, vaikka mulla alkoikin olla jo osasta hieman hatarat muistikuvat koska olihan noista tapahtumista jo vuosia ja paljon oli sattunut ja tapahtunut sen jälkeen, mutta mä toivoin että mä saatoin olla tarpeeksi vakuuttava silti että toinen jaksaisi edes yrittää tulevan kisasuorituksensa eteen. Maxista näki miten sen aivoissa raksutti ja kai se yritti viimeiseen asti luoda jotain vastalausetta millä se saisi mun pään käännettyä samanlaiselle, omalla tavallansa toksiselle kannalle kuin millä sen oma pää tuntui olevan, mutta lopulta se päätyi olemaan hiljaa ja vain huokaisemaan syvään.

Lopulta Max päätyi pujottamaan suitset ratsulleen ja yllättäen sen jälkeen tuo tarjosi minulle Umbran ohjat.
”V…voisit… voisitsä mennä kävelyttämään sitä? Mun pitäis vaihtaa vaatteet” Hieman hämääntyneenä tartuin tamman ohjiin ja pyysin sen liikkeelle, lähteäkseni taluttamaan sitä ulos samalla kun Max katosi takaisin varustehuoneeseen. Mulla ei ollut kovinkaan montaa kertaa ollut mun groomiuralla sellaista hetkeä että mä en olisi tiennyt mitä mun olisi pitänyt tehdä, mutta nyt, kävellessäni pitkin Dzezlainin tallin käytävää taluttaen kuparinsävyistä tammaa mun oikealla puolella, mä olin enemmän kuin hukassa. Kuitenkin mä päätin että mä käyttäisin kaikkea sitä kokemusta mitä mä olin vuosien saatossa kerännyt ja näin ollen astuessamme Umbran kanssa tallista pihalle mä tiesin että mä selviäisi vielä tämän kerran Maxin groomina vaikka tuo ei varmasti nauttinutkaan tästä ratkaisusta.

Mä seurasin hevosliikennettä hetken, keksiäkseni mistä mä pääsen maneesiin ja suuntasinkin sinne kuparikarvaisen tamman kanssa ja lähdin kävelyttämään sitä mahdollisimman keskellä, jättäen näin reunat vapaaksi verrytteleville ratsukoille. Nopeasti kävi selväksi että Umbra ei nauttinut olostaan maneesissa joten mä kokeilin saada sen vain jotenkin rentoutumaan edes ihan pienesti ennen kuin näin Maxin harppovan meidän luoksemme. Mies oli tehnyt totaalisen muodonmuutoksen ja mä en oikeastaan tiennyt mistä se oli löytänyt jotkut historialliseen menoon sopivat vaatteet.
”Sieht gut aus” kommentoin toiselle pikaisesti Maxin noustessa Umbran satulaan varmistettuaan ensin että vyö olisi varmasti kireällä. Varmistettuani että tuo olisi valmis päästin Umbran ohjista irti ja Max siirsi ratsunsa käyntiin ja alkoi verryttelemään tamman kanssa. Mä siirryin katsomon puolelle seuraamaan toisen suoritusta ja omalla tavallaan musta tuntui oudolta, koska mä en osannut kommentoida sitä mitenkään. Kuitenkin mun puolesta sen hoiti paikalle kuin taikaiskusta ilmestynyt Iivari von Hoffrén.
Mä yritin kuunnella miehen lyhyitä ja tylyjäkin kommentteja, joita tuo esitti Maxille ja mä ihmettelin miten se kesti niitä, mutta kai kaikkeen tottuu. Lopulta Maxin oli aika siirtyä maneesista kentälle ja toisen ratsastaessa Umbran ulos maneesista mä liityin kävelemään ratsukon vasemmalle puolelle ja tsemppasin toista vielä kerran, ennen kuin mä yritin hakea mahdollisimman hyvän paikan kentän laidalta jotta mä saisin kuvattua Maxin radan niinkun mä olin aikoinaan tottunut tekemään. Laadullisestihan video ei ollut mitään mahtavaa, koska mun oli vaikea keskittyä seuraamaan miehen suoritusta puhelimeni ruudun lävitse ja suurimman osan radasta mä katsoinkin ihan normaalisti osin unohtaen käsissäni olevan puhelimen joten ratsukko ei ihan koko aikaa ollut näyttöruudun keskellä. Mä omalla tavallani tiesin että nykyistä Maxia se ei haitannut, koska mulla oli omanlaatuinen epäilys siitä että nykyinen Max ei varmasti olisi edes halunnut mitään videota olevan olemassakaan mutta mä myös jollain tasolla epäilin että voisi tulla myös se hetki kun video onkin oikeasti sellainen asia, jota tuo kaipaa.

Mä en tiennyt olisiko ratsukon suoritus mennyt hyvin vai huonosti koska mä olin varmaan kaikista noveesein koko lajista vaikka Max starttasikin noviisiluokassa.
”Es sah gut aus” kommentoin pienen rohkaisevan hymyn siivittämänä Maxille, joka juuri ratsasti pois kentältä. Max ei sanonut mitään mutta sen olemuksesta oli aistittavissa sekoitus helpotusta ja stressiä ja vain puhdasta halua päästä pois. Kuitenkin edessä olisi vielä palkintojen jako joten miehen olisi kestettävä vielä pieni hetki ratsunsa selässä. Päästessään maneesin kiviseinien suojaan ja takaisin ratsastamisen pariin miehen olemus rentoutui uudelleen ja omalla tavallaan tuosta näytti tulevan yhtä ratsunsa kanssa. Seurasin ratsukon menoa omissa mietteissäni ja melkein ohitin kun heidät kuulutettiin palkintojenjakoon.
Kiinnitin Maxin huomion ja palkintojenjaon jälkeen mies näyttikin helpottuneelta siitä että urakka olisi ohitse. Laskeutuessaan alas Umbran selästä tallin edessä mies näytti siltä kuin tuo olisi kilpaillut juuri olympialaisten kenttäratsastuksen kaikki kolme osakoetta putkeen ja hoitaessaan Umbraa pois ei toisesta saanut sanaakaan irti. Annoin Maxin olla omassa rauhassaan sillä toivoin että tuo olisi edelleen samanlainen siltä osin kuin nuorempana, että pölyn laskeuduttua suorituksen jälkeen toinen olisi valmis puhumaan siitä ja ehkä tuolloin voisin myös kertoa toiselle että minulla oli myös videota suorituksesta ja ehkä jopa näyttää sen Maxille.

Lähtiessään palauttamaan Umbraa omaan tarhaansa Max ilmoitti suoraan että tuo haluaisi olla hetken yksin, joten päästin miehen ja hevosen jatkamaan matkaansa ja suuntasin itse kentän laidalle seuraamaan kilpailut loppuun, ennen kuin oli aika etsiä Max uudelleen käsiini ja suunnata miehen kanssa tuon asunnolle valmistautumaan illan gaalaan. Paljoahan minulla ei tietoa tästä ilta osuudesta ollut ja olimmekin eilen joutuneet käymään hankkimassa meille molemmille soveltuvat asut tilaisuuteen, mutta toivoin silti kaiken menevän parhain päin ja toisaalta olisihan se mahtavaa päästä näkemää linnakartanon juhlatunnelmaa kun ei sitä ole ennemmin näin hienossa paikassa päässyt juhlimaan vaikka muutamat after ridet on tullutkin elämänsä aikana nähtyä muita bileitä unohtamatta.

Samalla kun valmistauduimme illan gaalaan pidin uudelleen huolen siitä että Max söi jotain. Tällä kertaa se oli onneksi hieman helpompaa, miehen tehdessä itse aloitteen syömistä kohtaan joten minun tehtäväkseni jäi vain pitää huoli että tuo oikeasti myös söi jotain eikä vain pohtinut asiaa. Olihan toinen hieman vastahakoinen silti, mutta onneksi tuo ei alkanut laittamaan pahemmin vastaan vaikkakin uskalsin epäillä että tässä vaiheessa toinen olisi varmasti myös aika nopeasti nähnyt minunkin puoleni asiasta. Kuitenkin olin tyytyväinen nähdessäni tuon viimeistelevän ateriansa ja kerkesimmekin viettää muutaman tunnin Maxin asunnolla ennen kuin oli lopultakin aika valmistautua iltaan ja palata takaisin Dzezlainin linnakartanolle. Max oli itse sitä mieltä että tuo ajaisi tällä kertaa Zeniin ja halusin pitää jollain tavalla rauhan yllä joten annoin toisen ajaa vaikka en ehkä ollut ihan täysin myyty sille ajatukselle. Olimme paikalla ihan ajallaan ja noustessamme portaita kohti ovia en voinut kuin ihmetellä ja ihailla maisemia, jossa pari askelta edelläni kävelevä mies sai kulkea päivittäin. Katselin Maxin mustan villakangas takin peittämää profiilia ja yritin saada kiinni toisen mielentilasta. Kuitenkin jouduin lopettamaan pohdintani lyhyeen sillä jouduin siirtymään toisen vierelle tuon esittäessä kutsunsa ja ilmoittaessaan minut avecikseen. Astuessamme sisään saliin annoin katseeni kiertää tilassa joka oli koristeltu upeasti ja ohitinkin ihan totaalisesti ensimmäisen pyynnön siitä että linnan palvelusväki saisi otettua takkini. Ojennettua oman takkini hämmennyksestä selvittyäni meidät ohjattiin pöytään jossa istui jo valmiiksi pari naista. Istuessamme alas Max esitteli nuo Gretcheniksi ja Aliceksi, ennen kun mies kertoi minun olevan ystävänsä.

Gretchen oli positiivinen yllätys paljastaessaan osaavansa saksaa ja vaihdoimmekin muutaman kommentin saksaksi, ennen kuin seuraamme liittyi vielä tummahiuksinen mies, joka esiteltiin minulle Jeremyksi. Uuden seuralaisen kanssa kekustelukielemme vaihtui saksasta englanniksi, joka taisi olla myös Maxille helpotus ja oli mukava nähdä miten toinen saattoi rentoutua vielä lisää keskustelun edetessä vaikka tuo ihan varmasti omalla tavallaan jännitti minua. En oikein tiennyt paljonko tuo oli kertonut minusta tai entisestä elämästään kenellekkään muille paitsi sille Amelielle ja Fricikselle jotka olivat selkeästi nähneet ja kokeneet paljon toisen kanssa. Päätin kuitenkin illan aikana käytävien keskustelujen paljastaa totuuden ja keskityin vain kyselemään ja oppimaan lisää pöytäseurueestamme. Seurueeseemme liittyi vielä viimeisellä hetkellä mustahiuksinen nainen. Tuolla oli hyvin tummanpuhuva vaatetus ja oli selkeästi nähtävillä että tuon vasen käsi oli ilmeisesti proteesi, sillä se ei muodoiltaan vastannut ihan täysin normaalia käsivartta.

Uusi saapuja esittäytyi Ilonaksi ja huomasin miten vierelläni istuva Max kiristyi hieman lisää hetkeksi, mikä nosti omalla tavalla mielenkiintoani tätä naista kohtaan ja päätinkin että jossain kohtaa voisi olla mielenkiintoista napata toinen kahdenkeskiseen keskusteluun ja kysellä tuolta lisää Maxista ja siitä millainen noiden kahden suhde olisi. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta miten Ilonan katse pysähtyi aina satunaisesti juuri sopivasti liian pitkäksi Iivarin suuntaan ja mieleeni nousi heti kysymys siitä, olisiko tässä tapahtumassa klassinen tilanne sillä ei olisi ensimmäinen kerta kun jollain tallilla olisi mennyt johtavalla tasolla puurot ja vellit sekaisin.
Toisaalta jos näin olisi käynyt olisi se ehkä omalla tasollaan saattanut myös selittää Maxin reaktion, mutta olisiko pienellä Kühlingin pojalla voinut oikeasti olla jopa ihastus. Toisaalta saman pöydän ääressä istuvat Jeremy ja Gretchen vaikuttivat siltä että noilla saattoi olla jotain vispilän kauppaa joten oli mielenkiintoista seurata illan aikana pöydässä käytäviä keskusteluja. Toisaalta voisihan olla että noiden huomatessa jotta tajusin pinnan alla olevan jotain muutakin kuin vain tallikaveruutta. Toisaalta voisihan se olla että kyseessä olisi vain viatonta flirttiäkin, mutta kyllä muutama katse, joita varsinkin Jeremy antoi punahiuksiselle naiselle kertoivat omaa tarinaansa.

Juuri kun pöydässä istuvien huomio oli kiinnittymässä minuun seuraamme, liittyi vielä yksi nainen, joka esiteltiin minulle Ambryksi. Minulle kerrottiin että nainen olisi Noran hevosenhoitaja, mutta nainen itse oli ollut vakavassa onnettomuudessa, jonka vuoksi toinen ei voinut osallistua tähän tilaisuuteen joten Ambry olisi korvaamassa naista. Pikainen esittely kuitenkin vaihtui minulle esitettyyn kysymykseen, johon en kuitenkaan kerennyt edes alkaa vastaamaan, sillä lady Vitaliya Dzezlain kiinnitti kaikkien huomion itseensä ja salissa käynyt tasainen puheensorina hiljeni yllättävän nopeasti ja saatoin kuulla kankaiden kahinan kaikkien kääntyessä katsomaan viehättävältä näyttävää linnan rouvaa. Vitaliyan puhe oli ytimekäs ja vaikka siihen mahtui myös painavampia asioita, jäi siitä päälimäiseksi mieleen omanlaisensa keveys ennen kuin toinen pyysi meitä kaikkia kohottomaan maljan menneelle vuodelle.

Alkupalojen jälkeen salissa olevalla lavalla alkoi taas tapahtua ja sinne nousikin minulle vielä tuntemattomaksi jäänyt mies ja mikä omalla tavallaan teki tästä miehestä helposti tunnistettavan ja massasta poikkeavan oli tuon olalla istuva valkoinen kakadu. Päästyään puhuja aition luokse tuo kiinnitti kaikkien huomion itseensä, ennen kuin esittäytyi Antioco Calabresesiksi ja siirtyi siitä sulavasti kertaamaan mennyttä cup kautta. Kausi oli ollut ilmeisesti lyhyt mutta tapahtumarikas ja tuo oli hyvillään kuullessaan että laji oli päässyt esille myös uusilla kisapaikoilla ja että oli ollut otettu siitä että oli saanut tuomaroida hienoja suorituksia menneenä vuonna Zenissä ja että tuo odottaisi myös mielenkiinnolla millainen taso olisi edessä uuden vuoden astellessa esiin ja sen tuodessa mukanaan uudet turnajaiset ja uuden ja toivottavasti entistäkin mahtavamman cupin.

Pienen hiljaisuuden jälkeen mies luetteli vielä joitain cuppeihin liittyviä lukemia niin osallistuneiden tallien kuin ratsastajienkin osalta. Lopulta tuo tuumasi että olisi aika palkita vuoden talli, sekä vuoden ratsastaja ja sanojaan tukemaan vahvalla italialaisella aksentilla puhuva mies nostikin näkyviin kaksi erilaista palkintoa. Mies aloitti palkitsemalla vuoden ratsastajan ja tuon kerrottua voittajan nimen, sali puhkesi raikuviin aplodeihin voittajan kävellessä lavalle vastaanottamaan palkintonsa Antiocolta, ennen kuin oli voittajan lyhyen ja ytimekkään palkintopuheen aika. Ensimmäisen palkitun palatessa paikalleen salissa raikui toinen kierros aplodeja, jotka hiljenivät Antiocon merkistä ja näin ollen tuo sai palkittua myös vuoden tallin pienen pohjustuksen jälkeen. Uuden aplodikierroksen siivittämänä myös vuoden tallin omistajat saapuivat noutamaan palkintonsa sekä pitämään oman puheensa.

Palkittujen suunnatessa omaan pöytäänsä myös Antioco poistui lavalta ja palasi omalle paikalleen, ennen kuin Vitaliya Dzezlain otti lavan haltuunsa uudelleen ja kertoi että edessä olisi vielä edessä vuoden vaikuttajan palkitseminen. Vitaliyan ääni oli miellyttävä kuunnella ja oli selkeästi huomattavissa että tämä nainen oli tottunut saamaan äänensä kuuluviin ja osasi säädellä äänenpainoaan juuri oikealla tavalla jotta tuo varmasti pitäisi kuuntelijoidensa huomion juuri hänessä ja asiassaan eikä ajatuksille oikeastaan tarjottu edes tilaisuutta harhailla. Vitaliyan pohjustuspuhe oli lyhyt ja ytimekäs eikä nainen tuhlannut siihen yhtään ylimääräistä sanaa, vaan antoi mieluummin sanavalintojensa ja äänenpainojensa tehdä sen tehtävän, mitä muutamat lisäsanat olisivat saattaneet tuoda. Lopulta nainen päätyi ilmoittamaan vuoden vaikuttajan nimen ja aplodien siivittämänä taas yksi hämmentyneen onnellinen ihminen saattoi kävellä lavalle noutamaan palkintoaan.

Voittopuheiden kuunteleminen oli mielenkiintoista vaihtelua Antiocon ja Vitaliyan selkeästi suunniteltujen puheiden seuraksi. Kyllähän varsinkin vuoden tallin ja vuoden ratsastajan puheista huomasi että niitä oltiin ehkä vähän mietitty ennen gaalaa, sillä niissä oli jonkinlaista rakennetta, mutta oliko sitten usko voittoon tai epäusko voitosta vieneet ajatuksia sen verran sivuraiteille että valmiiksi harjoitellut puheet valuivat alas viemäristä, mutta toisaalta jotenkin tällaiset tunnelataukset puheissa tekivät niistä omasta mielestäni paljon vaikuttavampia sillä monesti oli tullut myös nähtyä sellaisia puheita joissa voittaja oli ollut enemmän kuin varma voitostaan ja tunteet voittopuhetta antaessa eivät olleet niin vahvoja ja aitoja kuin mitä ne olisivat voineet olla näin ollen ne veivät omalla tavallansa uskottavuutta puheilta.

Palkitsemisien jälkeen pöytäseurueessamme käytiin moninaista keskustelua palkituista ja siitä millaista olisi itse seistä jonain vuona tuolla lavalla vastaanottamassa palkintoa ja omata mahdollisuus pitää oma palkintopuhe. En voinut olla omalla tavallani kääntämättä hieman veistä Maxin haavassa vihjaamalla toiselle että tuollehan tuollainen olisi varmasti ihan läpihuuto juttu sillä ei olisi ensimmäinen kerta kun tuo kävisi pokkaamassa jonkin palkinnon gaalassa ja joutuisi pitää puheen tai vaikka kaksikin voitettujen palkintojensa kanssa. Pöydän äärestä lähti muutama mielenkiintoinen katse miestä kohtaan ja varmasti jos katse olisi voinut tappaa olisi Max tappanut minut omallaan siihen paikkaan, mutta ilmeisesti toisen suusta karannut hyvinkin kipakka saksankielinen kehotus minun pitää turpani kiinni oli painoltaan ja sävyltään ilmeisesti myös muidenkin kuin Gretchenin ymmärrettävissä, sillä asia jäi oikeastaan suoraan siihen ja jatkoimme aiheesta mässäilyä muiden unelmoinnilla.

Illallisen päätyttyä vuorossa oli hetki vapaata seurustelua ja pari henkilöä pöydästämme nousikin ja kävi nopeasti tervehtimässä joitain muita paikalla olevia henkilöitä. Itse suuntasin pari metriä edelläni harppovan Maxin vanavedessä kohti wc tiloja, joissa asiat hoidettuamme pysäytin toisen jotta voisin jututtaa miestä kunnolla. Kysyin toiselta että olisiko kaikki varmasti okei ja yritin vain parhaani mukaan tsempata toista ja nostattaa toisen mielialaa sillä tänään pitäisi kuitenkin olla hauska ilta eikä sellainen mitä voisi tai kannattaisi pilata masentelemalla.

Puolen yön lähestyessä koko juhlakansa siirtyi kohti pohjoispeltoa ja kymmentä sekuntia ennen vuoden vaihdetta koko porukasta kuului erinäisillä voimakkuuksilla tapahtuvaa laskentaa kohti uutta vuotta ja vuoden vaihtuessa taivaan täytti värishow ilotulituksen merkeissä ja saatoinkin nähdä miten sielä ja täälä vaihdettiin suudelmia pariskuntien välillä. Koska oma uusi vuoteni meni hieman erilaisissa merkeissä kuin alkuperäiset suunnitelmat olivat, päädyinkin vain kaappaamaan vierelläni seisovan ja hyvin hämääntyneeksi muuttuneen Maxin halaukseen ja toivottamaan toiselle hyvää uutta vuotta. Hämmennyksestään selvittyään Max vastasi eleeseeni ja toivotti myös minulle hyvää uutta vuotta, ennen kuin tuo jakoi vielä muutaman halauksen ja hyvän uuden vuoden toivotuksen, ennen kuin porukka alkoi hiljalleen valumaan takaisin sisälle, jossa meille ilmoitettiin cocktail baarin olevan auki. Palautettuamme takkimme takaisin säilöön, liityimme Maxin kanssa yllättävän ripeästikin liikkuvan jonon päähän, ja tiskille saapuessamme tilasin suurempia enteilemättä kaksi viskiä, joilla saisimme nyt päästä alkuun.

Ojentaessani toisen laseista Maxille tuo vilkaisi minua pikaisesti sellaisella ilmeellä, josta oli nopeammin luettavissa tuon vielä lausumista odottamassa olevat sanat, mutta hiljensin vain toisen ja siirryimme takaisin sen pöydän ääreen, jossa olimme istuneet illallisella. Myös osa muista vieraista oli päätynyt palaamaan istumapaikoilleen, ja osa vieraista olikin sitten muodostanut pieniä kuppikuntia sinne tänne salia ja olivatpa ensimmäiset parit jopa jo tanssilattialla orkesterin tapaillessa valssin säveliä. Siemailin omaa viskiäni pienin, hitain siemauksin samalla kun annoin katseeni kiertää salissa, ennen kuin palautin sen vierelläni istuvaan mieheen, joka pyöritteli omaa lasiaan käsissään.

”Alles gut?”
”Ja…” vastaus nousi ilmoille sellaisella tavalla että siitä ei voinut olla huomaamatta että joku painoi taas kerran toisen mieltä.
”Mikä tällä kertaa on vialla?” Kysyin ennen kuin tyhjensin omasta lasistani viimeiset millit kullanruskeasta juomasta kurkkuuni. Laskiessani lasiani pöydälle ja kääntäessäni katsettani kohti vierelläni istuvaa miestä, yllätyin nähdessäni tuon kulauttavan oman viskinsä ykkösellä alas. Toisaalta jos miehen saisi juomaan samaa tahtia vielä muutaman juoman, ehkä tuo ei olisi koko iltaa niin rautakangen niellyttä ja tuo voisi jopa olla ihan mukavaa seuraakin koko illan ajan.
”Äsh, nichts” mies vastasi saatuaan juomansa aiheuttaman väristyksen laantumaan. En uskonut Maxia ihan täysin mutta päätin antaa asian olla ja kysyin toiselta mitä tuo haluaisi juoda ja suuntasin hakemaan meille toiset kierrokset.

Palatessani pöytämme ääreen yllätyin pienesti nähdessäni että se oli tyhjillään ja annettuani katseeni kiertää salissa näin miten parin pöydän päässä oli koolla pieni porukka, josta helpoin tunnistettava oli Max, sillä miehen mustat hiukset olivat hyvä tunnusmerkki. Päästessäni lähemmäksi pöytää yllätyin nähdessäni että toinen istui naisseurassa. Tarjosin Maxille mukanani tuoman oluen ja tervehdin pikaisesti Amelieta johon olin törmännyt edellisenä päivänä. Kuitenkin pöydässä istuva blondi esitteli itsensä Josefinaksi. Jätin kolmikon keskustelemaan aiheista, joista nuo olivat olleet keskutelemassa ja pienoiseksi onnekseni löysinkin Gretchenin salista ilman herraseuraa.

”Darf ich um diesen Tanz bitten?” kysyin tarjotessani kättä punapäälle.
”Gern” toinen hymyili laskiessaan oman juomansa pöydälle ja tarttuessa ojennettuun käteeni. Orkesteri oli juuri sopivasti lopettelemassa edellistä valssiaan ohjatessani partnerini tanssilattialle ja lyhyen odottelun jälkeen seuraavan valssin tahdit alkoivatkin täyttää ilmaa. Tanssijana en todellakaan ollut mikään parketin partaveitsi, mutta sentään osasin jollain tasolla ohjata daamiani ja päädyimmekin lopulta tanssimaan Gretchenin kanssa parikin tanssia jutellen samalla yleisesti Dzezlainista, hevosista ja ihmisistä, joita tallilla kävi. En tiedä oliko alkoholilla tai jollain muulla vaikutusta asiaan, mutta naisen kanssa oli helppo keskustella ja tuolta saikin ihan mukavasti tietoa irti, vaikka osasta sanavalinnoista huomasi että tuo pohti sanojensa asettelua ja tapaa millä tuo lausuisi asioita ehkä hieman normaalia pidempään, mutta olihan tuo ihan ymmärrettävää kun tällainen ulkopuolinen tulee ja alkaa kyselemään asioista, vaikka yritinkin olla kuitenkin kyselyissäni kohtelias kaikkia kohtaan ja annoin punapäiselle partnerilleni mahdollisuuden olla vastaamatta tiettyihin kysymyksiin jos tuo ei halunnut niihin vastata ja vastavuoroisesti vastailin myös naisen esittämiin kysymyksiin joko avoimemmin tai hieman kootummin riippuen siitä millaista aihetta nuo kysymykset koskivat.

Siirryimme tanssiemme jälkeen takaisin sen pöydän ääreen, josta olimme lähteneet tanssiin. Annoin katseen kiertää salissa ja Max istui edelleen Amelien ja Josefinan kanssa saman pöydän ääressä ja brunette näytti selittävän jotain kovin innostuneesti seuralaisilleen. Juotuani pari hörppyä oluestani päätin luovia tieni takaisin pöydän luo ja kai pieni nousuhumala sai sunnitelmani ehkä kuulostamaan paremmalta kuin mitä se varmasti olikaan, mutta en välittänyt siitä tässä hetkessä. Pysähdyin pöydän luokse siten, että olin melkein kohtisuoraa Amelieta päin ja Josefina jäi vasemmalle puolelleni.

”Ms Amelie, saisinko seuraavan tanssin?” hain herrasmiesmäistä kohteliaisuutta ääneeni samalla kun kumarsin pienesti brunetelle. Toisen katseesta näki että tuo ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella ja pikaisen salin skannauksen jälkeen tuo pohti vielä hetken vastaustaan, ennen kuin ilmeisesti koki turvalliseksi vaihtoehdoksi suostua tarjoukseeni ja tuo nousi ylös.
”Noh, eikö hän meinaa liittyä seuraamme?” kysyin Maxilta saksaksi.
”Nein… Ich kan nicht…” toinen yritti puolustella mutta hienoisesti humaltuneet aivoni saivat minut vain heittämään vettä myllyyn. Mä näin miten toisen päässä raksutti ja miten se yritti keksiä keinoja saada puhuttua itsensä ulos tilanteesta mihin mä olin sen ajamassa.
”Hei, nyt et jänistä. Oot iso poika ja pyydät. Ei se pure. Ehkä” virnistin Maxille piilossa Josefinan katseelta. Raskaasti huokaisten tuo entinen veijari nousi ylös ja hieman takellellen pyysi vierellään istuneen naisen tanssipartnerikseen. Lopulta suuntasimme nelistään tanssilattialle juuri kun seuraava tanssi oli alkamassa omalla tavallani, yllätyin siitä miten hyvä tanssija Amelie oli. Innostuinkin ehkä vähän liikaa naisen tanssittamisesta ja minua parikymmentä senttiä lyhyempi brunette saikin ehkä pyöräytyksen tai pari liikaa. Maxin ja Josefinan tanssi ei ollut ihan yhtä villiä ja vilkasta kuin meidän, vaan tuon parin tanssi oli enemmänkin sellaista klassista ja siistiä.

Ennen kuin oikeastaan tajusinkaan sitä kunnolla, oli orkesteri virittelemässä jo seuraavaa tanssia tulille ja jostain syystä en antanut Amelielle mahdollisuuksia kieltäytyä uudesta tanssista, vaan päättäväisesti ohjasin toisen uuden tanssin pyörteisiin. Uuden tanssin loputtua huomasin vasta että Max ja Josefina olivat poistuneet tanssilattialta illan aikana ja päätinkin että iltani missiona olisi kyllä saada tuo vanha ystäväiseni tanssimaan joko saman partnerin tai jonkun muun kanssa tai sitten yrittäisin vain muulla tavalla saada tuon nauttimaan illastaan, vaikka se sitten saattaisi merkitä joko minun tai tuon juottamista pöydän alle. Epäilin kyllä hetken että oma viinapääni saattaisi olla Maxia parempi, vaikka eipä omakaan harjoitukseni tällä saralla ollut viimeaikoina kovinkaan suurta kun suurin osa ajasta oli mennyt töissä eikä vapaa-ajalle ja vähemmän viihteellä ololle ollut jäänyt aikaa.

Palatessamme takaisin pöydän ääreen poimin oman juomani matkaani jo tyhjentyneestä pöydästämme ja suuntasimme sen pöydän ääreen, josta olin käynyt Amelien hakemassa tanssipartnerikseni ja jossa Josefina istui nyt yksin ja oli selkeästi seurannut tanssimistamme. Ihmettelin hetken missä Max oli ja Amelie taisi kysyä tätä samaa myös naiselta sillä kuulin tuon mainitsevan miehen nimen. Odotettuani että nainen saisi vastattua ensin toiselle ja Amelien kääntäessä vastausta minulle se kuulosti niin absurdilta että se ei voinut olla totta ja minun oli pakko lähteä talvipuutarhaan selvittämään tilannetta. Kuitenkin vaikka luulin homman olevan huono vitsi, niin vain löysin Maxin ja sen Friciksen sekä… lampaan???? käymässä kiivasta keskustelua onneksi hieman varjon puolella.
”Mikä meno herrat?” kysyin astellessani paikalle ja saatoin nähdä miten Maxilla oli vaikeuksia pitää itsensä tyynenä. Kuitenkin vedettyä pariin otteeseen henkeä ja mulkaistuaan varmaan saman verran Fricistä vihaisesti toinen alkoi sepittämään minulle saksaksi toisen ilmeisesti hyvältä kuulostanutta suunitelmaa saatella pässi, jonka nimen opin olevan Abraxas, juhlasaliin. Mun oli pakko katsoa muutaman kerran vakavanaamaista Maxia sekä posket alkoholin punoittamana virnistelevää Fricistä, hörpätä pariin otteeseen oluestani ja vain pohtia tilannetta ennen kuin olin millään tasolla valmis kommentoimaan edessäni olevaa näkyä.
”Siis tää on ehkä absurdein tilanne missä mä oon ikinä ollut. Miksi, siis Miksi sä haluat viedä pässin juhalasaliin?” yritin saada ääneni kuulostamaan mahdollisimman selkeältä ja selvältä vaikka tiesin että alkoholi oli tehnyt jo varmasti tehtävänsä pehmentääkseen aivoni tälle illalle.
”No siis vähä jotain hupii näihinki bileisiin” Fricis virnuili pidellen pässiä.
”Tota… Ootsä miettinyt tätä ihan kaikilta kanteilta? Tai siis niinku että sun työpaikka saattaa esim olla vaakalaudalla tän vuoksi?” Kysyin blondilta ennen uutta hörppäystä oluestani.
”No sitä samaa mä oon yrittänyt kans takoa tuon päähän, sillä mä en usko että tällä sankarilla on kovinkaan paljoa löysää siihen että se voisi harrastaa jotain tällaisia temppuja” Max puhisi saksaksi minulle ja toisen sanoista oli selkeästi kuultavissa miten tuon sietokyky alkoi käydä rajoillaan.
”Max, mee sä vaa takas sisälle niin mä hoidan tän tilanteen loppuun” yritin ehdottaa toiselle ja yllätyksekseni mies lähtikin harppomaan kohti linnakartanoa ja näin ollen mä jäin ulos kaksin Friciksen kanssa.

”Suna mä kuuntelisin Maxia. Tai siis mä ihan oikeesti kaipaisin jotain, jotka vois pitää siitä huolta nyt kun mä palaan takaisin saksaan koska en mä halua nähdä että sille tapahtuu jotain jos se on kerta käynyt jo niin pohjalla. Joten mitäpä sä sanoisit jos vietäisiin Abraxas omaan boksiinsa ja lähdettäisiiin vaikka juomaan sen sijasta?” Ehdotin edessäni seisovalle teinille ja totta puhuen mä en ollut ihan varma miten paljon sille oli mahdollista puhua just nyt järkeä, mutta mä yritin parhaani mukaan ja kai joku ratas alkoi raksuttamaan senkin humalaisissa aivoissa, koska lopulta se käänsi pässin ympäri ja lähti ilmeisesti viemään sitä sinne mistä se oli sen hakenutkin ja mä palasin sisälle linnakartanoon. Amelie, Josefina ja Max istuivat edelleen saman pöydän ääressä ja kuittasin Maxille tilanteen olevan hoidossa, ennen kuin suuntasin tiskille hakemaan iltani viimeisen juoman sekä samalla jotain myös Fricikselle, sillä herrasmies pitäisi sanansa. Muutamaa minuuttia myöhemmin blondi nuorimies palasi takaisin juhlasaliin ja tyrkkäsin tuolle juoman käteen ja jatkoimme keskustelua, joka oikeastaan polveli sillä hetkelä enemmän minun ja Amelien välisenä. Fric pääsi nopeasti mukaan keskusteluun joten loppukeskustelustamme käytiinkin kolmistaan. Jossain kohtaa juhlaväkeä alkoi poistumaan paikalta, ja minä sekä Max poistuimme myös jossain kohtaa juhlista. Se, mitä kello oli siinä vaiheessa aamua ei ikinä selvinnyt minulle joten en tiedä miten pitkään selvisimme juhlissa.

Taksissa tunsin miten alkoholi alkoi valua jäseniini tehden niistä raskaat ja jouduimmekin puhumaan ihan ihmeellisistä aiheita Maxin kanssa taksimatkalla toisen asunnolle. Asunnon pihalla tuo maksoi matkan ja suuntasimme sisään. Saatuani kenkäni pois puoliksi laahustin olohuoneeseen ja sinne levitetyn ilmapatjan luokse, ennen kuin kellahdin siihen selälleni ja jatkoimme Maxin kanssa vielä muutaman kommentin verran puolin ja toisin kesken jäänyttä keskusteluamme ennen kuin uni vei minusta voiton ja taisin jopa nukahtaa vaatteet päällä. En yhtään tiedä mitä kello oli herätessäni, mutta saadessani silmäni auki ja alkaessani jollain tavalla havainnoimaan ympäristöäni minulle kävi aika nopeasti selväksi se, että Max ei ollut asunnollaan. Odottaessani hetken että olisin varmasti kunnolla hereillä ja että uskaltaisin nousta, kierähdin ylös ilmapatjalta ja nousin hitaasti jaloilleni ennen kuin kävelin keittiöön ja etsin käsiini vesilasin. Juotuani vesilasin loppuun täytin sen vielä uudelleen ja kumosin uudenkin lasin sisuksiini ennen kuin kuulin että ulko-ovi kävi. Kurkatessani keittiön oviaukosta että kuka olisi saapunut asunnolle, sillä se ei näyttänyt siltä että sielä vierailisi edes satunaisesti naispuolisia, tai miksipä ei miespuolisiakin, olin hieman hämmentynyt tästä tapahtumasta.

Kuitenkin vajaata paria minuuttia myöhemmin näkökenttääni asteli punakka ja hikinen Max, josta oli helppo huomata että toinen oli ollut lenkillä.
”Morgen”
”Morgen. Mitä kello on?”
”Kaksi”
”Koska sä oot lähtenyt?”
”Kymmeneltä. Mulla meni pari tuntia tuolla lenkillä, mutta juoksin kuitenkin puolikkaan maratonin verran” Max kertoi kuin tuollainen olisi toiselle arkipäivää samalla kun siirtyi keittiöön tyhjäämään vesipulloaan. Seisoimme molemmat hiljaisuuden vallitessa välillämme ennen kuin Max ilmoitti käyvänsä suihkussa ja voisimme sitten katsoa jotain ruokaa meille molemmille sillä tuo epäili että olisin vasta herännyt ja todennäköisesti en olisi syönyt mitään joten varmaan jokin ruoka voisi olla paikallaan.

Maxin asteltua suihkusta pikaisesti makuuhuoneensa puolelle, seurasin toisen esimerkkiä ja suuntasin myös itse suihkuun sillä edellinen ilta ja yö oli ollut sen verran vilkas että suihku varmasti virkistäisi oloani. Seistessäni valuvan veden alla pohdin kaikkea mitä olin oppinut ja kokenut sen jälkeen kun olin saapunut Latviaan ja saanut oikeasti viettää taas aikaa Maxin kanssa. Olihan siihen liittynyt paljon ihmeteltävää ja sellaisia asioita, joita en olisi uskonut tapahtuneeksi, mutta toisaalta muutokset tuntuivat omalla tavallaan myös luonnollisilta ja näin ollen en omalla tavallani edes ihmetellyt isommin että asiat olivat menneet kuin ne olivat menneet ja että nykyään oltiin niissä tilanteissa missä oltiin. Tietäessäni mistä tilanteesta tuo oli kuitenkin lähtenyt liikkeellee oli siinä ihan varmasti ennemmän kuin tarpeeksi jaksettavaa ja jos tuo oli joutunut tosiaankin käsittelemään koko tilanteen yksin, ei ollut kovinkaan ihme että toinen ei ollut ehkä jaksanut tilanteen lävitse ihan yhtä hyvin kuin joku sellainen, jolla olisi paljon parempi ja vahvempi tukiverkko.

Selvittyäni omasta suihkustani sekä saatuani puettua uudelleen päälleni Max kyseli mitä minun tekisi mieli syödä, sillä kyseessä olisi kuitenkin viimeinen kunnon ateriani täälä ennen kuin lentoni olisi takaisin saksaan myöhemmin illalla. Ehkä lievästi krapulainen olonikin vaikutti asiaan mutta heitin ilmoille ajatuksen pitsasta, johon tuo tarttui ja näin ollen lähdimme suuntaamaan kohti lähipitseriaa. Astuessamme pitseriaan sisälle ja jätettyämme tilauksemme olin omalla tavallani yllättynyt siitä että myös Maxille kelpasi tällainen ruoka sillä ajattelisi että tuollaisella urheilumäärällä mitä toinen viikkoihinsa sisällytti joko työnsä puolesta, tai vapaa-ajallaan vaatisi vähän erilaista ruokavaliota, mutta en kuitenkaan mennyt lausumaan pohdintojani ääneen vaan annoin jäädä ne itselleni, sillä jokaisella olisi oma elämänsä ja jokainen tekisi ne valinnat, joita he haluaisivat.

Pitsojen saapuessa eteemme siitä nouseva herkullinen tuoksu sai veden kielelleni. En tiedä mitä olin odottanut tältä pieneltä kortteli pitserialta, mutta pitsa oli todella hyvää ja makurikasta heti ensimmäisestä suupalasta alkaen. Vietimme hetken hiljaisuudessa vain tehden alustavaa tuhoa pitsoillemme, ennen kuin avasin keskustelun ja puhuimme Maxin kanssa kaikesta mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun tuo oli hakenut minut lentokentältä. Kerroin toiselle että olin omalla tavallani yllättynyt siitä miten paljon tuo oli mennyt eteenpäin vuosien saatossa, sillä olinhan ollut aina satunaisesti yhteydessä miehen vanhempiin ja kysellyt olivatko he kuulleet Maxista sillä jotenkin oma rohkeuteni ei ollutkaan sitten loppupeleissä riittänyt siihen ensimmäiseen yhteydenottoon ja olinkin ollut positiivisesti yllättynyt kun Max oli avannut pelin kaikkien näiden vuosien jälkeen.

En myöskään voinut olla kiusaamatta toista siitä että pelkäsin hänen pehmenneen kokonaan kun tuosta vähän kuumistakin hevosista tykänneestä pojasta oli kasvanut pehmeä mies, joka nautti pehmeän hevosen kanssa toimimisesta. Kuitenkin ilmeisesti kuittailuni ei uponnut oikealla tavalla miehelle, sillä näin miten toinen oli ihan valmis antamaan jonkin vastalauseen, mutta helpotin tuon oloa kertomalla että olin vain vitsaillut ja olevani pahoillani siitä että olin ollut ehkä vähän asiaton kuittailuni kanssa. Max ei ainakaan ihan heti ostanut pahoittelujani mutta ainakin tuo leppyi vähän ja saatoimme jatkaa ruokailuamme loppuun samalla kun juttelimme vielä vähän tuon elämästä Latviassa ja vähän omastakin elämästäni Saksassa.

Juttua riitti yllättävästi jopa parin tunnin verran, ennen kuin olimme valmiita nousemaan ja aloittamaan paluumatkamme kohti Maxin asuntoa. Juttumme jatkui koko paluumatkan ajan ja vielä miehen asunnollakin, samalla kun pakkasin omia tavaroitani matkalaukkuuni jotta saisin napata sen mukaamme kun lähtisimme hakemaan Maxin autoa Zenistä, jonne se oli edellisenä iltana jäänyt kun kumpikaan meistä ei ollut sitä lopulta voinutkaan ajaa pois. Tarkistin varmaan kolmeen kertaan että olisin pakannut varmasti kaikki ennen kuin viimein suljin matkalaukkuni ja olin omalta osaltani valmis lähtemään. Max oli tällä välin vaihtanut tallille sopivammat vaatteet päällensä ja tilattuaan taksin sekä sen saavuttua teimme omalta osaltani viimeisen reissun Zeniin. Päädyin itse olemaan tällä kertaa maksumiehenä taksimatkastamme ja noustuamme taksista ja saatuani matkalaukkuni kävimme nostamassa sen ensimmäisenä Maxin auton kyytiin, ennen kuin suuntasimme talliin.

Tallissa oli vielä muutamia vieraiden hevosia ja osa olikin ihan selkeästi tekemässä lähtöään joten käytävillä kävi jonkinlainen kuhina. Ilmeisesti tästä syystä Max siirtyikin Umbran kaapilta Moiran kaapille ja poimi tammansa harjat ja suitset matkaansa ja jätettyämme varusteet pikkuhevosen karsinalle oli aika hakea miehen kermakarkkia muistuttava pikkutamma. Jo kaukaa oli nähtävissä missä varsa meni, sillä se oli ilmeisesti nopeastikin ystävystynyt lauman toisen varsan kanssa ja nuo kirmailivat menemään rinta rinnan, välillä pysähtyen ihmettelemään ketkä olivat saapumassa ja välillä taas jatkaen rallittamistaan. Pienen metsästyksen jälkeen saimmekin onneksi cremellon pikkuhevosen kiinni ja autoin Maxin varsoineen ulos tarhasta ilman että toinenkin pikkuhevonen olisi liittynyt seuraamme. Ilmeisesti leikkikaverin lähtö ei ollut kiva juttu sillä pikkutamma lähti protesti pukitellen ilmeisesti emänsä luokse meidän jatkaessamme matkaa talliin. Tallissa Max talutti varsansa suoraan karsinaansa ja otin tuolta vastaan pienen loimen jonka toinen riisui kermakarkkinsa selästä ennen kuin palasi käytävälle hakemaan harjoja. Viikattuani loimen nappasin myös harjan käteeni ja siirryin karsinaan hoitamaan Moiraa ja puhelin samalla toisen kanssa tuon suunnitelmista varsansa suhteen.

Suunnitelmista kysyminen sai aikaan taas pitkän hiljaisuuden, mutta lopulta tuo vastasi että ei ollut vielä ihan täysin varma mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Ainakin miehen haaveissa olisi saada koulutettua tammastaan klassiselle puolelle ratsu, jos tuolla vain ikinä riittäisi rahkeet sellaiseen koska mies ei ollut millään tavalla varma olisiko tuon mahdollista kouluttaa varsaa ollenkaan kun toinen ei ollut ikinä edes ollut mukana varsan tai nuoren hevosen kouluttamisessa. Vakuuttelin Maxille että tuo saisi ihan varmasti koulutettua varsastaan mahtavan ratsun sillä tuolla olisi kuitenkin hyvä tukiverkko olemassa Zenissä ja ihan varmasti tuo saisi apua vaikka ja keltä kunhan tuo vain pyytäisi ja lupasin itsekin yrittää löytää aikaa aina silloin ja tällöin tulla tapaamaan pikkutammaa ja tuon omistajaa sekä näkemään millaista edistymistä nuo kaksi ovat saaneet aikaan. Kuulin miten Max mutisi itsekseen jotain minun liiasta optimistisuudestani, mutta vakuutin miehelle että seisoisin täysin sanojeni takana ja että tuon ei kannattaisi yhtään vähätellä taitojaan sillä ihan varmasti tuo oppisi kouluttamaan varsansa jos tuo oli kerta täysin itsenäisesti opetellut taas kerran yhden kouluradan, joka oli vielä sellaisesta lajista mistä tuolla ei ollut suurtakaan kokemusta ja jota tuo ei ollut edes pitkään vielä harrastanut.

Kai toinen ei jaksanut enää pitää isommin vastaan mutta huomasin miten toisen olemus muuttui vähän lyödyksi joten päätin jättää asian siihen ja vain keskityin nauttimaan viimeisistä hetkistä Maxin ja Moiran seurassa. Lopulta siirryimme pikkutamman kanssa kentälle, jossa Max työskenteli hetken sen kanssa erilaisten tehtävien parissa ja lopuksi sain myös itse kokeilla vielä kerran työskentelyä ennen kuin oli aika palauttaa pikkutamma pikaisen karsina pit stopin kautta pihalle, ja tavaroiden ollessa paikallaan me saimme lähteä suuntaamaan ensin kohti Maxin autoa ja siitä Riikaa ja sielä sijaitsevaa lentokenttää. Koko parin tunnin ajomatka Saulkrastista Riikaan meni hiljaisuuden vallitessa välillämme ja ainut ääni joka autossa kuului lämmityslaitteen hiljaisen hurinan lisäksi, oli radiosta kuuluva musiikki.

Lopulta saavuimme lentokentälle ja Maxin parkkeerattuaan autonsa tuo nosti matkalaukkuni alas auton tavaratilasta, ennen kuin kävi maksamassa parkkimaksun ja lopulta lähti kävelemään kanssani kohti terminaalia. Astellessani kohti terminaalirakennusta ja lähestyvän kotimatkan alkaessa koko ajan olevan realistisempi asia pohdin taas kerran itsekseni että en voinut kuvitellakaan näiden kolmen päivän sisältävän niin monta erialista kohtaamista ja tilannetta kuin mitä ne olivat sisältäneet ja olinkin omalla tavallani kiitollinen siitä että olin lopulta päättänyt muokata omia suunnitelmiani ja saapua tukemaan ja kannustamaan toista, vaikka Max olisikin ollut sitä mieltä että mä olisin voinut pysyä mieluusti Saksassa oman elämäni parissa. Ehkä mä olisin katunut enemmän jos en olisi lähtenyt, kuin että lähdin vaikka kiellettiinkin.

Vaihdoimme Maxin kanssa vielä viimeiset ajatukset ja kommentit, ennen kuin nappasin miehen tiukkaan halaukseen ja pyysin toista tulemaan joskus vierailulle luokseni Saksaan, vaikka maa ei tarjoillutkaan toiselle maailman parhaita muistoja. Mies lupasi ainakin harkita asiaa ja katsoa mitä alkanut vuosi toisi tullessaan sillä tuon suurin haave olisi vain saada mahdollisimman onnistunut vuosi, joka ei sisältäisi ihan niin paljoa sairaslomaa kuin mitä mennyt vuosi oli sisältänyt sattuneista syistä. Kerroin että oveni olisi aina avoinna tuolle ja lopulta mun oli pakko lähteä tekemään check in sekä turvatarkastukseen ja näin ollen myös Max kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin Latvialaiseen talvi-ilmaan ja autolleen.

Istuessani portilla kuunnellen kuulutuksia ja katsellen omaa heijastustani lasista mä palasin taas kerran melkein vuosikymmenen taakse niihin päiviin ja hetkiin kun me oltiin tavattu tuon pitkän hontelon miehen, tai silloin oikeastaan vielä pojan kanssa ensimmäisen kerran ja mitä kaikkea me oltiinkaan koettu ja kohdattu kahdestaan sekä millaista vuoristorataa elämä välillä olikaan. Tietenkinhän mua harmitti se pitkä tauko joka meidän näkimisessä tai minkäänlaisessa yhteydenpidossa oli, mutta ehkä se toisaalta saattoi olla sellainen asia joka me tarvittiin jotta meidän suhteesta voisi tulla vain vahvempi ja että me voitaisiin ehkä omalla tavalla jatkaa siitä mihin me jäätiin, vaikkakin vähän vanhempina ja ehkä viisaampina. Kuitenkin mä olin tyytyväinen siitä että mä olin saanut nähdä jotta Maxin elämä oli mennyt eteenpäin vaikka se olikin omalla tavallaan edelleen kiinni menneisyydessä ja sen tapahtumissa, enkä mä ollut varma osaisiko se ikinä päästää niistä täysin irti. Mä ainakin tekisin omalta osaltani kaiken sen, mitä mun olisi mahdollista tehdä Saksasta käsin sen eteen että toinen pääsisi vieläkin enemmän eteenpäin elämässään, vaikka se olisi miten vaikeaa.