Moonfields Morenia

i. Moonfields Mason gg 25%, vkk, 172cm, evm	ii. Must be Mad gg 50%, rvkk, 172cm, evm	iii. Mad Man sdb, vkk, 171cm, evm
		iie. Must Miss fri, m, 170cm, evm
	ie. Sonya fri, m, 173cm, evm	iei. Nyalor fri, m, 170cm, evm
		iee. Sonieta fri, m, 172cm, evm
e. Moonfields Reena gg 25%, vkk, 172cm, evm	ei. Rémy gg 50%, vkk, 172cm, evm	eii. Remesos sdb, vkk, 170cm, evm
		eie. Merryll fri, m, 169cm, evm
	ee. Navally fri, m, 168cm, evm	eei. Vally fri, m, 169cm, evm
		eee. Natjasha fri, m, 170cm, evm

Moonfields Mason voikko 172-senttinen georgian grande kilpailee niin klassisessa kuin modernissakin kouluratsastuksessa. Vaikka modernilla puolella sen liike ei riitä korkealle on se silti lunastanut paikkansa parrasvaloissa ja se tunnetaankin hyvin molemmissa piireissä.

Must be Mad ruunivoikko 172-senttinen georgian grande kisasi koko uransa historiallisessa ratsastuksessa. Orin kanssa kokeiltiin myös modernia ratsastusta, mutta se ei tuntunut esittelevän potentiaaliaan yhtä hyvin kuin klassisella puolella. Orin kisaura kuitenkin päättyi yllättävään sairaskohtaukseen johon ori menehtyi 13-vuotiaana.

Mad Man 171-senttinen voikko saddlebread ei ikinä kokeillutkaan historiallisia lajeja, mutta se pärjäsi hyvin askellaji kisoissa. Ori oli suosittu niin saddlebread kuin georgian grande jalostuksessakin sillä se periytti näyttävää askelta varsoillen. Ori jouduttiin lopettamaan syövän vuoksi 23-vuotiaana.

Must Miss musta friisiläinen oli oikea monitoimihevonen. Tamma toimi niin ajohevosena kuin ratsunakin oli kyseessä sitten klassinen- tai moderni ratsastus. 170-senttinen tamma kilpaili harvakseltaan, mutta se yleensä myös pärjäsi todella hyvin jokaisessa kilpailussaan. Pääasiallisesti tamma vietti elämäänsä siitoshevosena ja se toimi emänä seitsemälle varsalle.

Sonya näyttävä 173-senttinen musta tamma kisasi koko uransa historiallisessa ratsastuksessa. Vaikka se ei ollut rakenteeltaan mikään kevyin, oli sillä silti yllättävän näyttävä ja kevyt askel isoksi hevoseksi. Se teki myös tammasta haluttua siitoshevosta, vaikka lopulta tamma sai vain kolme varsaa hyvin valittujen isäorien kanssa.

Nyalor musta ori sai hankalan hevosen maineen jo ratsukoulutuksensa alussa. Sen vuoksi tuo vaihtoi muutamaan otteeseen myös kotiakin ennen kuin kukaan tajusi että ori saattaisi olla kipeä. Ori hoidettiin kuntoon ja sille yritettiin etsiä parhaat mahdolliset tavat kouluttaa. Lopulta 170-senttinen ori loi uransa klassisella puolella.

Sonieta mustalle tammalle oli paljon suunnitelmia ja unelmia sen uran varrelle. Kuitenkin jostain tuntemattomasta syystä 172-senttinen tamma jäi muiden hevosten jalkoihin ja lopulta se päädyttiin vain siirtämään suoraan siitoskäyttöön ja tamma olikin siitoshevosena aina siihen asti kun se jouduttiin lopettamaan ähkyyn.

Moonfields Reena kilpaili pääasiassa historiallisessa ratsastuksessa. Kuitenkin voikon edellinen omistaja joutui myimään tamman rahavaikeuksien vuoksi ja 172-senttisen tamman uusi elämä sisälti jalostuskäyttöä ja sunnuntairatsun virkaa.

Rémy voikko ori ei näyttänyt treeneissä oikein potentiaaliselta kilparatsulta ja lopulta se päädyttiinkin myimään opetusmestariksi historiallisista lajeista kiinostuneelle nuorelle ratsastajalle. Uusi ratsastaja alkoi kisaamaan kuitenkin 172-senttisellä orilla ja hiljalleen se alkoi pärjäämään ja lopulta siitä tuli keskiverto kilpahevonen.

Remesos voikosta ei ikinä uskottu tulevan toimivaa hevosta historiallisille radoille sen askeleen näyttävyyden vuoksi. Kuitenkin ahkeran treenaamisen avulla 170-senttinen ori toimi myös Alta Escuelassa ja pärjäsi urallaan myös parissa suurkilpailussa.

Merryll 169-senttinen tamma oli arka varsa ja sen kouluttaminen tuntui ottavan normaalia pidempään sillä sen kanssa jouduttiin tehdä asiat todella hitaasti. Jossain kohtaa musta hevonen astutettiin ja varsomisen sekä varsan hoitamisen jälkeen tamma oli hieman rohkeampi persoona joten se pääsi viimein myös kisakentille ja varsinkin pienemmissä kisoissa tamma loisti.

Navally monet kuvasivat 168-senttistä tammaa peruskivaksi hevoseksi. Eihän tammassa toisaalta ollutkaan mitään ihmeellistä, se oli perus musta friisiläinen, kiltti, ehkä vähän pieni. Tamma olikin oiva opetushevonen uusille ratsastajan taimille ja sen uransa sivussa se sai neljä varsaa.

Vally orissa oli kaksi puolta. Kotona ori oli ruunamainen ja helppo, mutta kisoissa ori löysi jonkin show vaihteen ja silloin 169-senttistä oria oli paras käsitellä vain aikuisen ja kokeneen ihmisen. Kuitenkin ylenpalttisen idiotismeilun sijaan ori osasi suunnata energiansa suoritukseensa ja monesti se siivittikin oria parempiin tuloksiin.

Natjasha musta tamma ei päästänyt ihan ketä tahansa lähelleen joten meni pari vuotta että tuolle löydettiin oikea kouluttaja. Vielä senkin jälkeen 170-senttisellä tammalla meni muutama vuosi jotta tuo oli kisakunnossa mutta kisaradoille päästessään se pistikin sitten parastaan kerta toisensa jälkeen.

Jälkeläiset

00.00.0000 - o./t. ei jälkeläisiä - e./i. emän/isän nimi - om. omistaja

12.06.2020 Sain tänään tiedon varsan syntymästä ja pari kuvaa varsasta. Tuntui oudolta ajatella että reilu kuusi ja puoli vuotta myöhemmin omistaisin viimein varsan. Ei se ollut ihan se unelmieni varsa, mutta ehkä tämä oli vain askel joka minun täytyi ottaa tällä matkalla ja ehkä tuosta varsasta voisi tulla samanlainen kuin Zee oli, vaikka mikään hevonen ei voisi vallata sen tamman paikkaa sydämmessäni.

16.09.2020 Moiran kanssa oli tullut eteen ensimmäiset isommat terveyshuolet kun tamma oli alkanut ontumaan näyttelyviikolla. Onneksi klinikalla ei ollut paljastunut mitään vakavaa ja tällä kertaa selvittiinkin tamman kanssa vain säikähdyksellä. Toisaalta ajankohta, jolloin Moira muuttaisi Zeniin voisi olla jo vaikka huomenna, mutta toisaalta ehkä on parempi että varsa saa vain kasvaa ja kehittyä kasvattajansa luona siihen asti että pieni hevoseläin on vieroitus iässä.

Toivottavasti siitä eteenpäin kaikki menee hyvin ja varsa käyttäytyy siivosti eikä aiheuta mitään ongelmia…

03.11.2020 Mä olin ajanut Moiran työ töiden jälkeen. Tai oikeastaan mä olin ottanut työt Moiran luokse, vaikka mä tiesin enemmänkin kuin hyvin, että en mä niihin tulisi koskemaan. Mä olin yrittänyt parhaani mukaan pitää homman pyörimässä, mutta välillä vain kaikki tuntui olevan liian raskasta, ja mä en oikein tiennyt että millaisella diilillä mä saisin tasapainoteltua kaikki jutut mitä mun elämään kuului, ilman että se romahduttaisi kaiken. Kai mä olin jollain tavalla oppinut pyörittämään elämääni paremmin, mutta en mä tiedä miten kauan se kestäisi, vai olisiko kaikki vaan jotain kulissia mitä mä en vain tajuaisi vielä.

Mä istuin heinäpaalien päällä ja vain tuijotin harmahtavaa varsaa. Se oli selkeästi nauttinut jossain kohtaa elämästä ja siitä vaaleudesta mikä sitä normaalisti peitti, ei ollut mitään jälkeä. Täytyisi varmaan tulla pesemään varsa ennen seuraavaa näyttelypäivää, jotta se olisi edustavassa kunnossa. Mä olin alkanut tottua jo vähän paremmin ideaan siitä että me reissattiin varsan kanssa aika aktiivisesti näyttelyissä ja se oli ollut välillä ihan mukavaa hengähdystaukoa kaikesta. Olihan se ehkä hullun hommaa noin pienen kanssa, mutta ainakin varsasta oli tullut varma matkustaja ja sen sai nousemaan niin traileriin kuin hevosautoonkin yksin. Olihan se ensimmäisellä kerralla kiinni ollessaan rikkonut riimun, mutta isommilta vammoilta oltiin kuitenkin varsan kanssa vältytty.

Se vaikutti jotenkin tosi järkevältä eläimeltä muutenkin ja en mä tiennyt että olisinko mä ansainnut niin helppoa varsaa rikottavaksi. Tai ehkä se oli just mitä mä kaipasin ja ehkä joskus, kun olisi aika hankkia tammasta varsa kasvamaan toiseksi hevoseksi, mä voisin uskaltaa haluta siihen vähän enemmän luonnetta, vaikka ei sitä kyllä välillä myöskään hontelosta ja hieman silakkaakin muistuttavasta varsastani puuttunut. Mä olin ylianalysoinut paljon sitä, että miten mä haluan sen kouluttaa. En mä edes tiennyt oliko mulla pian sananvaltaa siihen, mutta mä olin tullut siihen tulokseen että niin pitkälle kun mä vaan saatoin mä halusin mennä varsan ehdoilla ja yrittää pitää koulutuksen kevyenä ja opettaa sen toimimaan mahdollisimman vähillä avuilla.

Tähän mennessä me ei oltu oikeastaan opeteltu varsan kanssa kuin olemaan hetken yksin käytävällä nätisti ensin ihan vain narussa ja siitä aina hiljalleen kiinni sidottuna ja nykyään mä sain jopa harjattua pikkuhevoseni ilman että se suuttuisi, vaikka sekin oli ottanut pitkään opetella ja muutaman kerran voikko oli jättänyt mustelman tai kaksi. Oltiinhan me opeteltu pitämään suitsiakin alkuun ilman kuolainta ja sen jälkeen tosi pehmeän kuolaimen kanssa ja nykyään varsa pujotti päänsä jo itse suitsiin, kuin myös riimuun. Olihan se opetellut myös pitämään kuljetussuojia etusissaan ja hiljalleen ne sai alkaa olemaan myös takana, vaikka eipä pikkuhevonen niitä usein käyttänytkään kuljetuksessa, mutta halusin että varsa oppisi siihen että jaloissa voisi olla jotain.

Mä toivoin että mä en olisi unohtanut opettaa mitään tärkeää varsalle, vaikka varmasi Iivarin mielestä olisin opettanut sille turhiakin taitoja, mutta mä yritin olla välittämättä siitä ja mennä vain omaa polkuani, sillä kyseessä olisi kuitenkin mun varsa ja munhan pitäisi sen kanssa pärjätä tulevaisuudessa. Ei Iivari von Hoffrénin.

05.12.2020 - Muutto

Mä olin nukkunut viime yön todella levottomasti. Mä olin pitänyt perjantain kevyenä työpäivänä ja yrittänyt vain pääasiallisesti järjestellä toimistoani ja tehdä sellaisia helppoja töitä mitä mä tiesin että mä voisin tehdä myös vähän huonommalla keskittymisellä. Mun ajatukset risteili sielä ja täälä ja mä olin herännyt jo paljon ennen herätystäni. Mun teki mieli lähteä juoksemaan, mutta tällä hetkellä mun kunto ei vielä sallinut sitä ja mun pitäisi jaksaa yrittää taas vain hetki pysyä poissa maantieltä ja jaksaa pitää lenkkini juoksumatolla. Kellon ollessa vähän vaille puoli seitsemän, mä lähdin ajamaan kohti Zeniä ja ensimmäisenä peruutin autoni yhden tallin trailerin eteen, sillä olin edellisenä päivänä käynyt sopimassa ja maksamassa Vitaliyalle trailerin vuokraamisen Moiran hakemista varten. Juuri kun olin saanut trailerin kiinnitettyä autoni vetokoukkuun, kuulin askeleita takaani. Katsoessani kuka olisi saapumassa, tunnistin hämärän lävitse taakseni saapuneen Claven. Tuo odotti että olin saanut trailerin ja sähköt kytkettyä ja nostettua etupyörän ilmaan.

”Avaimet?”

”Autossa”

Mä näin miten stetson laskeutui ja nousi pimeydessä ennen kuin Clave harppoi autoni kuskin paikalle ja kiersin itse sanomatta sanaakaan apukuskin paikalle. Mä olisin ehkä mielummin halunnut ajaa itse Riikaan, mutta toisaalta mä ymmärsin myös syyt siihen miksi aussi oli tehnyt tämän päätöksen. Säädettyään penkin jäljiltäni sopivammaksi Clave starttasi autoni ja siirsi sen pehmeästi liikenteeseen ja näin matkamme saattoi alkaa. Lähempänä Riikaa kerroin Clavelle muutaman ajo-ohjeen ja vajaata paria kymmentä minuuttia myöhemmin olimmekin Moiran kasvattajan pihamaalla. Nousin autosta jännittyneenä ja kävelin avaamaan trailerin etuoven, sekä pressun ja takasillan ja vasemmanpuoleisen takapuomin.

Kun traileri oli valmiina ottamaan vastaan pienen cremellon hain vielä Moiran kapsonin sekä harjapakin ja vein ne autooni takapenkin jalkatilaan, ennen kuin otin vastaan pari sankoa rehua johon varsa olisi tottunut jotta voisin vaihtaa sille rauhassa rehun, jota Zenissä syötettiin. Nostin vielä rehusangonkin autoon ja poimin samalla heinäverkon, jonka olin pakannut kotona mukaani. Clave lupasi käydä täyttämässä puolestani verkon ja austaalialaisen lähtiessä täyttämään verkkoa Moiran kasvattajan ohjaamana kävin itse hakemassa pikkutammani tarhasta. Se oli tarhannut jo muutaman päivän yksin joten se oli helppo poimia tarhasta mukaan. Talutin Moiran viimeistä kertaa sen omaan karsinaan täälä ja suljettuani ovea riisuin mustavalkoisen naruriimun varsan päästä ja pujotin sen tilalle lampaankarvariimun. Tiesin että se näyttäisi varmasti ihan tyhmältä Claven mielestä, mutta halusin mielummin pitää varsan suojattuna kuljetuksessa sillä se oli jo kerran onnistunut repimään itselleen haavan turvalle hajottaessaan riimun kuljetuksessa.

Riimun ollessa tukevasti tammani päässä, kiinnitin vielä riimunnarun uudelleen riimuun ja oven avauksen jälkeen lähdin taluttamaan Moiraa ulos tallista puristaen vasemmassa kädessäni tammani naruriimua. Moiran kasvattaja otti minulta riimun kädestäni ja haettua suorempaa linjaa trailerille talutin varsani sisään. Moira asteli koppiin ilman mitään isompia epäröintejä ja annettuani Clavelle luvan tuo sulki takapuomin ja rampin sekä pressun ennen kuin kiinnitin varsan koppiin ja varmistin että se yltäisi heinäverkolle, ennen kuin peruutin ulos kopista ja suljin sivuoven. Kävin poimimassa riimun tamman kasvattajalta ennen kuin vaihdoimme vielä muutamat viimeiset sanat, kunnes minun ja Claven oli aika palata Zeniin.

Ajomatka Riikasta Saulkrastiin tuntui olevan enemmän kuin lyhyt ja nähdessäni linnakartanon ja tallin tunsin miten pulssini ampaisi tähtiin. Clave taisi huomata saman, sillä toinen hidasti autoni tahtia ja antoi sen rullata mahdollisimman hitaasti Zenin pihamaalle. Lopulta mies pysäytti auton, ennen kuin toinen nousi kyydistä ja lähti kiertämään trailerin etuovelle. Vedin pariin otteeseen syvään henkeä ennen kuin nousin itse autosta ja avasin takaoven poimiakseni Moiran narun lattialta, ennen kuin suuntasin varsan luokse traileriin. Kiinnitettyäni narun ja päästettyäni tammani irti, annoin Clavelle luvan avata pressun ja rampin, sekä puomin, ennen kuin peruutin pienen tammani ulos. Viimeisenkin kavion osuessa Zenin kiveytetylle pihalle pikkutamma katseli uteliaana ympärilleen ennen kuin tuo päästi kimeän hirnahduksen, johon vastattiin jostain tarhoilta.

”Muistatko missä se voi tarhata alkuun?” Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdin robottimaisesti taluttamaan vierelläni askeltavaa cremelloa tuon uuteen tarhaan. Käännettyäni pikkutammani tarhaan ja päästettyäni tuon irti, se lähti vainukoiramaisesti tutkimaan uutta tarhaa ja uusia ystäviä. Seurasin varsan menoa hetken, ennen kuin jouduin repimään itseni siivoamaan trailerin. Trailerin ollessa siisti ja palautettuani sen paikalle ajoin autoni vielä parkkipaikalle ja otin mukaani ne vähäiset varusteet mitä minulla oli pikkuhevoselle tässä vaiheessa.

Kantaessani Moiran varusteita sille kuuluville paikoille mä en uskonut että varsa olisi täälä. Ihan pysyvästi eikä vai yön yli. Mulla olisi oikeasti hevonen ja mä pääsisin oikeasti opettelemaan miten sen kanssa eletään. Ei mulla ollut mitään tietoa siitä miten mikään menisi tai että osaisinko mä toimia koko eläimen kanssa. Kai aika vain näyttäisi…

06.12.2020 - Tutustumista

Mä suuntasin Zeniin heti aamupäivästä, kunhan mä olin saanut ensin itseni hereille ja pari tuntia töitä alle. En mä normaalisti työskennellyt viikonloppuisin mutta mä halusin päästä taas ajantasalle kaikesta joten se valitettavasti meinasi myös viikonlopputöitä, ja mä olin omalla tavallani kiitollinen siitä että mä sain valikoitua vain niitä helppoja pikkujuttuja viikonlopuille, eikä mun tarvitsisi tehdä mitään isoja ja vaikeita projekteja ainakaan vielä viikonloppuisin.

Mulla ei ollut mitään tietoa siitä että millaisella kaavalla mun tallipäivät alkaisivat nyt menemään mutta mä päätin antaa vain flown viedä ja mennä fiilispohjalta. Tänään mä kuitenkin päätin aloittaa ensimmäisenä omasta varsastani, ja tallille päästyäni kävinkin hakemassa satulahuoneesta Moiran harjapakin ja kapsonin joka oli varmaan kaksi kertaa pienempi Umbran oman verrattuna ja tuntui jotenkin hassulta pitää kädessä. Tavaroiden ollessa Moiran karsinalla suuntasin myyntitallin taakse, jossa pieni kermakarvani tarhasi omassa tarhassaan.

Pujahdettuani portista tarhan puolelle Moira käveli suoraan luokseni ja en voinut kuin hymyillä pienesti samalla kun rapsutin cremellon kaulaa. Napsautettuani riimunnarun tamman naruriimuun avasin portin ja talutin pikkutamman ulos tarhastaan ja suuntasimme sen kanssa talliin. Pieni hevonen käveli reippaalla ja hieman steppaavalla askeleella vierelläni katsellen uteliaana ympärilleen. Nähdessäni sen miten hyvin varsa oli sopeutunut uusiin kuvioihin, helpotti omaakin nousemassa olevaa stressiäni ja pääsimmekin kivuttomasti Moiran kanssa talliin ja sain käännettyä varsan omaan karsinaansa. Ollessani juuri aloittelemassa varsan harjaamista Gretchen ilmestyi karsinalle ja sanoen että oli halunnut tulla katsomaan tallin uutta tulokasta kuultuaan juuri asiasta Amelielta. Katsoin punapäätä hieman säikähtäneenä, mutta tuo jatkoi että brunette ei ollut kertonut muuta kuin että talliin oli tullut vain uusi hevonen ja tämä tieto lohdutti minua.

Juttelimme Gretchenin kanssa hetken Moirasta ja haaveistani varsan suhteen, samalla kun nainen rapsutteli koko ajan tuttavuutta tekevän varsan otsaa. Lopulta naisen oli lähdettävä laittamaan Faust kuntoon ja itse tiputin viimeisenkin harjan Moiran pakkiin ja poimin varsan kapsonin käsiini ennen kuin pujotin sen naruriimun tilalle ja sain taluttaa tammani käytävälle ja ulos tallista. Moira katseli uteliaana ympärilleen taluttaessani varsani kentälle. En uskaltanut lähteä Moiran kanssa vielä tallipihan ulkopuolelle ja mietinkin että ehkä pitäisi kysyä Amelieta tai Fricistä, tai jotain muuta lyhyelle maastokävelylle jotta saisin totutettua varsaa myös tallin ulkopuoliseen maailmaan.

Kentällä päädyin kuitenkin vain taluttamaan cremelloani ympäriinsä, välillä pysähtyen ja testaillen miten hyvin tammani lukee liikkeitäni. Moira ei alkuun halunnut seurata liikehdintääni sillä pikkutammalla oli kiireempi tutkia uutta ympäristöä. Kuitenkin hiljalleen sain varsani fokuksen kiinnitettyä itseeni ja kun se oli muutaman kerran toiminut ilman isompia käskyjä, poistuin sen kanssa kentältä ja kävin tallissa vain sen verran että sain vaihdettua Moiralle riimun kapsonin tilalle ennen kuin lähdin palauttamaan pikkutammaani takaisin ulos ja palatessani talliin loin jo suunnitelmaa Umbralle. Ehkä tästä tulisi oikeasti jotain.

11.12.2020 - Epäonnistuja

Mua ärsytti ja nolotti keskiviikon paniikkikohtaus ihan suuresti. Mä tiesin että mä olin sitä parempi ja silti mun piti olla niin helvetin heikko. Mä en ollut eilen käynyt tallilla ennen iltaa, kun toivoin että silloin olisi paljon rauhallisempaa ja mä en ehkä näkisi ketään sellaista, jota mä en halunnut nähdä. Moira oli vähän ihmetellyt että miksi tulin katsomaan sitä niin myöhään mutta pikkutamma oli silti ollut oma utelias itsensä ja se oli helpottanut hieman stressiäni.

Tänään mä olin tallilla vähän aikaisemmin, mutta mä hiivin silti varjoissa ja pyrin välttelemään kaikkia. En mä tiennyt miten mä olisin selittänyt keskiviikon tapahtumat joten paras vaihtoehto oli vain vältellä tilannetta parhaansa mukaan. Ehkä musta ei olisi enään mihinkään ja ehkä mun olisi vain paras vetää nimeni pois kisoista ja olla pilaamatta Umbraa enään yhtään enempää.

Myyntitallin takana olevasta tarhasta kuului ensin kimakka hirnahdus ennen kuin se muuttui innostuneeksi hörinäksi. Sentään Moira näytti siltä että se kaipasi minua ja pikkutamman hörinä tuntui vai kiihtyvän mitä lähemmäksi pääsin. Tarhaan pujahdettuani rapsuttelin varsaani pitkään, samalla kun pieni hevonen rapsutteli olkavarttani ja pariin kertaan jouduinkin työntämään tamman pään pois tuon ottaessa hampaat mukaan leikkiin. Lopulta napsautin riimunnarun tamman naruriimuun ja lähdin taluttamaan pientä kermakarkkia kohti tallia. Mä olin hoitanut koko ensimmäisen viikon Moiraa vain karsinassaan, mutta tänään mä päätin nostaa varsan treenitasoa ja talutinkin sen pesariin sen sijaan että oltaisiin käännytty suoraan karsinalle.

Hetken varsa ihmetteli mitä oli tapahtumassa, ennen kuin se päätti alkaa tutkimaan vain maisemia ja sain kipaistua satulahuoneesta harjapakin ja kapsonin. Harjatessani vielä pehmeää varsakarvaa mulla ei ollut mitään ideaa siitä mitä mä olin tekemässä koko eläimen kanssa. Ei mulla ollut taitoa ja keinoja tehdä siitä ratsua. En mä varmaan saisi tehtyä siitä edes seuraponia. Mun olisi varmaan pakko palkata joku kouluttamaan varsaa, joku sellainen, joka tiesi mitä se olisi tekemässä ja joka ei olisi varma että se pilaisi nuoren hevosen alkun joka sekunti. Miksi mä olin edes ostanut varsan kun en mä osannut kouluttaa semmoista?

Huokaisujen siivittämänä harjasin varsani loppuun ja pujotin sille kapsonin naruriimun tilalle. Jos ei muuta niin ainakin varsa toimisi kuin ajatus talutettuna, koska eipä me oikeastaan muuta oltukaan sitten harjoiteltu. Tiedä tultaisiinko harjoittelemaankaan tällä menolla…

13.12.2020 - Jumppailua

Palautettuani Umbran tarhaansa mä suuntasin suoraan hakemaan omaa kermakarkkiani. En mä tiennyt että mitä mä tekisin varsan kanssa mutta kai mä keksisin jotain. Tietäisi edes että mitä Iivari odottaisi multa ja varsalta niin olisi helpompi lähteä kouluttamaan sitä sellaiseen suuntaan missä varsa voisi saada miehen hyväksynnän. Tai en mä tiennyt että odottiko se edes varsalta mitään kun toinen oli kuitenkin vasta puolivuotias ja ei sen kanssa voisi tehdä oikeastaan mitään. Tai en mä tiennyt että olinko mä tehnyt jo liikaakin sen kanssa.

Pikkutamma vaikutti olevan yhtä innostunut kuin aina saapuessani sen luokse ja vaikka varsa olikin sellaisessa tarhassa että se näki ympärilleen, tuntui pikkutamma silti kaipaavan seuraa. Ehkä viikon päästä varsa voisi päästä muiden hevosten seuraan niin sen ei tarvitsisi olla yksin. En kuitenkaan tiennyt että olisiko tallilla mitään sellaista hevosta, jonka kanssa tamman voisi laittaa kun kaikilla muilla olisi kuitenkin jo laumat olemassa. Ehkä pitäisi vain luottaa siihen että joku olisi suunnitellut asiat ja kaikki menisi vain parhain päin ja pikkutammani ei toivottavasti aiheuttaisi mitään hässäkkää jos sitä alettaisiin totuttamaan muiden hevosten kanssa samaan laumaan. Tuntiessani pienen nipistyksen olkapäässäni palasin takaisin tähän hetkeen ja saatuani onnellisen hörökorvani hampaat irti nahastani lähdin pikkutamman kanssa talliin.

Mä talutin myös pikkutamman pesupaikoille mutta se sai tyytyä vain lähempänä varustehuonetta olevaan pesupaikkaan. Kiinnitettyäni pikkutamman pesupaikalle hain sen harjat nopeasti ja palattuani pikkutammani luokse palkitsin sen rapsutuksilla nätisti olemisesta ennen kuin avasin harjapakin ja aloin harjaamaan tammaani päästä kavioihin. Moira oli tottunut jo yllättävän hyvin tallin ajoittaiseen vilinään ja pikkutammaa olikin helppo hoitaa vaikka käytävällä välillä kulkikin hevosia suuntaan tai toiseen. Harjattuani pienen kermakarkkini päätin kokeilla miten se suhtautuisi venyttelyihin. Poimin Umbran karsinan edessä edelleen lepäävän porkkanarasian vähän lähemmäksi ja napattuani pari palaa käsiini napsautin ensin riimunnarun kiinni tamman naruriimuun ja vasta sitten saatoin irrottaa tammani pesupaikan naruista.

Moira luuli että se saisi lähteä kävelemään eteenpäin, mutta pyysin tammaani peruuttamaan muutaman askeleen taaksepäin ja vaikka se alkuun ei ihan ymmärtänyt mikä oli homman nimi, lopulta se peruutti ihan nätisti ja pieni sai tästä hyvästä ensimmäisen porkkanan palansa. Hiljalleen pyysin ensin Moiraa taivuttamaan kaulaansa kohti lapaansa ja pienen houkuttelun, ja ajatustaukojen kanssa pikku tamma alkoi ymmärtämään mitä siltä hain ja aina kun se oli tehnyt vain pari hyvää suoritusta jokaisesta liikkeestä, lopetin sen kanssa venyttelyt ja päätin lopulta vain palauttaa pikkuisen takaisin tarhaansa. Ehkä huomenna meillä olisi parempi idea siitä mitä tekisimme tai sitten täytyisi ottaa Iivarilta huudot myös tästä aiheesta. Tosiaalta omapa on varsani ja minullehan siitä ratsu pitäisi tulla. Ei Iivari von Hoffrénille.

21.12.2020

Moira oli saanut viikon verran viettää vain vapaata ja nauttia pienen hevosen elämästä. Se oli viikko sitten yhdistetty uuteen laumaan, ja pikkutamma olikin alkanut nopeasti kaveeraamaan Pinssin kanssa. Olinhan mä käynyt silti päivittäin katsomassa pikkutammaa ja tarkistamassa että se oli kunnossa vaikka se varmasti tehtiin tallinkin puolesta. Osaksi Moiran loma johtui siitä, että mulla alkoi oikeasti loppua ideat varsan kanssa.

Eihän pikkutammalla mitään käytösongelmia tai muita sellaisia ollut, mutta mä en oikein tiennyt että miten tuon ikäisen eläimen kanssa pitäisi edetä ja millaisia asioita sille voisi ja kannattaisi opettaa siten että se tukisi myöhemmin aloitettavaa ratsukoulutusta ja että tammasta tulisi muutenkin järkevä ja toimiva hevonen. Ehkä alkavan vuoden puolella, olettaen että emme nolaisi itseämme ja koko linnan mainetta samalla jos ikinä pääsemmekään kisaamaan Umbran kanssa täytyisi yrittää kysyä Iivarilta neuvoja varsan kanssa.

Mahtavaahan olisi toisaalta jos voisin opettaa varsan mahdollisimman pitkälle täysin itse, mutta realiteetit eivät tällä hetkellä vain ole sellaiset joten vaikka ajatus ei ole mitenkään houkutteleva on Iivarista varmasti enemmän kuin hyötyä ainakin jos pystyn vain pysymään miehen kanssa väleissä ja Moira osoittaa pysyvänsä pienenä ja järkevänä kermakarkkina vaikka varsasta ei ikinä tiedä millainen siitä tulee aikuisena tai ylipäätään miten varsan käytös muuttuu sen kasvaessa ja kehittyessä. Tänään kuitenkin kävin heti ensimmäiseksi metsästämässä pikkuhevoseni tarhasta ja hoidettuani sen ja vaihdettua tuon naruriimun kapsoniin, suuntasimme pitkästä aikaa kentälle.

Alkuun pikkuhevonen ihmetteli suuresti mihin se oli taas joutunut, ennen kuin ilmeisesti puolikkaan kierroksen jälkeen jokin ratas alkoi varsanaivoissa raksuttaa ja tamman askellus muuttui hieman terhakammaksi, mutta samalla minusta tuntui kuin se olisi lukenut kehonkieltäni tarkemmin kuin ennen. Teimme pikkutamman kanssa treenin samalla kaavalla kuin aina aloittaen pysähdyksistä ja peruutuksista jatkaen siitä jonkinlaisiin puolikaariin ja ihan vain parin millin asetukseen. Pitihän pikkuhevosen jossain kohtaa kokeilla esitellä taitojaan hieman ylimääräistäkin, mutta onnekseni varsa alkoi kuuntelemaan käskyjäni paremmin ja mitään vahinkoa ei toivottavasti tapahtunut.

Lyhyen mutta toivottavasti sitäkin tehokkaamman treenin jälkeen pikkuhevonen pääsi uuden harjaushetken kautta takaisin ulos, ennen kuin oli aika hakea kuparinhohtoinen hevonen ja toivoa että aikataulutukseni pitäisi paikkaansa ja Iivari ei näkisi treenejämme Umbran kanssa.

03.01.2020 - Surukatseinen nainen

Mä en tiennyt että ahdistiko mua se, että Ben oli lähtenyt vai se mitä gaalassa oli tapahtunut vai ylipäätään vaan taas kaikki. Mun juoksuaskeleet oli niellyt ihan liian monta kilometriä liian monta päivää putkeen mutta mä en välittänyt. Vaikka mä tiesin mitä kaikkea tästä voisi seurata, mä en silti välittänyt. Mä en jaksanut.

Mä en ollut eilen jaksanut mennä tallille, mutta tänään ilmeisesti kai mun alitajunta suuntasi mun askeleet Zeniin. Saapuessani tallipihaan mä hidastin askeleeni kävelyksi ja yritin saada puuhkuttavan hengitykseni tasaantumaan samalla kun kävelin kohti tallia. Kirjavasta hevosesta, joka katosi talliin lyhyen taluttajansa kanssa ei voinut erehtyä. Ambry oli ollut mun ajatuksissa jostain syystä monesti sen jälkeen kun tallin käytävillä oltiin kuiskittu Noran onnettomuudesta. Naisen onnettomuus oli nostanut pintaan niitä samoja tunteita, joita mulla oli ollut palon jälkeen tajutessani että mä olin yksin. Ne muistot olivat vain syventäneet mun ahdistusta ja toisaalta mä olin nähnyt myös Ambryn katseesta että se koki olevansa yksin. En mä tiedä näkikö kukaan muu sitä, mutta mä näin. Mä olin tuijottanut sitä samaa katsetta pian seitsemän vuoden ajan melkein päivittäin peilistä. Siinä katseessa ei ollut mitään kaunista ja mä en toivonut sitä kenellekään.

Varsinkin gaalaillan jälkeen mua oli ahdistanut ajatus siitä että se sama katse alkoi eksymään Ambryn silmiin, tummentaen niiden sävyä entisestään. Mä olisin halunnut sanoa sille jotain, mikä toivottavasti olisi saanut sen oloa vähän helpottumaan. En mä kuitenkaan osannut puhua. Ei mulla ollut semmoista taitoa löytää oikeita sanoja kuin mitä kenellä tahansa – tai no melkein kenellä tahansa – olisi. Päästessäni tallin oville, mä käännyin orikäytävän puolelle ja hiippailin portaat ylös. Varmistuttuani että Ambry ei olisi pukukaapeilla harpoin omalleni ja hieman kömpelösti vaihdoin teknisen pitkähihaiseni tallipaitaan ja juoksutrikooni ratsastushousuihin. Sulkiessani pukukaappini oven mun mieleen nousi ehkä maailman tyhmin ajatus.

Kuitenkaan isompia ajattelematta mä kävelin pöydän luokse ja onnekseni löysin sieltä muistivihon ja kynän.

”Jos ikinä haluat jutella. Maximill Max”

Lyhyen viestin perään liitin vielä puhelinnumeroni ja suuntasin alas poimimaan Moiran varusteet, sillä Zirafen karsina olisi melkein Umbran omaa vastapäätä ja mä en halunnut tietää temppuni seurauksia. Varmistuttuani että Ambry ja Zirafe eivät olleet tallissa, lähdin harppomaan pitkin tallikäytävää kohti Moiran karsinaa. Muutamaa askelta ennen vasemman reunan ensimmäistä karsinaa ahdistus yritti vallata mun ajattelua, joten mä yritin vain ignoorata kaikki ajatukseni jättäessäni kahtia taitellun paperin Zirafen harjapakkiin. Mun askel vain nopeutui karsinan jälkeen ja haettuani pikkutammani vietin Moiran kanssa tallissa vain sen hetken mitä otti jättää loimi karsinalle ja poistuimme cremelloni kanssa tallista.

Koska mahdollisuus Ambryyn törmäämiseen kentällä tai maneesissa oli liian suuri, mä käänsin pikkuisen turvan kohti maastopolkuja. Me ei oltu maastoiltu ikinä Moiran kanssa joten mulla ei ollut mitään tietoa siitä kuinka pikkutamma tulisi maastossa käyttäytymään ja mun järkyttävä ahdistus ei auttanut asiaa. Kuitenkin me suunnattiin metsäpoluille ja mitä rennommin Moira mun vierellä käveli, sitä rennommaksi mä tunsin itsenikin muuttuvan. Pikkutamma käveli kuin se olisi maastoillu jo vuosia mun kanssa ja että sen mielestä siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Mä olin niin onnellinen siitä miten järkevältä pikkuhevoselta Moira tuntui ja mä en kokenut ansaitsevani niin järkevää ja hienoa varsaa. Mä en tiedä kauanko me oltiin kävelty Moiran kanssa, mutta suunnatessamme takaisin kohti Dzezlainin pihapiiriä Amelie ja Fricis ratsastivat meitä vastaan Hesaton ja Knutin kanssa.

”Kas, tuhlaajapoika palaamassa kotiin” leveän virneen saattelema heitto nousi ilmoille.

”Huoooooh Fricardo…” Amelie mulkaisi varmaan reilut puolimetriä korkeammalla istuvaa poikaystäväänsä ”Onko kaikki ok? Tai kun te olitte kuitenkin toista tuntia poissa” kysymys osoitettiin suuntaani. Mitä ihmettä mä vastaisin? En mä voisi valehdella mutta en mä haluaisi olla jatkuvasti taakkakaan…

”Paranemaan päin. Ne turnajaiset meinasi olla vähän liikaa mutta kyllä tää tästä. Päivä kerrallaan jne” yritin vakuuttaa ratsujensa selässä istuvan nuoren parin.

”Hei, ei sun tarvi silotella. Se nyt ei auta ketään. Kyl sä toivottavasti tiiät jo nyt et meihin voi luottaa vaikka meikä olikin aika perse alussa ja oikeesti mä oon pahoillani edelleen siitä. Sä oot paljo paree jätkä ku mitä mä mustasukkaisuuksissani ajattelin.”

Totuus joka Fricin äänestä paistoi, satutti mua vain enemmän. Olisko kaikki ollut helpompaa jos me oltaisiin edelleen sotajalalla? Tai olisinko mä edes siinä tapauksessa täälä? Tai… mun ajatuksen juoksu keskeytyi puheeseen.

”Hei nyt lopetat sen ylianalysointis. Sä näytät ihan siltä että sä mietit taas liikoja. Et sä oo niin paska kuin miksi sä itseäsi soimaat” Amelien sopivan karkeat totuudet iskeytyi mun tajuntaan. Mä huokaisin raskaasti ja olin just vastaamassa jotain, mutta pikkutamma näytti siltä että se ei enää seisoisi sekuntiakaan paikallaan.

”Mä.. Meidän pitää mennä” mä puoliksi kuiskasin ja lähdin harppomaan ratsukoiden ohitse kohti tallipihaa, ja onnekseni kuulin miten ratsukoiden äänet katosivat syvemmälle metsään. Tallissa mä harjasin Moiran liian pitkän kaavan mukaan, ennen kuin pikkutamma sai loimen selkäänsä ja palautin sen takaisin ulos, jossa se aloitti heti omat leikkinsä Pinssin kanssa. Mä olin onnellinen siitä että myös pikkutammalla oli ystävä ja se näytti onnelliselta painellessaan pieni häntä putkella itseään nopeamman Pinssin perässä, ennen kuin pikkuneiti päätyi protestoimaan kaverinsa liikkeitä pukittelemalla tai hyppimällä pystyyn.

Seurattuani hetken pikkutammojen menoa, käännyin hakemaan samppanjahevosta ja toivoin että Ambry ja Zirafe olisivat poissa tallista tai että nainen ei olisi ainakaan vielä huomannut viestiäni…

13.01.2021

Se jätti mut rauhaan perjantaina. Mä en tiedä miksi tai kenen käskystä mutta se oli tehnyt niin. Tai ainakaan mä en ollut kuullut siitä koko viikonloppuna. Ei se silti meinannut että mun olo olisi ollut yhtään helpompi ja sunnuntaina kun mä saavuin Zeniin mä olin ihan valmis jättämään koko suorituksen tekemättä. Kuitenkin mä olin noussut Umbran satulaan ja olin jopa uskaltanut pyytää Amelieta (ei niin kauniisti torjutun Fricin sijaan) videoimaan mun suorituksen. Mä olin arkistoinut sen edellisenkin suorituksen muiden joukkoon. Viimeisin kovalevy sisälsi nyt teipissä kaksi eri vuosilukua, toinen äidin siistillä käsialalla ja toinen ihan erilaisella.

Kenkälaatikko oli majaillut sohvapöydälläni aina Benin vierailusta asti. Sen oli ollut tarkoitus palata takaisin sinne pimeään nurkkaan minne se oli tarkoituksella haudattu, mutta mä olin unohtanut sen aina siihen asti että olin joutunut tekemään tilaa koneelleni. Sen jälkeen mä olin oikeastaan vain tuijottanut laatikkoa osaamatta päättää mitä mä halusin tehdä. Omalla tavallaan mä halusin katsoa videot lävitse. Lähteä vanhimmasta ja joko lopettaa siihen hetkeen kun Zee oli tulossa tai sitten jatkaa ihan uusimpiin asti.

Mä en edes tiennyt haluaisinko näyttää videoita enää kenellekään. Mä en toisaalta tiennyt olisiko mun turvallista katsoa niitä yksinkään. Mä tiesin että viimeistään mä katsoisin ne videot sinä yönä. Vaikka tapahtunut oli tapahtunut melkein vuosikymmen sitten, mun mielessä se tapahtui joka vuosi. Jossain kohtaa mulla oli ollut tahtoa ja jaksamista taistella sitä vastaan mutta se oli ollut vain pari kertaa. Mä en tiennyt mikä olisi se viimeinen vuosi kun mä en vain jaksaisi elää sitä paria tuntia uudelleen ja uudelleen. Ahdistus tulevasta alkoi aina vuoden vaihtuessa mutta nyt se vain sotkeutui kaikkeen muuhun. Mä tiesin että ehkä toukokuun lopussa se helpottaisi, vain palatakseen aloittamaan hitaan mutta varman kuristuksensa vuoden vaihduttua pahentuen aina huhtikuun alkuun mennessä ja sen jälkeen musertaen mut täysin alleen.

Mä en tiennyt kultaisiko aika ikinä muistoja tai korvautuisivatko ne uusilla mutta mä ehkä jossain hajallisen mieleni perukoilla toivoin sen tapahtuvan. Katsellessani kermanväristä pikkuhevosta, joka rouskutti heinänkorsia nenä vasten pilkullisen Pinssin nenää ahdistus iski taas sortuvan pilvenpiirtäjän voimalla mun päälleni. Mä en ollut tehnyt pikkuhevosen kanssa mitään pitkään, juuri ja juuri jaksanut edes harjata varsan joko ennen tai jälkeen Umbran kanssa tekemisen. Ehkä mun pitäisi vain luopua siitä… Ei Moira ansaitse tällaista rauniota omistajakseen… Se kaipaisi jonkun, joka oikeasti kykenisi viemään pikkutammaa eteenpäin. Jonkun, joka voisi antaa sen potentiaalin puhjeta kukkaansa ja vain tukea sen kukkimista. En mä osannut tehdä mitään sen suuntaistakaan.

Mä olin ollut hukassa Moiran kanssa siitä hetkestä kun se oli asettanut pienet kavionsa Zenin pihamaalle ja silloin sentään mä olin voinut sooloilla sen kanssa melkein rauhassa. Iivarin paluu oli kuitenkin sotkenut tavallaan kaiken. Mä en uskaltanut tehdä Moiran kanssa mitään koska mulla ei ollut mitään hajua siitä mitä mä olisin tekemässä ja todennäköisesti mä saisin myös kuulla sen monilla jäädytetyillä verbaalisilla tikareilla. Mä tuijotin varsoja, jotka välillä luimivat toisilleen kaverin viedessä juuri itselle valitut korret. Jokin pieni lämpö yritti päästä mun arpiseen sydämeen mutta en mä tiennyt voisiko se ikinä parantua ja voisinko mä ikinä uskaltaa nauttia tunteistani. Ainakaan niistä hyvistä.

Vasta kun mun koko kroppa alkoi tärisemään itkun ravisuttamana, mä ymmärsin että kaikki se kosteus mun kasvoilla ei johtunut niille sulaneista lumihiutaleista ja lopulta mä vain romahdin alas tuijottaen samein silmin kahta pientä hevosenalkua jotka katsoivat mua kuin pahempaakin hevosen syöjä petoa.

23.01.2021

Mä en ollut kerennyt eilen tallille koska mä olin yrittänyt tehdä mahdollisimman pitkää työpäivää nyt ennen kuin ensi viikolla olisi lähtö saksaan. Kyllähän mä tiesin että me pärjättäisiin Moiran kanssa Saksassa vaikka me ei oltaisi tehty mitään mutta silti mä en jotenkin uskaltanut antaa tamman vain olla. Totta puhuen en mä tiennyt oliko varsa saanut olla liikaa ja olinko mä tehnyt sen kanssa liian vähän. Mä en tiennyt keltä mä olisin kysynyt koska mä en halunnut näyttää olevani osaamaton. Enhän mä ollut enemmin kouluttanut varsaa. Tai niin kuin kouluttanut yksin. Olinhan mä auttanut Galahadin kanssa, mutta en mä osannut kouluttaa varsaa ratsuksi. En mä ollut ikinä saanut olla siinä mukana koska…

Ravistin ajatukset pois samalla kun lähdin metsästämään pientä kermakarkkia, joka päätti että ei antaisi minulle kiinni. Ilmeisesti viimeiset heinänkorret, joita varsat imuroivat jommankumman kasasta eivät olleet tarpeeksi maukkaita, sillä molemmat pikkutammat poistuivat paikalta juuri kun olin puolentoista metrin päässä varsoista. Vaadittiin ihan liian paljon aikaa, sekä muutama ei niin kaunis keino, ennen kuin cremello tammavarsa oli riimunnarun päässä. Lopulta pääsimme talliin ja varsan omalle karsinalle. Varsa tuntui taas kasvaneen ja joutuisin pian lähteä ostamaan sille isompaa lointa, sillä sen nykyinen loimi alkoi näyttää jäävän nopeasti pieneksi. Ajatuskin loimikaupoista ahdisti, sillä se voisi saada tietää siitä jotain. Osaisikohan Amelie auttaa uuden loimen tilaamisesta netistä…

Harjasin Moiran nopeasti lävitse, ennen kuin pujotin sille kapsonin päähän. Jouduin säätämään kapsonia hieman sillä pikkutamma tuntui kasvavan jokaisessa suunnassa, ja lopulta saatoimme siirtyä varsan kanssa kentälle. Mä annoin pikkutamman vain kävellä ja ihmetellä ympäristöään ennen kuin mä aloin vaatimaan siltä jotain. Alkuun Moiralle riitti että se vain käveli mun vierellä ja lopulta mä halusin että se pysähtyi mun kanssa samoihin aikoihin ja lähti liikkeelle kun mä pyysin. Me tehtiin juttuja molempiin suuntiin kokeillen niitä aina erilaisilla pätkillä, suunnan vaihdoilla, pysähdyksillä ja peruutuksilla ja mitä kaikkea mä nyt satuinkaan keksimään. Mä yritin saada kaikki avut niin pieniksi että mä en joutunut tekemään mitään saadakseni vastineen Moiralta.

Kun mä en enää tiennyt mitä mä voisin tamman kanssa tehdä ja toisaalta sen tehdessä nätisti, mä poistuin varsan kanssa kentältä ja kävin hoitamassa pienen kermakarkkini takaisin tarhaansa, ennen kuin oli isomman kermakarkin vuoro.

30.01.2021 - Saulkrast - Varsova

Me lähdettäisiin tänään Moiran kanssa saksaan ja tultaisiin takaisin maanantaina. Mä toivoin että mä kerkeäisin tekemään maanantaina jonkin verran töitä vaikka Jeremy alkaisikin auttamaan minua asiakkaiden kanssa. Mä en toisaalta tiennyt että osaisinko mä siltikään jättää itselleni päiviin sellaisia hetkiä jolloin mä voisin joko tehdä paperitöitä siten että mun ei tarvitsisi tehdä niitä viikonloppuisin tai iltaisin tai sitten että mä voisin syödä tai muuten vain pitää taukoa.

Mä olin tehnyt aamusta muutaman tunnin töitä ja niihin olin saanut sisällytettyä kaksi asiakasta joille ei ollut sopinut alkavalta viikolta mikään muu aika ja mä halusin saada pidettyä asiakkaat tyytyväisenä joten mä olin sopinut uudet ajat tälle päivälle. Vielä ennen kuin mä olin lähtenyt toimistolta, mä olin lähettänyt Jeremylle laajan sähköpostin jossa mä olin laittanut koko tulevan viikon asiakkaat ja niiden kanssa sovitut ajat sekä pienen infon siitä mikä jokaisen asiakkaan kanssa oltiin tehty ja mikä heidän kanssaan oli tavoitteena.

Mä en yhtään tiennyt että olisiko kukaan asiakkaista sellainen joka voisi miestä kiinnostaa ja jonka kanssa tuo voisi oikeasti olla innostunut työskentelemään pidemmänkin aikaa. Kai kaikki selviäisi kunhan toisella olisi ensin aikaa tutkia asiakasinfoani ja sen jälkeen päästä tekemään töitä joidenkin asiakkaiden kanssa. Zenin tallirakennuksen ilmestyminen näkökenttääni pakotti ajatukseni kääntymään varsaan ja tulevaan matkaan. Mä olin tyytyväinen siitä että Moira oli hyvä matkaaja koska se oli matkustanut niin paljon pieneen ikäänsä ja tammavarsan kanssa oli helppo matkustaa pitkääkin matkaa yksin. Mä en tiennyt että mikä olisi järkevin tapa jatkaa tamman kanssa maailman näkemistä koska se ei kuitenkaan olisi vielä vuosiin valmis turnajaisiin ja toisaalta en mä tiennyt oliko nämäkin reissut ihan liikaa pikkutammalle, vaikka enää se ei reissannutkaan niin paljoa.

Mä kannoin Zenissä mun autoon Moiran harjapakin sekä kapsonin jos mulla olisi aikaa harjoitella pikkutamman kanssa matkan päällä. Kun pikkutamma oli lastattuna oli aika lähteä liikkeelle. Mä ilmoitin vielä Clavelle että me oltaisiin Moiran kanssa pois maanantaihin ja lopulta oli aika lähteä liikenteeseen. Mä ajoin ensin vain just ja just Puolan puolelle Suwałkiin. Sielä oli hyvä pysähtyä ja tarkistaa että varsalla olisi kaikki okei. Mä ilmoitin myös Benille että me oltiin matkalla ja laitoin miehelle kuvan varsasta. Suwałkista me jatkettiin vähän Varsovasta eteenpäin mutta mä olin varannut sieltä Moiralle tallipaikan yöksi, joten me jäätiin pysähdyksiin ja näin ollen meille molemmille tarjoutui ainakin mahdollisuus yrittää levätä ennen seuraavan päivän ajomatkaa ja kisapäivää.

31.01.2021 - Varsova-Inzell

Me oltiin lähdetty Moiran kanssa aikaisin liikkeelle tallilta, jossa me oltiin yötä ja ajettiin siitä sitten Ostravaan jossa oli meidän reissun viimeinen pysähdys. Mä en tiennyt että miten pitkään olisi järkevä ajaa näin pienen varsan kanssa joten mä yritin pitää ajomatkat jossain viidessä tunnissa. Viimeinen siirtyminen toisaalta oli ehkä vähän pitkä, kun se oli melkein kuusi ja puoli tuntia, mutta onnekseni Inzellissä Moira saisi olla myös pitkään pois trailerista. Mä yritin kuitenkin tehdä matkustamisesta silti mukavan kokemuksen varsalle ja mun onnekseni Moira oli matkustanut hyvin vaikka me oltiinkin kahdestaan liikenteessä.

Inzellissä kisat oli jo käynnissä kun me päästiin paikalle ja mä kävin maksamassa meidän osallistumismaksun ja hakemassa meidän kisanumeron. Ollessani juuri saapumassa trailerille näin tutun hahmon odottavan sen vierellä.

”Ben? Wozu bist du hier? Tai siis niinku eikö sulla oo töitä?” ihmettelin ystäväni seistessä edessäni vaikka tuo oli kertonut minulle että ei ollut varma että pääsisi tapaamaan meitä Inzelliin. Benin piti olla toisella puolella Saksaa auttamassa pomoaan ostamaan hevosia. ”Noo…. voi olla että mä keksin jonkin hyvän syyn millä mä saatoin skipata sen reissun vaikka olisihan se ollut mielenkiintoista nähdä millaiset paikat siellä olisi ollut mutta jos puheet pitävät paikkansa ei siitä tallista myyntihevoset lopu ihan heti joten ehkä mullakin on aika päästä näkemään paikat. Sitä paitsi kun mä mainitsin kenen takia skippaisin tuon reissun niin ääni muuttui kellossa” Mä en tiennyt että miten pahasti mua ahdisti ajatus siitä että Ben oli käyttänyt mun nimeä syynä päästä jättämään omat työnsä väliin. Vaikka ajatus ei ollut kiva, mä tiesin että Ben ei käyttäisi mun nimeä ihan helposti ajaakseen omaa etuaan joten mä nielin ahdistukseni ja mä näin Benin katseesta että se tiesi kanssa että tuo paljastus ahdisti mua omalla tavallaan. ”Es tut uns leid” Ben sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen ennen kuin kuroi välimatkamme kiinni ja kietoi kätensä ympärilleni ja sulki minut halaukseen. Kuitenkin trailerista kuuluva kolina veti meidät takaisin siihen mitä oli tapahtumassa, ja mä aloin availemaan rampin salpoja ja laskemaan sitä samalla kun Ben meni irrottamaan varsan ja lopulta me saatiin purettua Moira trailerista ja harjattuani varsan pikaisesti ja vaihdettua sen pörröisen matkariimun takaisin tamman omaan riimuun ja Benin autettua minua kiinnittämään kisanumeron selkääni olimme valmiita odottamaan vuoroamme. Mä en tiennyt että jännittikö mua ylipäätänsä vai jännittikö mua koska Ben oli taas täälä.

Mä kuitenkin päätin yrittää vain unohtaa sen pienen ahdistuksen ja pahan olon, joka mun sisällä velloi ja keskityin vierelläni seisovaan varsaan sekä siihen että me pärjättäisiin pian tuomareiden edessä. Mä en tiedä että miksi mutta mua ei jännittänyt kehässä niin pahasti kuin mitä mä oletin nyt kun Ben oli täälä, eikä toisella puolella saksaa missä sen piti olla. Mä en uskonut että me pärjättäisiin tässä luokassa muita vastaan joten kun me päästiin takaisin trailerille luokan jälkeen mä talutin Moiran suoraan sisään traileriin ja vaihdoin sen kuljetusriimun kisariimun tilalle. Mä en tiedä miksi mä kävelin tyhjän hevospaikan lävitse rampille, vaikka mä tiesin että Ben oli sielä, mutta kai mä jotenkin vain ajattelin olevani taas yksin. Mä en kuitenkaan kerennyt astua edes rampin sivusta alas, kun kaikki pimeni…

Mä en tiennyt tarkalleen mitä oli tapahtunut, mutta kun mä seuraavan kerran säpsähdin hereille mun vierestäni kuului ääni, joka puhui sävyllä jota mä en ollut kuullut vuosiin. Der Vater war hier…

02.02.2021 - Moira palaa kotiin

Markus Kühlingin kertomana

Dzezlainin pihapiiri oli komea näky ja rauhallisuudessaan Markus ymmärsi miksi se oli vetänyt poikaansa puoleensa. Markus ei ollut ikinä ymmärtänyt täysin entisen vaimonsa intoa hevosiin ja ratsastamiseen ja alkuun tuo ei ollut jakanut silloisen vaimonsa ajatusta siitä että myös Maximillianin tulisi aloittaa sama harrastaminen. Kuitenkin poika oli osoittautunut lahjakkaaksi joten Markus ei ollut halunnut enään tulla poikansa unelmien tielle ja mies olikin mieluummin sponsoroinut ja tukenut rahallisesti poikansa harrastamista ja alkanutta uraa. Olihan jossain kohtaa käyty myös keskusteluja siitä olisiko Markuksen kannattavaa sponsoroida poikaansa, mutta lopulta sponsoroiminen oli toimiva ratkaisu.

Tietenkin tallipalo oli muuttanut kaikki suunnitelmat, ja hetken mies oli jo oikeasti pelännyt menettäneen ainoan lapsensa nähdessään pojan katoavan liekkeihin, mutta helpotus oli ollut suuri kun yksi palomiehistä oli lopulta vetänyt pojan pois liekeistä. Niin Markus, kuin tuon silloinen vaimokin, Annemarie olivat huokaisseet helpotuksesta vaikka kumpikaan ei tiennyt millainen myrsky jatkossa odottikaan. Muutos joka Maximillianissa oli tapahtunut, tuntui olleen niin iso verrattuna siihen millaisena lapsena Markus poikansa muisti, että miehen oli ollut vaikea tottua siihen versioon pojastaan, joka tuo nykyään oli. Kuitenkin Maximillian oli Markukselle rakas vaikka mies ei ehkä ollut aina osoittanutkaan rakkauttaan selkeästi eikä mies edelleenkään tiennyt miten tuo voisi tukea Maximillianin paranemista ja saada näin poikansa luottamaan itseensä ja ympäröivään maailmaan uudelleen.

Kuitenkin isona edistys askeleena Markus oli pitänyt kuitenkin myös jos sitä, että Maximillian oli kesällä halunnut tavata isänsä ja jopa viettää aikaa Markuksen kanssa.

Istuessaan taas tuolissaan, Markus odotti että kuljetusliikkeen työntekijä saisi tuotua varsan ulos. Tumman brunette mies oli sisällään kiitollinen Benjaminille miehen tarjouksesta tuoda varsa takaisin Dzezlainiin sekä siitä, että mies oli palannut väleihin pojan kanssa. Markus halusi kuitenkin puhua myös itse Iivari von Hoffrénin kanssa, vaikka mies ei tiennytkään tämän kertaisesta vastustajastaan paljoa. Maximillian ei ollut kovinkaan paljoa puhunut siitä, millainen tuo mies olisi mutta uransa aikana Markus oli tottunut monenlaisiin vastustajiin.

Lopulta myös varsa oli ulkona ja miehelle ojennettiin musta naru. Aseteltuaan narun siten, että varsalla olisi tilaa liikkua ja se ei haittaisi myöskään miehen omaa menoa, Markus asetti kätensä tuolinsa pyörille ja lähti hitaasti rullaamaan kohti tallirakennusta. Alkuun varsa, Moira, kuten mies oli oppinut, vierasti tapahtumaa mutta pian se askelsi pyörätuoliaan työntävän miehen vierellä hieman puhisten mutta muuten rauhallisena. Kun ensimmäinen näki parivaljakon saapumisen, tarjottiin Markukselle suoraan apua varsan kanssa. Mies kuitenkin päättäväisesti kysyi minne varsan voisi viedä.

”Fedel, voitko mennä jatkamaan lakaisua? Minä voin hoitaa tämän” brunette, pikaisesti arvioituna maksimissaan kaksikymmentävuotias nainen enemmänkin käskytti kuin kysyi ja Markus oli vakuuttunut. ”Anteeksi tuosta. Amelie Chaput” brunette tarjosi kättään käteltäväksi pahoitteluiden kera. Markus tarttui bruneten käteen ja yllättyi positiivisesti siitä että nuoren kädenpuristus oli vakaa ja jämäkkä. ”Markus Kühling. Sattuisitko tietämään minne voisin viedä Moiran? En oikein saanut kunnon koordinaatteja lähtöpisteessä” ”Onnistuu. Saanko kysyä missä Max on?” Amelieksi esittäytyneen äänessä vilahti häivähdys huolta, joka näkyi myös tuon katseessa. Amelien reaktio herätti Markuksen mielenkiinnon sillä bruneten vierellä tuoliaan rullaava mies ei oikeastaan tiennyt paljoakaan poikansa elämästä Latviassa. Kuitenkin mies oli tyytyväinen siitä, että ilmeisesti poikansa oli saanut elämäänsä hieman raiteilleen sen jälkeen mitä sinä hutikuisena aamuyönä oli tapahtunut. Täyttä varmuutta Markuksella ei kuitenkaan asiasta ollut, mutta se, että joku tuntui kaipaavan poikaa toi omanlaista varmuutta hieman ehkä jo kyyniseksikin luultuun mieheen.

”Maximillian on tällä hetkellä sairaalassa Inzellissä. Vielä ei ole tietoa kauanko poikani joutuu sairaalassa olemaan, mutta lääkärit epäilivät että tuo olisi mahdollista kotiuttaa aikaisintaan ensiviikolla. Tietenkinhän hoito jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen, mutta ensimmäinen tavoite on saada Maximillian pois sairaalasta.”

Markus huomasi miten Amelie olisi halunnut kysyä lisää pojan tilanteesta, mutta ilmeisesti ei sitten joko halunnut ahdistella enempää tai jostain muusta syystä tuo päätyi pysymään vaiti. Näytettyään Markukselle oikean karsinapaikan, auttoi nuori nainen vielä miestä saamaan varsan takaisin karsinaan.

”Sattuisitko tietämään mistä löydän Iivari von Hoffrénin? Minun täytyisi sopia miehen kanssa varsan hoitamisesta aiheutuvista kuluista nyt kun poikani ei pysty huolehtimaan varsastaan itse”.

Saatuaan hyvät koordinaatit ratsastushalliin, Markus kiitti Amelieta tuon avusta ja yritti vakuuttaa bruneten siitä että Maximillianista pidettäisiin huolta ja pojan pitäisi olla jo parissa viikossa paljon paremmassa kunnossa.

Rullattuaan itsensä ratsastushalliin Markus ei ollut enään edes ihmeissään siitä miten hulppea sekin oli. Miehen katse keskittyi hallin keskellä seisovan pitkän, musta hiuksisen miehen siluettiin ja ruskeat silmät seurasivat edessään näkyvää esitystä. Pyörätuolissa istuva mies ei tiennyt millaista harjoitusta tuo oli seuraamassa, sillä mies ei ollut ennemmin päässyt todistamaan mitään tällaista vaikka olikin seurannut poikansa ratsastusta useita tunteja. Lopulta mies ja valkea hevonen lopettivat tanssinsa ja molemmat kääntyivät kohti ulko-ovea. Jo kaukaa oli selkeästi huomattavissa miten kalpeaksi paljastuneen miehen ilme tutki ja mittaili pyörätuolissaan istuvaa miestä.

”Iivari von Hoffrén saanen olettaa?” ”Kyllä” ”Markus Kühling, Maximillianin isä. Olettanen että voin puhua kanssanne tallipaikka maksuihin ja muuhun maksupolitiikkaan liittyvistä asioista?” “Tietojeni mukaan nuori herra Kühling on ollut vastuussa kaikesta siitä mitä näihin asioihin on tullut” kalpea mies ojensi paikalle ilmenneelle nuorelle miehelle valkoisen hevosen narun, palauttaen kuitenkin huomionsa yllättävän nopeasti takaisin Markukseen ja syyhyn, miksi vanhempi Kühling oli puhumassa maksuista. ”Poikani on valitettavasti estynyt huolehtimaan varsastaan seuraavien parin viikon ajan, mutta uskallan olettaa että tallista löytyy osaavaa henkilökuntaa pitääkseen varsasta huolta poikani poissa ollessa. Tietenkin kaikki varsasta aiheutuvat ylimääräiset kulut korvataan eurolleen ja laskun kaikista kuluista voikin lähettää suoraan toimistolleni” viimeistellessään lausettaan Markus sujautti oikean kätensä mustan villakangas takkinsa alle ja veti esiin povitaskussa sijainneen hopeisen käyntikorttikotelon, ennen kuin avasi sen ja ojensi edessään seisovalle miehelle yhden laadukkaista, paksua materiaalia olevan käyntikortin.

“Tallipaikan hintahan sisältää täydellisen perushoidon, mutta ainahan tietenkin lisäeduista kuten vaikkapa sanotaanko koulutuksesta, on mahdollista sopia” Iivari virkkoi hitaasti ja juuri oikeita sanoja painottaen, ennen kuin harmaat silmät tutkivat korttia ja sen printtiä, kulmien kurtistuessa juuri ja juuri huomattavan määrän katseen törmätessä miehen titteliin, asianajaja.

Harmaat silmät tutkivat uudelleen vastustajaa, mittaillen tuon päästä varpaisiin. Aikoinaan Markus olisi ollut melkein yhtä pitkä kuin edessään seisova mies, mutta nyt tilanne oli toinen. Uran tuoma varmuus oli kuitenkin tarpeeksi saadakseen tuolissaan istuvan miehen vakuuttuneeksi siitä että vasta pelaajalla ei olisi mitään sanottavaa asiasta. Markus ei hetkeä edes epäillyt jotta Iivari von Hoffrén olisi henkilökohtaisesti edes koskemassa varsaan tulevien viikkojen aikana.

”Hyvä. Odotan laskua saapuvaksi tulevien viikkojen aikana” Markus sulki yksipuoliseen keskustelun ja käänsi tuolinsa ympäri, poistuen ratsastushallista ja palatessaan kuljetus autolle, jonka kyydissä mies matkaisi takaisin Saksaan. Olisi aika hakea Maximillian kotiin paranemaan kaikin tavoin.

17.02.2020

Mä olin kiitollinen isälle siitä että se oli huolehtinut pikkutamman takaisin Latviaan. En mä toisaalta tiennyt miten se oli sen tehnyt, mutta silti mä olin kiitollinen siitä että se oli takaisin kotona. Isä oli sanonut että se oli tavannut Iivarin ja mä en tiedä kumman aloitteesta se tapaaminen olisi lähtenyt. Salaa mä toivoin että isällä olisi ollut joku syy haluta tavata Iivari eikä toisinpäin, sillä mä toivoin että tuo tapaaminen ei olisi tehnyt mitään hallaa mun jatkolle. Ehkä mä toivoisin vain suuresti että mä en törmäisi Iivariin ennen kuin turnajaiset olisivat ohitse ja mä toivottavasti voisin näyttää niissä Iivarille että musta olisi johonkin.

Mä tuijottelin cremelloa varsaa, joka käyskenteli tarhassaan välillä ottaen pieniä kisapätkiä Pinssin kanssa. En mä tiennyt mitä varsasta tulisi mun käsissä, mutta ehkä mulla olisi vielä aikaa korjata kaikki ne virheet joita mä olin tehnyt…

10.03.2021

Tänään olisi lähtöpäivä. Reissu olisi lyhyt joten me oltaisiin Moiran kanssa takaisin jo huomenna. Mä olin tehnyt maanantaina ja tiistaina pidemmät päivät töissä ja yrittänyt saada vain siirrettyä mahdollisimman monta asiakasta tältä ja huomiselta noille kahdelle päivälle, vaikka osan mä olin saanut pidettyä torstailla ja osan mä olin siirtänyt perjantaille. Mun onnekseni Jeremy oli pystynyt aikatauluttamaan itselleen ne pari asiakasta, jotka ei voinut millään tasolla muokata aikaansa tällä viikolla.

Vaikka mä olin pohtinut mitä kävisi kun mä palkkaisin Jeremyn töihin. Ehkä mä eniten pelkäsin sitä mitä se ajattelisi musta. Tai kun se pääsisi näkemään paremmin millainen raunio mä olisin. Kuitenkin kaikki oli mennyt hyvin. Mä olin saanut viikkooni muutaman vapaan tunnin ja vaikka mä olin luullut että mä täyttäisin ne vain uusilla asiakkailla, mä olin onnistunut täyttämään ne hetket paperitöillä tai sitten mä olin jopa osannut pitänyt taukoja ja keskittyä joko syömiseen tai välillä jopa johonkin rentoutusharjoitukseen. Helppoa se ei ollut mutta mä olin yrittänyt parhaani. Mä olin kuitenkin luvannut isälle.

Mä olin katsonut että me kerettäisiin ihan hyvin paikalle jos me lähdettiin aamupäivälautalla. Saulkrastista ajaisi kolme tuntia Viroon ja sieltä menisi pari tuntia lautalla Suomeen ja sielä olisi vielä jonkin matkaa ajettavaa ennen kuin me oltaisiin näyttelypaikalla. Olihan se ehkä hullua lähteä näin kauas vain päiväreissulle, mutta silti mä toivoin että näissä reissuissa olisi jotain järkeä jatkoa ajatellen. En mä ollut uskaltanut kysyä keneltäkään että mitä mun pitäisi tehdä Moiran kanssa tai millaisia asioita mun pitäisi sille opettaa. Mä olin yrittänyt mennä vain fiilispohjalta ja varsan mukaan ja mä toivoin että mä en olisi pilannut sitä ainakaan täysin. Ei mulla ollut mitään kokemusta siitä, miten tuollaisesta tehtiin hevonen.

Mä onnistuin tekemään lauttamatkalla vähän paperitöitä, joita mä olin ottanut mukaan niitä ajatellen. Mä olin yllättäen päässyt jopa hieman edelle paperitöissä ja mä pääsin suunnittelemaan parille asiakkaalle uutta treeniohjelmaa rauhassa ja miettimään samalla että millaisia muutoksia se toisi myös ruokavaliollisesti. Mä olin tyytyväinen siihen että mä olin saanut edes työelämäni jotenkin kohdilleen ja se, että asiat olivat lähteneet sujumaan Jeremyn kanssa, oli tuonut mun mieleen sellaisenkin asian, että mä voisin ehkä uskaltaa laajentaa mun yritystä lisää ja ehkä palkata jopa kolmannenkin ihmisen hoitamaan asiakkaita. Ehkä siinä ei olisi järkeä ja ehkä mun pitäisi löytää mielummin joku, joka voisi hoitaa asioita toimiston puolella ja vapauttaa omat toimistoaikani asiakkaille.

Mun pohdinnat keskeytti kuitenkin kuulutus autojen kuskeille siirtyä ajoneuvoihinsa sillä me oltiin saavuttamassa Helsingin satamaa. Istuessani autoon ja odottaessani että saisin käynnistää sen ja ajaa pois laivasta mun mieleen alkoi taas hiipimään ahdistus siitä mitä tämä reissu olisi tuomassa mukanaan ja mä yritin vain keskittyä siihen että se olisi lisää kokemusta Moiralle jos ei muuta.

Toinen luokka tai kehä, en mä tiennyt miksi sitä olisi pitänyt sanoa, oli juuri alkamassa kun me päästiin paikalle. Mä kävin maksamassa meidän ilmoittautumismaksun ja ostin itselleni vesipullon sekä sämpylän, sillä mä en ollut itse vielä syönyt mitään. Kun mä olin saanut syötyä, oli aika purkaa Moira kopista ja harjattuani pienen cremelloni nopeasti lävitse, vaihdoin sen matkariimun kapsoniin ja oli meidän aika astella näytille.

Vaihtaessani Moiran kapsonia tamman matkariimuun mä olin tyytyväinen siitä miten järkevä pieni eläin se oli ja että sen kanssa oli helppoa matkustaa myös yksin. Se oli esiintynyt taas tosi nätisti ja musta tuntui että siitä voisi tulla ehkä vielä hieno hevonen jos mä en vain pilaisisi mitään. Moiran ollessa trailerissa ja mun tarkistettuani että jokainen salpa olisi varmasti kunnolla kiinni, oli aika aloittaa matka takaisin kohti Latviaa. Me oltaisiin kuitenkin palaamassa takaisin Suomeen ei seuraavalla mutta sitä seuraavalla viikolla uusien kilpailujen merkeissä. Mä en tiennyt oltaisiinko me lähdössä myös loppukuusta Saksaan kilpailemaan.

Mä kuitenkin onneksi onnistuin keskittymään vain ajamiseen ja lauttamatkalla töihin, ennen kuin oli aika ajaa Virosta takaisin Latviaan ja Zeniin.

12.03.2021

Mulla meni hetki tajuta että mun puhelin soi. Saatuani itseäni vähän paremmin hereille, mä poimin puhelimen käteeni lattialta minne se oli illalla jäänyt ja katsoin näyttöä. Sillä samalla hetkellä kun mä näin kenen numero näytöllä oli, mä tunsin miten kaikki veri katosi mun kropasta. Jouduin pitelemään kaksin käsin puhelimestani kiinni, jotta sain pidettyä sen siten että saatoin liu’uttaa sormellani vihreän vastauspalkin ja vastata tulevaan puheluun.

”M…Max” ”Pahoittelut että herätin. Olisitko päässyt tallille nyt aamusta? Moira ei voi ihan hyvin” unen painama, normaalia paksumpi australialaisaksentti tunkeutuu omaan väsyneeseen tajuntaani. ”I…Ich komme” mä sain mutistua ja mä en edes tajunnut ajatella ymmärtäisikö pehtori mitä mä sanoin. Lopetettuani puhelun Claven kanssa, mä nousin ylös ja vedin päälleni ensimmäiset vaatteet mitkä mä löysin. Mä en kerennyt edes ajatella sitä että mä olisin ottanut jotain ruokaa mukaan, saati syönyt jotain ennen lähtöä kun mä olin jo autossani ja matkalla kohti Zeniä.

Paria kymmentä minuuttia myöhemmin mä parkkeerasin autoni Zenin parkkipaikalle ja jouduin pidätellä itseäni jotta en olisi juossut talliin, vaikka mieleni tekikin päästä sinne mahdollisimman reippaasti. Lopulta mä pääsin pikkutamman karsinalle, jossa Clave oli varsan vierellä. Mä en tiennyt mistä oli kyse joten mä astelin viimeiset metrit melkein hiipien varsan karsinalle ja vasta kun mä avasin karsinan ovea Clave tajusi että mä olin paikalla.

”Amelie oli yön töissä ja huomasi että Moira ei näyttänyt voivan hyvin. Sillä on melkein 39 astetta kuumetta. Ievan pitäisi olla täälä hetkenä minä hyvänsä” Mä en osannut kuin nyökätä. Moira näytti niin surkealta sen pään roikkuessa ja muutenkin pienen hevosen ollessa nuutuneen oloinen. Mä otin ne pari askelta mitkä erotti mut ja varsan, ennen kuin mä laskin käteni arkaillen varsan kaulalle. Se jaksoi juuri ja juuri nostaa päätään muutaman sentin verran, ennen kuin se laskeutui taas alas. Mä tunsin miten ahdistus alkoi kasvamaan mun sisällä kun mä rojahdin alas ja putosin polvilleni karsinan pohjaa peittävälle hamppurouheelle. Mä vedin jalat pois altani ja istuin risti-istuntaan Moiran pään viereen ja silitin juuri ja juuri koskien varsan kermanväristä poskea. Mulla ei ollut mitään hajua siitä että mitä oli tapahtunut ja mikä varsaa voisi vaivata.

Mä en tiedä kauanko mä istuin vain silittämässä Moiran poskea ja tuijottamassa eteeni, mutta vasta kun jonkun käsi laskeutui mun olalle mä palasin takaisin siihen hetkeen mitä oli tapahtumassa. ”Mennään hetkeksi ylös. Annetaan Ievan tehdä työnsä” ”Nein… Ich… Ich…” kyyneleet korvasivat sanani ja ilmeisesti tilanne osattiin käyttää hyödyksi ja minut ohjattiin pois karsinasta jotta vanha eläinlääkäri sai tehdä työnsä rauhassa. Mä seurasin mun taluttajaa kuin pieni vastahakoinen lapsi. En mä halunnut jättää varsaa. Kuitenkin lopulta mä löysin itseni taas kerran taukotuvan sohvalta. Mun olo oli tyhjä. Mä en voisi tällä kertaa tehdä mitään pelastaakseni Moiraa. Ehkä mä en ollut oikeutettu minkäänlaiseen onneen Zeen jälkeen.

Ei mun elämässä ollut tapahtunut mitään hyvää sen yön jälkeen. Mä olin ajanut Benin pois. Mä olin ajanut isän ja äidin pois. Ilonan. Ambryn. Mä menetin Zeen ja varsan. Mä menettäisin varmasti vielä Moirankin. En mä tiennyt oliko missään mitään järkeä. Musta tuntui että mun elämä oli vain illuusio siitä että kaikki muka menisi hyvin, ennen kuin matto vain vedettäisiin kerta toisensa jälkeen pois mun jalkojen alta aina siinä vaiheessa kun mä olin kasannut paloista jotain ehjää. En mä tiedä olisiko paras vain luovuttaa.

Mä en tiennyt miten kauan mä vain tuijotin tyhjyyteen kunnes mä tunsin jonkun ottavan kiinni mun käsistä. Mä en halunnut nostaa mun katsettani lattiasta, ja lopulta mä päädyin vain sulkemaan silmäni, ennen kuin mä nostin katseeni hitaasti ja valmistauduin avaamaan silmäni. Kun mä sain silmäni auki, mun katse törmäsi Amelien vihreisiin silmiin. Oliiviin taittavissa silmissä ei ollut nähtävillä minkäänlaista tunnetta mikä ei ainakaan helpottanut mun tunnelmaa. ”J… jou… jout… joutuiko…. joutuiko Ieva…?” mä en voinut sanoa viimeistä sanaa ääneen ja mun ääni alkoi värisemään sitä pahemmin mitä lähemmäs loppua mä pääsin. ”Ei. Ei joutunut. Moira tulee kyllä kuntoon. Sillä on vain kuljetuskuume. Ieva ohjeisti nesteyttämään sitä tänään ja huomenna. Se saa nyt ainakin tänään nesteitä kanyylin kautta sekä Ieva antoi sille kipulääkkeen. Se lupasi tulla katsomaan Moiraa vielä iltapäivästä ja illasta uudelleen” ”O…okei… onko… onko Moira missä?” mä jouduin kasailemaan hieman sanojani. ”Karsinassaan. Sä voit mennä katsomaan sitä jos haluat. Mä voin vaikka tulla sun kanssa?” Amelie yritti ehdottaa mahdollisimman kauniisti. Mä päädyin vain nyökkäämään, ennen kuin mä pyyhkäisin kyyneleet, jotka yritti nousta mun silmiin pois ja nousin sen jälkeen ylös.

Mä suuntasin portaat alas ja kohti Moiran karsinaa. En mä tiennyt että mitä sielä tarkalleen odotti joten mä hidastin askellustani vähän ennen kuin mä näin karsinalle ja lopulta mä vain astuin viimeiset askeleet siten, että mä näin varsani. Moira näytti yhtä säälittävältä kuin mitä se oli näyttänyt kun mä olin tullut tallille. Vasemmalla puolella sen kaulaa oli kiinnitettynä kanyyli ja siitä lähti letku suolaliuospussiin, joka oli kiinnitettynä seinälle. Mä astuin uudestaan karsinaan ja nyt Moira jaksoi nostaa päätään jo vähän enemmän. Mä annoin käteni silittää varsan otsaa, ennen kuin siirryin silittämään sen kaulaa. Olinhan mä ennemminkin ollut tekemisissä kuljetuskuumeen kanssa. Ikinä mä en ollut vain nähnyt sitä näin nuorella ja mua pelotti suuresti jos Moira ei jaksaisikaan taistella sitä vastaan. Jos kaikesta hoidosta ja lääkkeistä huolimatta kuume onkin vain liikaa varsalle ja se menee vain huonommaksi. Olisiko mulla voimia antaa Ievalle lupa päästää varsa pois?

Jossain kohtaa mun oli pakko lähteä käymään kotona vaihtamaan vaatteita jotta mä pääsin tekemään työpäiväni, vaikka mä tiesinkin jo lähtiessäni ensimmäisen kerran Zenistä, että mä en voisi millään tavalla keskittyä siihen mihin mun pitäisi.

13.03.2021

Mä olin istunut eilen Moiran vierellä siihen asti että mut oli pakotettu ulos tallista. Mä en olisi halunnut lähteä sillä mä pelkäsin että jos mä jättäisin Moiran yksin mä en näkisi sitä enään. Päästyäni kotiin mä tiesin että mä en tulisi nukkumaan sinä yönä silmäystäkään. Musta tuntui että joku hidasti kelloa yön tunnit ja aamun tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta kello tuli sen verran että mä uskalsin lähteä takaisin Zeniin. Koko ajomatkan mä pudistin rattia niin tiukasti että mun kädet olivat ihan valkoiset ja kun mä päästin ratista irti, mä en oikeastaan tuntenut mun käsiä. Jokainen askel, jonka mä otin kohti tallirakennusta oli enemmän kuin suunniteltu ihan vain sen vuoksi että mua heikotti niin paljon koska mä olin unohtanut taas itseni kokonaan.

Lopulta mä pääsin Moiran karsinalle. Moira ei ollut enään tiputuksessa, mutta tammalla oli edelleen kanyyli kaulassa ihan vain varuuksi. Ieva olisi tulossa illalla ja jos varsa olisi edelleen kunnossa, myös kanyyli otettaisiin pois. Moira näytti vähän paremmalta kun mä pääsin sen karsinalle. Se liikkui vähän karsinassaan, mutta ei se ollut vielä niin aktiivinen kuin yleensä. Päästessäni Moiran vierelle, mä tiputtauduin polvilleni ja otin varsan halaukseen. Mä olin onnellinen että varsa oli elossa. Lopulta mä päästin irti varsasta ja vetäydyin karsinan laidalle siten, että mä sain nojattua karsinan seinään ja mä vain katselin varsaa, joka liikuskeli karsinassaan.

Mä en tiedä olinko mä nukahtanut vai mitä oli tapahtunut, mutta mä havahduin siihen että mua ravisteltiin. Mä en halunnut avata silmiäni. Ravistelu jatkui ja mun oli lopulta pakko avata silmäni. Mä luulin että Moira oli se joka herätti mut. Kuitenkin kun mä sain silmiäni auki mä tajusin että Moira ei ollut vastuussa mun herättelystäni, vaan mua tuijotti ehkä Friciksen ikäinen poika. Mä en tiennyt kuka se oli ja mua alkoi vähän ahdistaa. Mä olin valahtanut hieman alaspäin ilmeisesti kun mun keho oli rentoutunut joten mä jouduin hieman nostamaan itseäni käsieni varassa ilmaan että mä sain palautettua itseni istumaan paremmin. Mä tiesin että harmaa ja ruskea silmä seurasivat mua herkeämättä. Mä olisin halunnut pyytää toista jättämään mut rauhaan, mutta mä en saanut sanoja poistumaan suustani.

Mä en uskaltanut katsoa toisen päälle koska mä en tiennyt mitä tuo ajatteli musta. Tiesikö se edes kuka mä olin. Tiesikö se… Mä nielaisin syvään. Mä tunsin miten tuo erivärinen silmäpari tuijotti mua edelleen ja juuri kun mä olin jollain tavalla valmistautuntu siihen, että mä kysyisin kuka tuo oli se avasi suunsa. ”Onko kaikki okei?” mä ymmärsin kysymyksen vaikka se esitettiin mulle latviaksi. Mä yritin muodostaa vastausta päässäni, mutta se oli vain epämääräinen sotku latviaa, englantia sekä saksaa. Vaikka mä yritin parhaani mä en saanut muodostettua mitään järkevää vastausta, joka ei olisi sisältänyt kaikkia kieliä joten mä päädyin vain nyökkäämään. Mä toivoin että se voittaisi mulle myös aikaa kasata mun ajatuksia vielä vähän.

Päästyäni vähän paremmin kiinni aikaan ja paikkaan mä yritin nousta ylös. Ilmeisesti mun nouseminen ei vakuuttanut mun tarkkailijaani, sillä mä tunsin miten mua tuettiin käsivarresta ja selästä, kun mä olin horjahtamassa taaksepäin kohti seinää. Silmäpari vierelläni pysyi edelleen kiinnitettynä muhun ja mä en tiennyt mikä kaikesta olisi se ahdistavin osuus. Pojan varmistuttua että mä pysyisin jaloillani musta päästettiin irti, vaikka eriväriset silmät pysyivätkin edelleen mussa kiinni. Mä otin hieman normaalia leveämmän asennon ja kokeilin vain miten mun jalat kantaisivat.

”Selviätkö?” huolestunut kysymys nousi ilmoille kun mä aloin ottamaan kokeilevia askeleita kohti varsaa, joka katseli meitä pienen matkan päästä. ”Joo. Kiitos” latviankieliset vastikkeet löysivät viimein ulos suustani samalla kun rapsutin Moiran kaulaa. ”Mun täytyisi siivota Moiran karsina. Voiko sen siirtää naapurikarsinaan?”

”Mä… mä meen sen kanssa ulos” mä tein päätöksen salamaakin nopeammin ja kävelin karsinan ovelle ja poimin käytävän puolelta Moiran naruriimun ja narun ennen kuin mä palasin varsan luokse ja pujotin pienen turvan kiinteästä lenkistä lävitse, ennen kuin nostin riimun avonaisen osan Moiran korvien takaa niskan ylitse ja sidoin riimun kiinni. Varmistuttuani että solmu ei painaisi varsaa tai riimu ei olisi muutenkaan sidottuna liian tiukasti varsan päähän, kiinnitin riimunnarun sille varattuun lenkkiin ja pyysin varsan liikkeelle.

Moira lähti askeltamaan hieman varovaisesti perässäni, mutta lopulta varsa oli ensin käytävällä ja sen jälkeen meidän matka jatkui tallipihalle. Mä en uskaltanut pakottaa varsaa liikkumaan kovinkaan reippaasti joten me mentiin Moiran määräämässä tahdissa. Mä yritin parhaani mukaan vältellä tökkimästä tamman kaulassa olevaa kanyyliä, sillä mä en halunnut aiheuttaa varsalle enään yhtään enempää kipua ja muutenkin mä toivoin että sille ei tulisi enää tarvetta. Mä näin miten tallipiha kuhisi normaalia elämää Iivarin, Fricin, Velnan, Lyneten ja monien muiden mennessä ja tullessa. Mä yritin vain keskittyä mun vierelläni askeltavaan varsaan ja siihen että me ei oltaisi ulkona liian pitkään.

Lopulta me palattiin Moiran kanssa takaisin sisälle. Se poika oli edelleen Moiran karsinalla. Me suunnattiin pikkutamman kanssa pesupaikalle. Lopulta mä hain mahdollisimman nopeasti Moiran harjat ja yritin keksiä miten mä suojaisin kanyylin lopunkin jotta se pysyisi puhtaana. Tehtyäni siihen ei niin hienon paketin, mä poimin kumisuan varsan pakista ja aloin pyöritellä todella varovaisella liikkeellä kermanväristä kaulaa edeten niskasta aina lavalle, ennen kuin mä uskalsin alkaa lisäämään hieman painetta ja harjaamaan varsaa normaalimmin.

Ilma täyttyi leijailevista kermanvärisistä karvoista pikkutamman näyttäessä että se oli alkanut valmistautua kevääseen. Pitkä ja huolellinen harjaus auttoi mua kasaamaan omia ajatuksiani ja lopulta kun viimeinenkin harja oli takaisin pakissa, mä vein sen paikoilleen ja me lähdettiin Moiran kanssa kohti varsan karsinaa. Se poika oli jatkanut matkaansa ja mä sain kääntää varsan karsinaansa. Avattuani riimun solmun ja annettuani sen valahtaa pois tamman päästä, mä palautin sen ja narun paikoilleen, ennen kuin mä jäin viettämään aikaa varsan kanssa.

En mä tiedä miten pitkään mä olin taas vain ollut Moiran luona, kun mä kuulin hamppurouheen kahisevan vierelläni. ”Moikka” Amelie laskeutui istumaan vierelleni. ”Moi” ”Moira näyttää paremmalta. Te olitte vissiin käynyt vähän pihallakin. Fric sanoi.” ”Joo. Se poika siivosi karsinan. En mä tiennyt muutakaan tehdä. En mä tiedä oliko sekin väärin” mun sanat karkasivat vaihtelevalla tempolla ja äänenpainolla. ”Ihan hyvä se oli. Parempi vain että Moirakin saa vähän liikettä” Amelie vastasi ja mä kuulin miten se kaiveli kädessään ollutta pussia ”Max” brunette kiinnitti huomioni itseensä varsan sijasta ja mä näin miten toisella oli kädessään muovilaatikko, jossa oli pari voileipää. ”Sä et oo kuitenkaan syönyt mitään” Mä en enää edes ihmetellyt että Amelie oli tullut siihen lopputulemaan. Mä otin laatikon vastaan ja yritin löytää jotain hymyksi luokiteltavaa huulilleni vaikka helppoa se ei ollut. ”Kiitos”

Laskettuani laatikon syliini avasin sen kannen ja poimin toisen leivistä käteeni. Mä olin ollut taas niin monta tuntia syömättä että mun ruokahalu oli kadonnut ja toisaalta Moiran tilanne ei myöskään helpottanut asiaa, mutta mä aloin näykkimään paloja leivästä. Mitä enemmän mä olin saanut siitä näykittyä, sitä lähemmäs normaaleja haukkauksia mun syöminen oli muuttunut ja lopulta mä söin toisenkin leivän ihan normaalisti. Helpotus siitä, että Moira oli kunnossa, laski mun reilun vuorokauden mittaista ahdistusta sen verran että väsymys pääsi viimein valtaamaan mun kropan. Mä en edes halunnut tietää miten pitkään mä olin taas valvonut sillä mä tiesin että yhden vuorokauden tunnit siihen ei millään enää riittäisi. Mun vieressä istuva brunette, joka viimeisteli vielä omaa aamupalaansa, taisi huomata myös saman.

”Pitäisikö meidän antaa Moiralle mahdollisuus nukkua?” ”Keine ahnung. Kai. En mä… En mä tiedä uskallanko mä jättää sitä” ”Mennään kattoon sulle joku huone linnalta. Mä tuun herättämään sut itse jos tilanne muuttuu jotenkin. Käykö?” sanoissa oli sopivasti painokkuutta, mutta se oli silti piilotettu taidokkaasti sanavalintojen taakse. ”Luu…luuletsä että se onnistuisi? Mä voin” uusi haukotus katkaisi puheeni ”mä voin mennä kyllä kotiinkin” ”Parempi että jäät tänne. Kyllä täältä tilaa löytyy niin saat nukkua itsekin. Totta puhuen sä näytät hirveältä.”

Käänsin katseeni kohti Amelieta ja mä näin miten oliivin väriset silmät mittaili jokaista milliä mun kasvoilla. Mun ei tarvinnut edes katsoa peiliin että mä tiesin miten hirveältä mä varmasti näytin parin päivän sängessä ja silmäpusseissa. Mä pohdin Amelien ehdotusta edelleen kun mä nousin ylös ja lopulta me poistuttiin yhtä matkaa karsinasta ja lähdettiin suuntaamaan kohti linnakartanoa. Amelie kävi etsimässä Vitaliyan ja ilmeisesti pikaisen keskustelun tuloksena nuo olivat tulleet johonkin lopputulemaan, sillä brunette pyysi minua seuraamaan itseään ja lopulta toinen johdatti minut erään huoneen ovelle.

”Meet myös sitten oikeasti nukkumaan. Mä pidän kyllä lupaukseni siitä että mä tuun herättämään jos tilanne vaatii.” ”Joo. Mä meen” vastasin ja vaikka mä sisimmissäni tiesin että Amelie puhuisi totta, musta tuntui silti väärältä jättää Moira yksin. ”Hyvää yötä siis” Amelie tuumasi sulkien minut halaukseen ja lopulta mulla ei jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin astella sisään huoneeseen ja riisua kengät sekä vaatteet. Mä en tiedä kauanko todellisuudessa meni siitä kun mä olin asettunut vuoteeseen siihen kun mä nukahdin, mutta mä en herännyt moneen tuntiin ja kun mä viimein heräsin, mulla meni hetki tajuta missä mä olin ja miten mä olin sinne päätynyt. Mun olo oli kuitenkin paljon parempi kuin aikaisemmin ja katsoessani kelloa se oli reilusti iltapäivän puolella, eli mun oli täytynyt nukkua tunteja.

Noustuani ylös mä vedin vaatteet takaisin päälleni ja kengät jalkaani, ennen kuin mä suuntasin takaisin talliin. Moira näytti vain paremmalta ja mä otin sen uudelleen kävelemään mun kanssani. Me nähtiin se sama poika ulkona ja vähän ennen kuin me oltiin palaamassa talliin Amelie löysi meidät kävelemästä pihalta. Brunette käveli pari viimeistä kierrosta meidän kanssa, ennen kuin me suunnattiin takaisin talliin ja palautettuani Moiran karsinaansa tuo kysyi, olisiko minulla nälkä. Mä vastasin varmaan ensimmäiseen kertaan pitkään todenmukaisesti että mulla oli kiljuva nälkä ja me lähdettiin etsimään jotain ruokaa, ennen kuin oli aika palata vielä kerran talliin kuuntelemaan Ievan tuomio varsan kunnosta. Mä toivoin suuresti että eläinlääkärinkin mielestä varsa olisi parempi, sillä mä en tiennyt yhtään millaista tuomiota Ievalta voisi odottaa ja mitä mä tekisin jos uutiset eivät olisi hyviä…

14.03.2021

Ieva oli tyytyväinen siihen miltä Moira näytti. Pikkutamman kuume oli laskenut jo viikonloppuna ja se ei ollut kaikkien onneksi noussut onneksi uudelleen. Ieva oli ottanut lauantaina Moiralta kanyylin pois ja oli vain käskenyt pitämään huolta siitä että varsa joisi varmasti. En mä tiennyt että miten mä saisin varsan juomaan mutta onneksi Ameliella oli antaa mulle hyviä neuvoja ja lopulta mä löysin semmoisen keinon millä Moira joi kerralla useamman litran. Mä kävin ostamassa varsalle toisenkin vesisangon jotta mä sain sille yhden sangollisen makuvettä ja toinen sai olla ihan puhdasta vettä.

Moira oli alkanut myös syömäänkin paremmin joten se alkoi muutenkin saamaan voimiaan takaisin ja vaikka se olikin ehkä vähän nuutunut vielä sunnuntaina. Se oli kuitenkin päässyt ulos ja ne oli vissiin jaksanut hieman rallittaa Pinssin kanssa joten varsa tulisi toivottavasti kuntoon. Mä en tiennyt että uskaltaisinko mä ottaa sitä mukaan Saksaan kuun lopussa. Mun olisi itse pakko lähteä käymään kotona. Mä tiesin että se reissu ei menisi niin hyvin kuin se olisi voinut mennä ja mua ei toisaalta sen vuoksi huvittanut lähteä. Kuitenkin mun olisi pakko mennä sillä mä en voisi pakoilla sitä asiaa liian pitkään. Jos mä en olisi pilannut kaikkea mun ja Ambryn välillä niin ehkä mä olisin uskaltanut pyytää sitä mukaan… Ehkä se toisaalta ei haluaisi lähteä mukaan. En mä tiennyt että ketä mä uskaltaisin pyytää. Ehkä… Ehkä mä voisin uskaltaa pyytää isää.

Kuitenkin siihen olisi vielä aikaa ja nyt sitä ennen olisi tärkeämpää vain saada Moira pysymään kunnossa. Mä olin viettänyt pikkutamman kanssa päivittäin aikaa ja olin pitänyt huolen siitä että sillä olisi varmasti puhdasta vettä sekä makuvettä jotta varsan saisi juomaan. Mä olin myös pitänyt kirjaa pikkutamman lämmöstä siitä asti kun Clave oli herättänyt mut ilmoittamalla että pikkutamma ei ollut kunnossa. Se oli onneksi pysynyt normaaleissa lukemissa ja tällä viikolla varsa alkoi olemaan koko ajan enemmän ja enemmän oma itsensä. Mä en ollut enää yhtään varma siitä että mitä mä tekisin nuoren hevosen kanssa. Jos mä olin meinannut tappaa sen jo nyt tietämättömyyttäni, miten mä voisin pitää sen hengissä seuraavat vuodet? Mitä jos… Mitä jos mä en joku kerta onnistuisi pelastamaan sitäkään? Jos mä joutuisin todistamaan miten sekin kuolee? Ehkä mun pitäisi vain luopua varsasta ennen kuin mitään pahempaa tapahtuu.

Ehkä mun pitäisi löytää joku, jonka kanssa mä voisin puhua varsasta ja sen tulevaisuudesta rauhassa. En mä tiedä kuka se joku voisi olla ja että olisiko nyt jo myöhäistä pohtia sitä mitä varsasta olisi tulossa. Mä olin yrittänyt tehdä varsan kanssa jonkinlaisen pienen kävelylenkin päivittäin, mutta en mä uskaltanut olla sen kanssa kauaa poissa koska mä en tiennyt miten nopeasti mä voisin liikuttaa sitä paremmin ja toisaalta se taisi kai liikkua Pinssin kanssa tarhassakin aika paljon. Ehkä mun pitäisi uskaltaa alkaa harjoittelemaan uudelleen Moiran kanssa ja toivoa että mä osaisin rakentaa varsasta itselleni tulevaisuuden ratsun…

21-22.03.2021

Mä olin täysin unohtanut että me oltiin lähdössä seuraavalla viikolla taas Suomeen, sillä mä olin ilmoittanut varsan western kilpailuihin. En mä edes tiennyt miksi mä kävin sen kanssa Suomessa. En mä tiennyt olisiko siinä mitään järkeä ja pitäisikö mun pitää vain katseet meidän joka toisen kuun Saksan reissussa.

Mä tiesin että tällä kertaa Saksassa odottaisi jotain muutakin kuin vain meidän kisareissu. Kuitenkin mun tehtävä oli yrittää pitää Moira kunnossa siihen asti että me päästiin lähtemään taas Suomeen. Sunnuntai-iltana mun ollessa pesemässä tamman kapsonia ja pakkaamassa paria harjaa sekä erinäisiä apuvälineitä siihen että mä sain tamman juomaan Amelie ja Fric pysähtyivät molemmat tammojen satulahuoneessa ollessaan viimeistelemässä iltatallia.

”Max?” mä kuulin miten Amelie pehmensi ääntään entisestään. Vilkaisin pikaisesti pariskunnan päälle, ennen kuin mä keskityin uudelleen kapsonin poskihihnaan ja hinkkasin siitä ihan liian läpinäkyvästi siinä muka olevaa likaa pois. ”Onks sul kaikki ok?” Fricin kasvot ilmestyivät näkökenttääni. Mä purin hampaitani hieman yhteen, sillä mun teki mieli tokaista toiselle jotain painokelvotonta, mutta mä sain oltua hiljaa. ”Tai kun te olitte vissiin lähdössä taas reissuun huomenna?” vikkelät kädet laskeutuivat lähelle omiani, napaten pesusienen ja kapsonin käsistäni ja siirtäen ne sellaiselle etäisyydelle, josta en saanut niitä helposti napattua. Hiljaisuutta välillämme olisi varmaan voinut leikata veitsellä, ja mä jouduin tekemään parhaani jotta mä sain pidettyä sanani siisteinä. ”Antakaa mun olla” sihahdin lopulta ja nousin ylös tavoitellakseni kapsonia Fricin kädestä.

Kömpelön näköiseksi esitykseksi Vanags oli kuitenkin yllättävän lipevä pieni rotta ja vaikka toinen oli vain vajaat kymmenen senttiä minua lyhyempi, Fricin mahdollisuudet väistellä minua olivat yllättävän hyvät. Mä meinasin ärähtää toiselle jo kunnolla kun Amelie vihelsi sanattomasti pelin poikki ja Fricis ojensi lopulta minulle kapsonin takaisin. Mä tunsin miten mun pulssi oli pilvissä ja mun hengitys oli todella raskasta. Mä en edes kuullut mun vierelleni saapuvia askeleita ja vasta mun olalle ja käsivarrelle laskeutuneet kädet saivat mut muistamaan että huoneessa oli muitakin kuin tuo katseeni alla yllättävän viileästi oleva rotta.

Mun kierrokset olivat edelleen ihan liian korkealla väsymyksestä ja ahdistuksesta johtuen joten mä yritin vain riuhtaista käteni irti, mutta ote vain tiukentui ja lopulta mut ohjattiin päättäväisesti istumaan samaan paikkaan mistä mä olin lähtenyt Fricin perään. Mun katsekontakti oli koko ajan pysynyt teinissä ja vasta kun Amelie blokkasi mun näkökentän Friciin mä sain jotenkin laskettua kierroksiani. Chaput ei sanonut mitään, odotti vain rauhoittumistani ja lopulta toinen päätti että minulle voisi olla taas turvallista puhua.

”Kuvitellaan että Fric ei oo täälä. Keskity vaan muhun vaikka se on vaikeaa.” Pureskelin hampaitani yhteen pohtiessani kannattavuutta lähteä tähän taistoon. ”Onko sulla kaikki pakattuna aamuksi?” ”On” ”Koska sä oot viimeksi nukkunut täyden yön?” Yritin purra hampaitani huomaamattomasti yhteen, sillä edellinen yö ei todellakaan ollut sellainen. ”Viime yönä” ”Teidän pitää lähteä huomenna taas aamusta?” Nyökkäsin. ”Okei. Siinä tapauksessa sä saat tulla mun luo yöksi. Sä et kuitenkaan nuku jos meet kotiin ja se, että sä lähdet tuolle reissulle nukkumatta ei johda mihinkään hyvään” Amelie päätti, ennen kuin laski kätensä omani päälle, pakottaen sormeni auki ja liu’uttaessaan kapsonin omaan käteensä. Lopulta brunette auttoi minut ylös ja kävi laskemassa Moiran kapsonin säkkiin, jota olin ollut pakkaamassa, ennen kuin tuo ohjasi minut tallin puolelle ja piti huolen että seurasin häntä iltatallin loppuun asti ennen kuin minut saateltiin Amelien asunnolle. Mun ahdistus piti loppuillan aikana huolen siitä että mä en saanut varmastikkaan laskettua kierroksiani täysin, mutta Ameliella oli siihenkin keinonsa ja lopulta mä taisin miettiä vielä ennen kuin mä nukahdin sitä, että ehkä mulla olisi oikeasti ystäviä, jotka välittäisivät musta vaikka mä olin vain tyhjä kuori.

Aamulla mä hiivin talliin ennen kuin Amelie taisi edes herätä. Mä hain autoni ja trailerin tallin pihamaalle, ennen kuin oli aika kantaa varustepussi autoon ja vaihtaa Moiralle pikkutamman matkariimu, yrittää juottaa se vielä ennen lähtöä ja lähteä suuntaamaan kohti Viron satamaa. Ajaessani yhdistelmän laivaan mun ahdistus nousi taas uusiin sfääreihin, ja mä vietin ihan liikaa aikaa Moiran luona, sillä mä halusin vain pitää huolen siitä että pikku tamma joi ja söi koko kuljetuksen ajan. Kisapaikalle päästessämme mun oma jaksaminen oli nollissa ja me ei sen vuoksi sijoituttu kummassakaan luokassa.

Mun onnekseni kuitenkin Moira näytti voivan hyvin ja varmistuttuani siitä että pikkutamma varmasti joisi ja söisi oli minunkin aika suunnata majapaikalleni.

23-24.03.2021

Toinen kisapäivä ei ollut kovinkaan paljoa edeltävää tunnelmallisesti parempi. Mä en ollut saanut aamupalalla paljoa mitään syötyä ja vasta kun mä näin että pikkutamma katseli uteliaana karsinastaan ja että se oli juonut ja syönyt yön aikana mä saatoin huokaista helpotuksesta. Mä tiesin että me ei oltaisi vieläkään turvallisilla vesillä ja varmaan sellaista hetkeä ei tulisikaan ennen kuin myös Saksan reissu olisi ohitse.

Ruokittuani Moiran mä pujotin pikkutammalle kapsonin päähän ja lähdin taluttamaan pienen kierroksen kisapaikkaa ympäri. Cremello pikkutamma asteli vierelläni reippaalla askeleella ja mua helpotti suuresti se, että varsa tuntui olevan kunnossa. Se tuntui olevan enemmän kuin kiinnostunut kaikesta ympärillään ja se tuntui haluavan mennä ja tulla miten se tahtoi. Me ei oltu tehty pikkutamman kanssa mitään pitkään, mutta nyt mä uskalsin pyytää siltä ihan vähän asettumista ja cremelloni vastasi mun pyyntöihin pienten tyytyväisten pärskähdysten siivittämänä.

Luokkien alkaessa mulla oli vähän varmempi olo siitä mitä olisi tulossa tapahtumaan joten mä saatoin vähän rauhallisemmalla mielellä suunnata ensimmäiseen kehään, vaikka tänäänkään ei ollut se päivä kun me oltaisiin Moiran kanssa pärjäämässä. Meillä olisi varsan kanssa edessä vielä yksi päivä ja sen jälkeen matka takaisin Latviaan. Tuleva matka alkoi ahdistamaan mua jo nyt, mutta mä yritin unohtaa sen parhaani mukaan ja vain valmistautua viimeiseen kisapäivään.

Kolmas ja viimeinen kisapäivä alkoi ahdistuneissa merkeissä. Muutaman tunnin päässä odottava laivamatka takaisin Viroon ei houkutellut, vaikka edellinen kerta oli mennyt ihan hyvin. Kuitenkin kaikesta huolimatta me voitettiin ensimmäinen luokkamme ja toisessa me oltiin kahdeksansia. Kun mä sain viimein taluttaa Moiran traileriin mun ahdistus helpotti pykälän, vaikka mä tiesin että pahimmat ajat olisivat vielä edessä…

10.04.2021

Mä olin esitellyt isälle Saulkrastia ja me oltiin lopulta käyty lounaallakin. Kun mä en tiennyt enään mitä näyttää oli mun auton nokka kääntynyt kohti Zeniä ja mä toivoin että isää ei haitannut että mä tein tällaisen omatoimisen päätöksen. Mun olisi kuitenkin hoidettava tänään Moira, sillä mä en ollut koskenut varsaan taas pariin päivään ja en mä tiennyt että ajatteliko kaikki mun jättävän oman hevoseni heitteille sen vuoksi että mulla oli Umbra ja Manon. Tänään mä kuitenkin ajattelin kokeilla hoitaa ainakin oman varsani ja jos isälle vain sopisi myös Umbran.

Maximillian oli ollut yllättävän puhelias esitellessään Saulkrastia Markukselle. Mies oli todellisuudessa antanut tiedon vain soljua ohitseen ja enemmänkin toinen oli keskittynyt poikansa puheeseen ja siihen, millaisia sanavalintoja tuo käytti ja millaisella äänenpainolla poika puhui. Ajoittain Markus oli myös kokeillut kysyä vähän erilaisia asioita jotta tuo saisi paremmin kiinni siitä millaiset kysymykset saattaisivat myös tietyissä asiayhteyksissä nostaa pojan ahdistusta entisestään. Hetken ristiin rastiin ajelun jälkeen oli Maximillian kääntänyt autonsa sellaiseen suuntaan että Markus tiesi poikansa suuntaavan kohti Dzezlainin linnakartanoa.

Mä autoin isän Zenissä autosta tuoliinsa ja varmistuttuani siitä että kaikki oli hyvin mä lähdin kävelemään kohti tallia. Mä en antanut itseni harppoa niin reippaasti kohti tallirakennusta kuin mitä mä normaalisti olisin kävellyt. Kai isä olisi ymmärtänyt jos mä olisin harpponut talliin sitä vauhtia kuin mitä mä normaalisti kävelin. En mä kuitenkaan halunnut jättää isää yksin tallipihalle vaikka mä tiesin että kai se olisi löytänyt mut kun se olisi päässyt talliin.

”Mä.. mä hoidan tänään ainakin Moiran. Ehkä… ehkä vielä toisenkin jos se vain on sulle okei?” mun sanat takeltelivat kun mä käännyin katsomaan isää samalla kun mä esitin kysymykseni. En mä tiennyt että haluaisiko se olla tallilla mun kanssa niin pitkään.

Maximillianin kysymys tuli pienoisena yllätyksenä Markukselle. Mies kuitenkin yritti vastata pojalleen parhaansa mukaan, vaikka tuolla ei ollutkaan täyttä tietoa siitä että mitä Maximillian oli kysynyt. Parivaljakon saavuttaessa tallin poika kysyi isältään voisiko tuo hakea tietystä kaapista harjalaatikon, samalla kun poika itse kävisi hakemassa varsansa ulkoa. Poimiessaan harjalaatikkoa kaapista, Markus huomasi että se oli erilainen edelliseen päivään verrattuna. Markus tuli kuitenkin pohdinnoissaan siihen lopputulokseen että Maximillian ei todennäköisesti kokenut turvalliseksi antaa itsensä panostaa varsaansa ja kai tuo yritti vain olla siten, että muut eivät ajattelisi hänen olevan ylimielinen tai muita parempi vain sen vuoksi että tuolla oli oma varsa kasvamassa.

Kuitenkin rullatessaan käytävälle ja varustehuoneen vieressä olleen avonaisen tilan lähelle, Markus tajusi itsekkin miten absurdilta tuo ajatus kuulosti, sillä Maximillian vaikutti enemmänkin siltä, kuin poika olisi pelännyt olemassa oloaan ja sitä mitä muut ajattelisivat tuosta ylipäätään. Markuksen ajatukset kuitenkin keskeytyivät askeleisiin sekä paljon kevyempiin hevosen askeleisiin ja kääntäessään katseensa äänen suuntaan tuo näki poikansa taluttavan pientä kermanväristä hevosta kohti odottavaa miestä.

Isän ilmeestä näki että se oli miettinyt jotain ja mä puristin vaistomaisesti Moiran narua tiukemmin. Varsa aavisti että mä olin jotenkin paljon ahdistuneempi tänään ja se oli myös tosi säikky. Mä toivoin että me molemmat voitaisiin rauhoittua tallissa sen verran että Moira ei satuttaisi isää. Tavallaan mä toivoin että isä olisi halunnut vaikka mennä mun työ tai jotain siksi aikaa kun mä olin tallilla, sillä mua pelotti että isälle sattuisi jotain kun se ei voisi kuitenkaan väistää niin nopeasti kuin mitä mä voisin. Ehkä mun pitäisi vain huolehtia siitä että isälle ei sattuisi mitään ja mun mahdollisella loukkaantumisella ei ollut mitään väliä. Kai joku ymmärtäisi miksi mä olisin loukkaantunut tai sitten ei. En mä tiennyt mikä voisi olla sellainen toimiva ratkaisu tähän tilanteeseen.

Mä käänsin Moiran niin kaukana isästä kuin mahdollista ja muutenkin mä toivoin että varsa ei haluaisi mennä tutustumaan isään sen verran mitä se pääsi liikkumaan pesupaikan naruissa. Mun pitäisi ehkä ostaa sille kunnollinen riimu seuraavaksi, kun se alkoi olemaan jo kasvamassa ulos sen naruriimusta. Toisaalta en mä tiennyt että olisiko nuoren kanssa järkevää pysyä naruriimu linjalla. En mä ollut ikinä omistanut varsaa kun Zee ja sen varsa oli menehtynyt ennen kuin mulla oli mahdollisuus opetella varsan kanssa elämistä.

Markus huomasi miten poikaa ahdisti pienen hevosen läsnäolo. Jossain kohtaa mies alkoi ymmärtämään että poikaa ei tainnut niinkään ahdistaa hevonen, vaan pyörätuolissaan istuva mies itse. Markus ei ollut ihan varma oliko oikeilla jäljillä sen suhteen että tuo ajatteli poikansa pelkäävän sitä, että Markukselle sattuisi jotain. Sen vähän mitä Markus oli oppinut poikaansa tuntemaan näinä muutamina viikkoina mitä he olivat olleet aktiivisemmin tekemisissä, Markus tiesi että se olisi varmasti todellisuus.

Aavistus siitä, että Maximillian pelkäsi jotta Markukselle sattuisi jotain sai vain vahvistusta siitä, kun poika siirsi pientä hevosta kauemmaksi Markuksen lähestyessä itse tuota ja miehen aikoessa silittää pientä hevosta.

”keine Sorge. Ich werde in Ordnung sein” Markus hymyili pojalleen ennen kuin lähestyi pientä hevosta uudelleen. Nyt poika antoi isänsä koskea pieneen hevoseen, vaikka tuosta näkikin että toinen oli valmis puuttumaan tilanteeseen heti jos pieni eläin tekisi yhdenkin väärän eleen.

Mä olin ollut juuri harjaamassa Moiraa kun isä lähti liikkeelle. Mä en tiennyt mikä sen idea oli joten mä vedin vaistomaisesti Moiraa taaksepäin sillä mä en halunnut että varsa pääsisi vahingossa satuttamaan isää.

”Älä huoli, pärjään kyllä” isä hymyili ja mä päästin epäröiden Moiran tekemään tuttavuutta isän kanssa. Mä en kuitenkaan voinut kuvitella että mä olisin voinut jatkaa varsan harjaamista, joten mä seisoin vain sen vierellä ja tuijotin mitä mun edessäni tapahtui kunnes mä saatoin olla varma siitä, että Moira ei satuttaisi isää.

Lopulta isä siirtyi kauemmaksi ja mä saatoin taas hengittää, ennen kuin mä palasin hoitamaan pikkutammani loppuun. Mä huomasin että tammalla oli jossain kohtaa ollut pieni kolhu oikean takasen ruununrajassa, mistä mä en ollut tiennyt mitään. Kai mä olin ollut vain niin ahdistunut että mä en ollut tajunnut että se ei ollut mutaa, tai sitten kukaan ei vain ollut kertonut mulle haavasta ja mä sain tietää siitä vasta nyt. Mä ymmärsin kyllä että kaikilla olisi varmasti hyvät syyt, miksi mulle jätettäisiin kertomatta tuollaisesta pienestä ruhjeesta, mutta mua pelotti että uskaltaisiko kukaan kertoa mistään muustakaan, ellei kyseessä olisi taas jokin sellainen tilanne, missä varsan elämä olisi vaakalaudalla.

Markus seurasi poikaansa tuon palatessa taas hoitamaan varsaansa ja jatkaen sen harjaamista pitkin kylkeä ja siitä jalkaa pitkin kohti lattiaa. Mies ei ollut varma, mutta tuo oletti poikansa tarkistavan että kaikki olisi kunnossa juoksuttaessaan myös kättään pitkin pienen hevosen jalkaa. Vaihdettuaan puolta ja saavutettuaan takajalan Markus huomasi miten pojan olemus jännittyi uudelleen, tuon sormien tutkiessa erästä tiettyä kohtaa ihan karvan rajalla. Markus ei muistanut tarkalleen mikä tuo alue oli nimeltään mutta jostain muistinsa syövereistä tuo kaiveli ajatuksen siitä että haava tuolla alueella ei mahdollisesti ollut hyvä asia.

Kuitenkin poika nousi muutaman minuutin kuluttua takaisin seisomaan ja käveli Markuksen luokse, vaihtaen kädessään ollen harjan toisenlaiseen ja lopulta Maximillian palasi vielä hetkeksi pienen hevosen luokse ennen kuin tuo palautti vielä viimeisenkin harjan laatikkoon.

”Mä vien Moiran ulos. Haluatko…. haluatko sä tulla mun kanssa?” poika kysyi edelleen hieman takeltaen sanoissaan. ”Sopii” Markus vastasi, yrittäen löytää sanoihinsa rohkaisevaa sävyä.

12.04.2021

Isä oli lähtenyt eilen. Mä en tiennyt että mitä isä oli ajatellut sen vierailusta täälä. En mä osannut olla sille sellainen poika mistä se voisi olla ylpeä. Todennäköisesti mä en ollut enää ikinä sellainen poika mistä isä voisi olla ylpeä. En mä ollut kuin paennut viimeiset seitsemän vuotta. En mä ollut ikinä pystynyt oikeasti käsittelemään loppuun sitä mitä oli käynyt sinä huhtikuisena yönä pian seitsemän vuotta sitten. Mä tiesin että vuosipäivä olisi vain muutaman päivän päässä ja mä tein parhaani sen vuoksi, että mä olisin saanut unohdettua sen koska mä en halunnut muistaa sitä enää koska mä en halunnut käsitellä sitä asiaa loppuun. Mä tiesin että mun pitäisi, mutta mä en halunnut. Mä en uskaltanut.

Mun työpäivä oli mennyt osin paperihommissa, sillä mun piti tehdä koko viikon hommat valmiiksi siltä osalta mitä niiden piti olla valmiina. Tai voisinhan mä tehdä viikonloppunakin paperitöitä vaikka olisi turnajaiset. En mä toisaalta tiennyt että saisinko mä mitään niin tehokkaasti valmiiksi kuin mitä mun pitäisi. Mä olin onnellinen siitä että mä olin saanut töitä tehtyä tehokkaammin sen jälkeen kun Jeremy alkoi auttamaan mua. Nyt pitäisi vain saada aikaan palkata toinen työntekijä.

Mä halusin antaa Manonille ja Umbralle tänään vapaapäivät joten vaihtoehtona oli Moiran kanssa treenaaminen. En mä toisaalta tiennyt että haluasinko mä treenata Moiran kanssa. Tai en mä tiennyt kannattaisiko mun treenata varsan kanssa. En mä tiennyt mitä noin nuoren kanssa tulisi tehdä tai miten siitä tehtäisiin iso hevonen. Kai mun pitäisi uskaltaa kysyä Iivarilta tai Clavelta neuvoja siihen mitä mä tekisin varsan kanssa ja miten siitä voisi muka saada ison hevosen aikaan. Mua pelotti että mä pilaisin varsan vielä täysin ja että varsasta ei tulisi ikinä kunnon hevosta. Ehkä mun ei olisi ikinä pitänyt ostaa varsaa ja vain opetella Zenin varsojen kanssa sitä miten niitä koulutetaan.

Kuitenkin mä lopulta päädyin Zeniin ja mä kävin hakemassa pikkutammani ulkoa. Mä päädyin kääntämään pikkutamman kohti Zenin maastoreittejä ja me suunnattiin kohti rantaa. Merenranta oli sulanut ja pikkutamma oli kiinnostunut siitä mitä rantaviivassa oli. Mä annoin pikkutamman kävellä kohti vesirajaa ja lähdin taluttelemaan Moiraa sitä pitkin. Pikkutamma pukki turvallaan vettä ja pärskähteli äänekkäästi kun aallot osuivat sen turpaan ja sieraimiin, pari kertaa kavahtaen sekä hieman pomppien. Annoin katseeni seurata pikkutammaa, joka näytti nauttivan elämästään. Jossain kohtaa pieni tamma olisi halunnut lähteä kahlaamaan rantaveteen. Vaikka mä tiesin että vesi olisi jääkylmää, mä riisuin mun kengät ja sukat, sekä nostin lahkeitani sen verran että mä voisin kahlata varsan kanssa edes vähän.

Moira kuitenkin mun yllätykseksi lähtikin kahlaamaan syvemmälle kuin mitä mä pääsin. Lopulta mä jouduin antamaan varsalle pidempää narua jotta se sai itse kahlailla. Mä seurasin varsan menoa liian intensiivisesti niin mä en huomannut että se säikähti jotain. Mä tajusin sen vasta siinä vaiheessa kun mä tunsin miten varsa törmäsi muhun ja mä kaaduin selälleni hyiseen Riiansalmeen. Moiran naru lipesi mun kädestä ja musta tuntui että jäinen vesi lamautti mun hengityksen hetkeksi. Mä onneksi olin totuttanut itseni jäiseen veteen ja heti vain kun mä sain käsillä tukea pohjasta mä työnsin itseni ylös ja aloin etsimään Moiraa. Pikkutamma ei ollut onneksi juossut kovinkaan kauas ja mä sain poimittua veden pinnalla kelluvan riimunnarun käsiini ennen kuin mä tarkistin että pikkutamma olisi kunnossa ja se ei olisi loukannut itseään törmätessään muhun tai juostessaan pakoon.

Varmistuttuani siitä että varsa oli kunnossa mä talutin sen pois vedestä. Mä poimin kenkäni mukaani ja lähdin paljain jaloin, vettä valuvana kävelemään kohti Zeniä. Jossain kohtaa kylmyys alkoi pureutumaan mun märkien vaatteiden lävitse mun ihoon ja siitä luihin ja ytimiin. Siinä kohtaa kun me päästiin viimein Zeniin mä olin ihan jäässä. Mä en kuitenkaan antanut sen näkyä, vaikka mun teki mieli antaa itseni täristä näkyvästi kun mä talutin Zenin talliin sisälle yhden osin märin pienen hevosenalun ja kiinnitin sen pesupaikalle. Mä tutkin Moiran vielä huolellisesti lävitse paremman valon alla ja toivoin että varsassa ei olisi mitään isoja haavoja. Vasta kun mä varmistuin uudelleen siitä että Moirassa ei ollut naarmuakaan, mä tajusin kääntää huomion itseeni. Vasta tässä vaiheessa mä tajusin että mulla oli vasemmassa pohkeessa haava, jonka Moira oli ilmeisesti onnistunut iskemään mulle keilatessaan mun ylitse.

Kuitenkin mä kävin palauttamassa varsan tarhaansa ja vasta sen jälkeen mä käänsin huomion itseeni. Mä olin onnellinen siitä että mulla oli vaihtovaatteet tallilla ja päästessäni takaisin talliin Fricis pysähtyi nähdessäni mut. ”Mitä on tapahtunut?” ”Moira kaatoi mut. Riianlahteen. Se on okei.” Mä näin miten Fricin katse mittaili mua edelleen ja vasta nyt toinen tajusi että mä en ollut selvinnyt rysähdyksestä ihan naarmuitta. ”Ootko sä ok? Tai niin kun muuten kuin olemalla läpimärkä?” ”Joo, en, ehkä. Mä en oo vielä putsannut tota haavaa. Ei se kai ole paha. Mun pitää mennä vaihtamaan vaatteet. Kylmä” mä yritin saada muodostettua kokonaisia lauseita vaikka se olikin hankalaa koska mä en ollut odottanut että kukaan häiritsisi mun matkaani vaihtamaan vaatteita. ”Aa joo. Sielä taitaa olla jotain mistä vois tehdä lämmintä juotavaakin. Saisit itsesi lämpimäksi” ”Joo. Kiitos” mä mutisin ennen kuin mä jatkoin matkaani kohti yläkertaa.

Noustessani portaita ylös mulla alkoi olemaan uudelleen kylmä. Mä olin kai onnistunut sivuttamaan sen faktan että mulla oli kylmä kun mä hoidin Moiran ja tajusin oman tilanteeni sekä palautin varsan takaisin tarhaansa. Mun liikkeet takelteli hieman kun mä yritin avata hupparini vetoketjua ja lopulta riisua sen pois päältäni. Kaikkein vaikeinta oli saada t-paita pois päältä.

"Lass mich helfen” ”Nein danke. Mä pärjään kyllä. Mun pitää vain vähän saada sormia sulaksi” mä vastasin Gretchenille. Mä en halunnut paljastaa sille arpea. Punapää kuitenkin käveli päättäväisesti luokseni ja tarttui kiinni paitani helmasta. Lopulta mä annoin Grethenin lähteä auttamaan märkää t-paitaa pois mun päältä. Mitä lähemmäs tuli se hetki että mun arven paljastuminen tuli lähemmäksi, sitä enemmän mua alkoi ahdistamaan. ”Mä selviän yksin. Voi… voisitko sä kääntyä ympäri?” mä pyysin Gtecheniä. Punapää katsoi mua hieman hämmentyneenä, mutta lopulta punapää kääntyi ja mä pujotin molemmat käteni lävitse märän t-paitani hioista ja lopulta vedin koko paidan pois päältäni, vetäen sen tilalle kuivan t-paidan ja toivoin että punapää ei olisi nähnyt arpeani jouduttuani hieman kääntymään siten että sain napattua kuivan paidan käsiini. ”Sä… sä voit kääntyä. Mä oon valmis. Melkein” sanoin ja näin miten toinen kääntyi ympäri samalla kun mä vaihdoin vielä kuivat housut päälleni ja lopulta vaihdoin sukat sekä kengät. Me puhuttiin Gretchenin kanssa hevosista ja ratsastamisesta sekä turnajaisista. Gretchenin kanssa oli mukava jutella vaikka musta tuntui että mä en osannut jutella ihmisten kanssa. Mä olin yrittänyt alkaa olemaan sosiaalisempi kun mä olin saanut itseäni vähän paremmalle kunnolle. En mä kuitenkaan tiennyt että näkisikö ihmiset mun yritystä. Lopulta mun oli pakko pahoitella että mun oli lähdettävä kotiin ja me suunnattiin Gretchenin kanssa alas, sillä punapään piti lähteä hoitamaa Faust. Mä kiitin Gretcheniä vielä kerran siitä että se oli auttanut mua ennen kuin meidän tiet erosi.

07.05.2021

Mä en ollut taas pitkään tehnyt mitään Moiran kanssa. En mä tiennyt annoinko mä tamman olla ihan liikaa ja olisiko mun pitänyt tehdä sen kanssa paljon enemmän. Vaikka mä yritin aina välillä tehdä jotain varsan kanssa, en mä tiennyt että olisiko se tarpeeksi. Olinhan mä nähnyt miten Zenin varsojen kanssa toimittiin mutta silti mä en tiennyt että odotettiinko multa ja Moiralta paljon enemmän. Toisaalta mä en ollut varma siitäkään että teinkö mä varsan kanssa liikaa silloin kun mä treenasin Moiran kanssa.

Kyseessä oli kuitenkin mun ensimmäinen varsa, ja mä en ollut ikinä kouluttanut hevosta alusta alkaen. En mä oikeastaan edes tiennyt että keneltä mä voisin kysyä apua ja että voisinko mä kysyä apua. Tai kai Iivaria ja Vitaliyaa lukuunottamatta kuka tahansa olisi voinut auttaa mua, mutta en mä ollut varma siitä että kuinka moni oikeasti auttaisi mua. Mä olin tyytyväinen siitä, että Moira ei ollut vielä sen ikäinen että se pitäisi opettaa ison hevosen elämään kunnolla, sillä mä en todellakaan tiennyt että miten ihmeessä mä osaisin varsan opettaa, saati uskaltaisinko mä mennä pilaamaan Moiraa lopunkin ja opettaa varsaa itse ratsuksi.

Ehkä pitäisi vain etsiä joku paikka minne mä voisin viedä varsan opetettavaksi ja toivoa että mä en pilaisi ratsuttajan työtä…

28.05.2021

Gretchen tuli mun kanssa samaan aikaan tallille. Me puhuttiin sen kanssa hevosista, mistä me puhuttiin yleensä aina. Mä en oikein tiennyt että mistä tammasta mun pitäisi kertoa pääasaillisesti joten mä puhuin yleensä siitä jonka kanssa mä olin viimeksi tehnyt töitä tai kenen kanssa mä meinasin tehdä töitä. Tänään mun suunnitelmissa oli tehdä jotain Moiran kanssa joten mä puhuin varsasta.

”Olisitko… Olisitko sä halunnut ottaa kuvia? Moirasta? Joskus?” mä en tiedä mikä sai mut esittämään kysymyksen ihan yllättäen. Gretchenin ilme ja reaktio korreloivat hyvin mun kysymyksen absurdiutta, ennen kuin toinen vastasi. ”Totta kai”

25.06.2021

Benin kertomana

Moira oli kasvanut hurjasti siitä, kun mä olin nähnyt pikkutamman viimeksi ja nyt se alkoi näyttämään jo pieneltä hevoselta, vaikka siitä huomasikin että tamma oli saavuttamassa kasvuvaiheen. Mä tunnistin myös samassa laumassa laiduntavan Manonin, mutta muut tammat ei sanoneet mulle mitään, vaikka mä olin varmasti kuullut niiden nimet useasti. Koko lauma esiteltiin mulle uusiksi ja kuullessani Moiran vierellä laiduntavan Pinssin nimen, mä muistin pilkkutamman. Se ei jotenkin tuntunut sopivan muiden tammojen joukkoon, vaikka se saikin ajoittain Moiran juoksemaan kanssansa. Maxin liikeradat toisen puhuessa ja hevosia esitellessä olivat jotenkin lyhyitä ja töksähteleviä, joten mä tiesin että sitä ahdisti, vaikka se yritti esittää että se ei olisi totuus. Kai se oli odottanut että mä olisin painostanut sitä menneen vuoden aikana enemmän sen suhteen että se ei hoitanut sen PTSD:tä kuin sen olisi pitänyt tehdä jo vuosia.

Sen katse jotenkin jäätyi ja mä annoin sen olla ajatuksissaan samalla kun mä kävelin portille ja poimin kasasta haalenneen naruriimun, jonka mä tiesin olevan cremellon pikkutamman oma. Moira hieman ihmetteli että kuka sitä oli tulossa hakemaan, mutta pikkutamma antoi minun ottaa itsensä kiinni ja Moira oikeastaan painoi itse päänsä riimuunsa joten minulla ei ollut mitään ongelmia saada nostettua naruriimun niskaosaa vaaleiden korvien taakse ja sitoa naruriimua kiinni. Lopulta napsautin riimunnarun vielä kiinni tamman riimuun ja mä lähdin taluttamaan cremelloa kohti porttia.

Kai Max oli saanut taas ajatuksistaan kiinni ja se tiesi mitä oli tapahtumassa sillä, se avasi meille portin ja hätyytteli Pinssiä hieman kauemmaksi jotta mä sain talutettua cremellon ulos portista. Maxin suljettua portin se siirtyi kävelemään mun vierelle ja me palattiin tallipihalle hiljaisuuden vallitessa meidän välillämme. Mä annoin katseeni kiertää Maxissa kävellessä ja vaikka se oli suhteellisen rennon näköinen, oli siitä huomattavissa omanlaisensa ahdistus, varsinkin sen katseessa. ”Sä voit sitoa. Tohon. Harjat… sisällä” Max sanoi viittoessaan kohti hoitopuomia ja tallia. Mä talutin Moiran puomin luokse ennen kuin mä sidoin pikkutamman siihen kiinni ja rapsuttelin sitä harjamarron vierestä samalla kun odotin että Max palaisi tamman harjojen kanssa. Me alettiin hoitamaan vaaleaa tammaa ja vaikka alkuun tamma vähän ihmetteli sitä että sitä hoidettiin molemmilta puolilta, mutta lopulta se rentoutui ja alkoi nuokkumaan hoitopuomilla. ”Miten Moiran kanssa on mennyt?” ”Hyvin. Mä en oo treenannut sen kanssa paljoa. En mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä sen kanssa. Kai mä oon tehnyt sen kanssa liikaa. Tai ei Iivari ole sanonut mitään. Ei mulla vaan oo mitään kokemusta. Varsoista.” ”Okei. No mutta varmasti sä oot siinä tapauksessa tehnyt hyvää työtä Moiran kanssa jos kukaan ei ole sanonut että sä teet Moiran kanssa liikaa. Ja et sä kovin pahasti ole pieleen voinut mennä jos se osaa olla näin nätisti vaikka se on vain normaalisti sidottuna kiinni.

Mustahiuksinen ei sanonut mitään mutta mä näin miten sen ajatukset sekosivat. Mä kävin vaihtamassa kädessäni olevan harjan kaviokoukkuun ja palasin varsan toiselle puolelle ennen kuin pyysin Moiraa nostamaan etusensa. Tamma nostikin kavionsa mukisematta ja sain putsattua varsan kaviot ilman mitään ongelmaa, ennen kuin siirryin samalle puolelle kuin missä Max oli ja putsasin loputkin tamman kavioista. Annettuani kaviokoukun tipahtaa harjapakkiin, suoristin ryhtini ja rapsutin Moiraa lavalta ja seurasin Maxia, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan hoitaessaan nuorta tammaansa. Cremello tamma tuntui sopivan miehelle, vaikka tietenkin olisi hankalaa sanoa että millainen ratsu siitä tulisi, varsinkin kun tamman ratsuttamisen alkuun olisi vielä ainakin kolme vuotta aikaa, ellei sitä ratsutettaisi sitten paljon myöhemmin. Kyllähän mun mielessä vilahti ajatus siitä, että millaisiakohan suunnitelmia Maxilla oli Moiran varalle, mutta mä tiesin että toinen olisi jo tarpeeksi stressaantunut ja ahdistunut, jotta mä haluaisin pahentaa sen olotilaa enää entisestään.

Kunhan se oli saanut tammansa hoidettua loppuun, se kävi palauttamassa mustan harjapakin takaisin sisälle ja palatessaan pihalle, tuolla oli musta kapsoni käsissään. Max käveli tammansa luokse ja tottunein ottein pujotti kapsonin tammansa päähän, ennen kuin tuo avasi naruriimun solmun ja pujotti sen pois kapsonin alta. Lopulta toinen kiinnitti vielä soljet, ennen kuin tuo käänsi vaalean turvan kohti kenttää ja mä seurasin parivaljakkoa kentälle. Mulla ei ollut mitään käsitystä siitä että mitä Max olisi tammansa kanssa tekemässä, eikä musta ihan hirveästi olisi ollut apuakaan, joten mä seurasin vain parivaljakon menoa. Alkuun näytti siltä että Max teki nuoren kanssa ihan vain perus asioita pysähdyksistä liikkeelle lähtöön ja suunnan muutoksiin. Sen ilme oli muuttunut lievästi ahdistuneesta keskittyneeksi ja musta tuntui että vaikka kuka olisi ilmaantunut sen vierelle, tai mitä tahansa olisi tapahtunut, se ei olisi nähnyt tai kuullut mitään.

Mä tiesin miten syvälle se osaisi mennä keskittyessään ja silloin siihen ei saisi mitään kontaktia kovinkaan helposti. Mua helpotti tieto siitä, että se pystyi keskittymään edelleen sillä tavalla, vaikka mua mietityttikin myös se, että miten se tulisi pärjäämään jos joku vetäisi sen pois sen kuplasta ihan liian nopeasti eikä antaisi toisen palautua omaan tahtiinsa. Mä en ollut edes huomannut että Max ja Moira olivat vaihtaneet suuntaa ja tehtävääkin, sillä nyt toinen selkeästi pyysi varsaansa asettumaan ihan vain parin askeleen ajaksi. Mä en tiedä montako toistoa Max pyysi Moiralta, mutta lopulta ne palasi mun luokse ja mä päästin parivaljakon pois kentältä. Max talutti Moiran takaisin hoitopuomille, jossa se vaihtoi tamman kapsonin sen naruriimuun ja me lähdettiin kävelemään takaisin tammojen laitumelle, minne Max pyöräytti varsansa ja irrotti sen naruriimun. Nuori tamma lähti liidokkaalla askeleella kohti pilkukasta kaveriaan ja nuoret tammat laukkasivat hetken vierekkäin, ennen kuin ne hidastivat ravin kautta käyntiin ja lopulta painoivat päät nurmikkoon aloittaen laiduntamisen.

”Haluatko sä vielä hoitaa Manonin tai Umbran?” mä kysyin Maxilta, joka näytti enemmänkin siltä että se olisi vain tuijottamassa taas johonkin tyhjyyteen vaikka sen katse olikin kiinnittyneenä käsiinsä joissa tuo piteli Moiran riimua. Näin ollen mä päätinkin antaa toiselle aikaa palata taas tähän maailmaan, ennen kuin mä yritin kiinnittää sen huomion muhun uudelleen ja tällä kertaa mä sainkin siitä jopa jonkinlaisen elonmerkin. En mä oikein taas tiennyt että mitä mun pitäisi tehdä Maxin kanssa joten mä seurasin vain miestä takaisin talleille ja ajoittain ohjasin sitä vähän oikeisiin suuntiin silloin kun se unohti taas itsensä kokonaan. Jossain kohtaa Clave pyörähti tallissa ja sen nähdessä Maxin oli toisen katseesta nähtävissä huoli toisesta. Mä siirryin aussin kanssa vähän sivummalle ja kerroin sille lyhyen ja hyvinkin tiivistetyn version tapahtumista, jättäen kuitenkin pois sen faktan että Max ei hoitanut sairauttaan.

Lopullta Clave jatkoi matkaansa ja pian sen jälkeen Max tuntui taas palaavan paremmin tähän maailmaan. Mä uusin mun kysymyksen siitä että haluaisiko tuo hoitaa vielä Manonin tai Umbran ja lopulta toinen saikin sanottua kuparitamman nimen. Mä kysyin mitä varusteita Max tarvitsisi jotta se voisi lähteä jo hakemaan Umbraa omalta laitumeltaan ja mä saisin sillä välin kantaa tamman varusteet ulos valmiiksi. Kuitenkaan Maxin lähtiessä hakemaan Umbraa mä en ollut varma että mies löytäisi ikinä perille ja mä toivoinkin vain parasta, sillä mun olisi pakko luottaa siihen että se pärjää, vaikka mä en olisikaan halunnut jättää sitä oman onnensa nojaan.

30.06.2021

Benin lähdöstä oli nyt muutama päivä. Vaikka mä olin yrittänyt pitää mun mielen kiireisenä työjuttujen tai hevosten parissa, oli mun alitajunnassa edelleen pelko siitä mitä kävisi nyt kun mä olin aloittanut lääkitykseni. Mä tiesin että mä olin edistynyt siitä kun mä aloitin Zenissä, saati siitä pisteestä kun mä aikoinani saavuin Latviaan. Kuitenkin mä olin ollut suurimman osan ajasta yksin, ehkä osin vain suojellakseni itseäni ja muita mutta hiljalleen mä olin ajautunut tilanteeseen, jossa mun ympärilläni oli ihmisiä, joita mä voisin, ja todennäköisesti tulisinkin, satuttaa.

Mä en myöskään tiennyt että olisinko mä tarpeeksi vahva sille, että mä jaksaisin taistella uutta romahdusta vastaan jos mun eteen tulisi useampi takaisku kerralla, vai olisiko se vain laukaisija sille että mä luovuttaisin täysin ja tekisin lopulta jotain peruuttamatonta? Tuleva ahdisti mua suuresti ja mä en tiennyt että uskaltaisinko mä kertoa kenellekään muulle kuin Benille sen, että mä olin ollut täysi luuseri ja että mä en ollut hoitanut sairauttani ennen kuin vasta nyt? Ehkä mun ei kannattaisi, koska mä varmasti jäisin yksin sen jälkeen kun kukaan ei uskaltaisi enää luottaa muhun.

Ajatukset alkoivat taas kerääntyä ahdistaviin määriin ja vaikka mä tiesin, että mulla olisi ollut siihenkin lääkkeet, mä löysin silti itseni vetämästä lenkkareita jalkaani ja varmistettuani että mulla oli avaimet mukana, mä astuin ulos ja annoin askelten viedä mut kauas. Kuitenkin pienen kierroksen jälkeen tutun tien sora rahisi mun askelten alla ja mun näköpiiriin alkoi ilmestymään Dzezlainin kartano sekä tallit. Saavuttaessani tietyn pisteen, mä hidastin askellukseni juoksusta kävelyyn ja puuhkuttaen jatkoin matkaani kohti laitumia, pujahtaen Moiran lauman laitumelle. Mä annoin itseni valahtaa alas, nojaten aitatolppaan samalla kun mä katselin pientä cremelloa hevosta. Mitä vanhemmaksi tamma tuli, sitä enemmän mua alkoi mietityttämään se, että olisiko musta kouluttamaan siitä ratsua, saati turnajaishevosta.

Mä tiesin että mulla olisi kyllä apukäsiä kun mä niitä tarvitsisin, mutta osaisinko mä tehdä suurimman osan työstä yksin? Kokemusta mulla ei ollut varsojen kouluttamisesta oikeastaan ollenkaan joten olisiko todellakin vain turvallisempaa lähettää nuorikko johonkin missä sen voisi kouluttaa joku, joka tietää mitä tekee? Ajatuksistani mä havahduin siihen, kun molemmat pikkutammat, Moira ja Pinssi, olivat pukkimassa mua turvillaan ja mä annoin toisen käteni nousta kermanväriselle otsalle, toisen valkoiselle ja rapsutin molempia tammoja hitaalla liikkeellä. Jossain kohtaa mä jouduin työntämään molempien turvat pois mun naamastani eikä siitä mennyt kauaakaan kun mut todettiin tylsäksi asiaksi ja nuorikot lähtivät matkoihinsa. Lopulta mäkin nousin ylös maasta ja kävelin laitumen lävitse portille, ennen kuin mä poistuin laitumelta ja lähdin suuntaamaan kohti kotia. Ehkä mä tulisin selviämään.

03.07.2021

Mä olin selvinnyt viikon. Yksi päivä oli ollut todella vaikea ja mua oli pelottanut silloin että mitä käy. Kuitenkin jostain syystä, mä olin löytänyt rohkeutta tunnustaa sen kaikista maailman ihmisistä Fricille, eikä tilanne ollut pahentunut, vaan se oli jopa oikeasti ollut avuksi ja se oli pitänyt mua silmällä ja tullut illalla vielä mun luo pitämään seuraa. Se oli muuttunut todella paljon menneen vuoden aikana, ja mä en jotenkin vieläkään tajunnut että siitä nenille hyppivästä teinistä, jonka kanssa me oltiin oltu melkein tappelemassa, oli kasvanut järkevä nuorimies. Mä pidin hyvänä merkkinä sitä että mä saatoin huomata tällaisia asioita, vaikka en mä ollut täysin varma että olisiko se merkki siitä että mä olisin oikeasti paremmassa kunnossa.

Zeniin päästyäni, mä siirryin suoriltaan laitumille ja mä poimin Moiran matkaani. Aurinko porotti täydeltä taivaalta meidän kävellessä kohti rantaa. Sopivassa paikassa mä pysäytin Moiran hetkeksi ja riisuin lenkkarini sekä sukkani. Poikkeuksellisesti mä olin varustautunut uimashortseilla, sillä nyt oli ihan liian kuuma millekkään muulle vaatetukselle ja mä tiesin että kaikki olisi pian kuitenkin märkänä. Mä emmin hetken mun t-paidan kanssa, mutta lopulta mä päädyin jättämään sen päälleni, sillä liian moni ihminen ei tiennyt vielä mitään arvesta ja mä en halunnut tänään käydä sen syntykeskustelua. Merivesi oli lämmintä mun astellessani veteen ja antaessani Moiran haistella veden pintaa, luoden oman päätöksensä siitä, milloin tuon olisi soveliasta kastella kavionsa.

Pärskien pikkutamma ottikin muutaman askeleen syvemmälle, antaen turpansa edelleen viistää vedenpintaa ja aiheuttaen vain voimakkaampia pärskähdyksiä meriveden osuessa tuon sieraimiin. Lopulta nuori tamma kahlasi kunnolla mereen ja me jatkettiin vielä hieman syvemmälle siten, että me molemmat jouduttiin uimaan pieni pätkä, ennen kuin me palattiin matalammalle. Cremello näytti hyvinkin tyytyväiseltä seistessään vedessä ja mä rapsutin märkää kaulaa, ennen kuin me jatkettiin meidän uimareissua ja lopulta ennen kuin varsa väsähtäisi lopunkin, me poistuttiin vedestä ja lähdettiin molemmat märkinä ja vettä valuvina astelemaan kohti Zeniä.

27.07.2021

Mun olo oli tasaantunut menneiden viikkojen aikana. En mä tiedä miten paljon siinä oli mukana sitä, että mua ei ahdistanut ihan niin pahasti koko ajan ja miten paljon siinä oli mukana lääkkeiden tuomaa seesteisyyttä. Mä olin ollut ehkä vähän tehokkaampi tavallisessa arjessakin ja mä jaksoin henkisesti paremmin läpi päivän.

Aamut oli silti hankalimpia sillä mä kävin yleensä silloin ratsastamassa Viivin. Mua pelotti mitä tapahtuisi jos Iivari saisi tietää että mulla oli Viivi. Mä olin yrittänyt ratsastaa historiallisia juttuja Viivin kanssa aina kun joku oli näkemässä mitä me tehtiin ja silloin kun mä saatoin olla varma että kukaan ei näkisi meitä mä olin treenannut tamman kanssa modernia kouluratsastusta. Mä tiesin että mun oli pakko ilmoittaa tammaa koulukisoihin, vaikka mä en halunnutkaan kilpailla tamman kanssa sillä äiti varmasti alkaisi jo ihmetellä miksi me ei oltu kisattu. En mä halunnut joutua selittämään kenellekään että mun sairautta yritettiin käyttää mua vastaan, sillä silloin Iivari varmasti saisi tietää ja se tulisi todellakin suuttumaan. Ei mulla olisi voimia selittää sille että mä en halunnut kisata enää kouluratsastuksessa ja että mä olin löytänyt sen lajin missä mä olin onnellinen ja mistä mä – ainakin ajoittain – nautin. Ei musta ollut enää kouluratsastajaksi. Se, mitä tulisi tapahtumaan jos mä saisin kuulla että mulla ja Moiralla ei olisi enää paikkaa Zenissä, sillä en mä tiennyt että minne mä voisin tammani viedä ja että mistä mä löytäisin jonkun, joka osaisi ratsuttaa Moiran mun puolesta sillä en mä osaisi kuitenkaan ratsuttaa sitä itse.

Katsellessani kermanväristä pikkuhevostani mä saatoin vain toivoa että kaikki menisi hyvin. Vaikka muuten mun elämä olikin tasaantunut, mä en tiennyt pääsinkö mä ikinä eroon siitä että mä yliajattelin asioita. Mä kaipasin sitä että mä voisin vain tehdä asioita ilman että se pahimmillaan pilaisi mun koko päivän koska mä mietin miten se tulisi vaikuttamaan asioihin ja että millä kaikilla tavoilla se voisi tulla vaikuttamaan mun elämään negatiivisesti. Kai mun pitäisi vain toivoa että mun olotilan tasaantuminen jatkuisi entisestään mitä paremmin lääkkeet vaikuttaisivat ja jos mä uskaltaisin jossain kohtaa lähestyä sitä pistettä että mä käyttäisin mulle määrättyjä määriä sen sijaan että mä söin liian pientä annosta. Ajatuksissani mä olin poiminut Moiran riimun käsiini ja mä pyörittelin sitä sormissani samalla kun mä annoin katseeni olla edelleen kiinnittyneenä tammassa. Vaikka mulla oli ollut suunitelma siitä, että miten mä treenaisin tänään tamman kanssa, mä en yllättäen halunnutkaan hakea koko hevosta.

Kuitenkin mä siirryin laitumelle ja nähdessäni pikkutamman lähtevän ravaamaan mua kohden pienet korvat höröllä, mä en voinut olla hymyilemättä. Kai mä olin tehnyt jotain oikein pikkutamman kanssa kun se halusi tulla mun luo mieluusti. En mä ollut hevosten kouluttaja ja en mä tiennyt miten varsoja koulutettiin joten meidän opettelut taisi olla enemmänkin vain hegailua toistemme kanssa ja yrittäen näyttää siltä että mä tiesin miten Moirasta tehtäisiin iso hevonen, jolla voisi ratsastaa ja sen kanssa voisi kilpailla jossain. Kermanvärisen pään melkein päätyessä mun syliin, mä nostin vapaan käteni tamman kaulalle ja rapsuttelin Moiraa, siirtäen rapsuttamistani sellaisiin paikkoihin mihin uskoin tamman minua ohjailevan ja hymy mun kasvoillani vain leveni, pienen hevosen nauttiessa saamastaan huomiosta. Lopulta mun oli aika selvitellä mun kädessä oleva riimu siten että Moira sai painaa itse turpansa lävitse sille kuuluvasta reiästä, ja mä nostin lopulta niskaosan tamman korvien takaa sekä sitoa riimun kiinni ennen kuin mä otin muutaman askeleen kohti porttia ja ennen kuin naru kerkesi kiristymään, Moira seurasi mua ja me siirryttiin portille, josta mä sain käännettyä tammani laitumen ulkopuolelle ja me jatkettiin kohti tallia.

Tallissa mä kiinnitin varsan pesupaikalle ja suuntasin hakemaan sen harjapakin sekä kapsonin. Tarttuessani mustaan kapsoniin mä mietin että pitäisikö mun aloittaa totuttamaan varsaa kuolaimeen. Kai mä voisin vaan jatkaa samalla mallilla että me ei otettaisi niitä käyttöön ollenkaan, vaikka en mä tiennyt että miten se vaikuttaisi jatkossa meidän tekemiseen. En mä toisaalta tiennyt että haittaisiko mua vaikka me ei voitaisi kilpailla Moiran kanssa missään sen vuoksi että mä en ollut opettanut tammaani kuolaimiin. Mulla olisi kuitenkin Manon, jonka kanssa mä olin kerännyt kisatuloksia ja ehkä mä voisin uskaltaa joskus kysyä jos mä voisin harjoitella Umbran kanssa siten että me voitaisiin kokeilla kilpailla vaikka edes kotona. En mä toisaalta tiennyt että haittaisiko mua vaikka mä en tulisi enää ikinä ratsastamaan hevosta kenenkään muun arvosteltavaksi kuin Iivarin.

Mä olin ajatuksissani saanut Moiran harjattua kokonaan, joten mulla ei ollut enää muuta tehtävänä kuin vaihtaa Moiran naururiimu sen kapsoniin ja mulla ei ollut edessä enää mitään muuta kuin lähteä taluttamaan tammaani kohti maneesia. Mä en tiennyt että oliko maneesissa joku harjoittelemassa ja vaikka mä toivoinkin että se oli tyhjä, ei mua voinut ikinä onnistaa sellaisella tavalla ja kun mä pääsin maneesiin, olivat molemmat, Vitaliya sekä Iivari ratsastamassa päivän ratsujaan. Mä tervehdin molempia ennen kuin mä talutin tammani maneesin hiekalle ja mä lähdin vain kävelemään muutamaa kierrosta maneesia ympäri pysytellen poissa ratsukoiden edestä.

Moira katseli molempia maneesissa olevia hevosia ja mä toivoin että tamma saisi käännettyä kiinnostuksensa muhun kun mä koin olevani valmis hakemaan tamman huomion itseeni ja aloittamaan treenit Moiran kanssa. Kai mä varmistelin ihan turhaan kun me tehtiin taas ihan perus juttuja alkuun mitkä me molemmat osattiin varmaan jo unissammekin vasemmalle ja oikealle. Joissain tehtävissä mä kokeilin hioa vain ihan olemattomia juttuja kuten sitä että Moira pysyisi suorana tai että se peruuttaisi vielä yhden askeleen enemmän. Lopulta me jäätiin kahdestaan maneesiin ja mä uskalsin kokeilla pyytää Moiralta asettumista niin suoralla kuin myös ympyrälläkin, vaikka pätkät mitä mä varsalta pyysin ei olleet pitkiä, kunhan mä näin edes parin askeleen verran että se tekee mitä mä halusin.

Lyhyen treenihetken jälkeen Moira pärski tyytyväisen oloisena mun vierelläni kun me palattiin talliin ja mä saatoin riisua kapsonin tammani päästä sekä vaihtaa sen naruriimuun ja muutenkin vain hoitaa pienen cremellon takaisin sellaiseen kuntoon, että mä saatoin palauttaa sen takaisin laitumelle, jota lähestyessämme Pinssi laukkasi aidalle ja selkeästi näytti siltä että pientä hevosta ei ollut tarkoitettu jäämään yksin ja irrotettuani Moiran riimun solmun sekä päästettyäni tammani vapaaksi, lähtivät nuoret tammat laukkaamaan rinta rinnan ajoittain pukitellen ja muuten vain riehuen.

28.07.2021

Mä olin maksanut Ievalle sievoisen summan siitä, että vanhahko eläinlääkäri oli tutkinut nuoren tamman turpakarvoista häntäjouhiin ja tehnyt kaikki mahdolliset testit ja tutkimukset jotta se olisi varmasti kunnossa ja että matkalle lähteminen Moiran kanssa olisi turvallista. En mä tiedä olinko mä saanut piilotettua tutkimusten todellisen tarkoituksen, vai tajusiko joku että mä teetin ne vain silkasta ahdistuksesta tulevaa reissua kohtaan. Pelkästään jo se, että me lähdettiin Moiran kanssa saksaan riitti siihen että mun ahdistus varsan selviämistä kohtaan oli noussut sillä mä muistin vielä elävästi mitä viimeksi meinasi tapahtua kun me lähdettiin pikkuhevosen kanssa reissuun.

Mun onnekseni helteiset kelit olivat toimineet hyvänä mahdollistajana sille, että mä olin saanut juottaa Moiraa ylimääräistä joten mä saatoin olla vähän paremmilla mielin sen suhteen että varsan nesteytys olisi kunnossa. Ievan lausunnosta oli myös käynyt selväksi että Moira oli terve nuori hevonen ja se oli helpottanut mun oloa vähän lisää vaikka samalla se antoi aihetta uusille kauhuskenaarioille ja mä aloin epäilemään uudelleen sitä että tultaisiinko me yhdessä reissusta takaisin. Kuitenkin aika oli kulunut ja mulla ei ollut aamulla muuta vaihtoehtoa kuin hämärässä pakata varsalle ostamani ruokasäkki sekä heinät traileriin ja lopulta vielä varustepussi sekä itse pikkuhevonen kyytiin ja me lähdettiin kohti Varsovaa.

Ennen kuin mä kuitenkaan suljin trailerin sivuovea, mä otin Moirasta kuvan ja liitin sen whatsapp:in viestikeskusteluun.

”Wish us luck, pitkä kisareissu edessä. Eka Saksa ja sitten Suomi.”

Käynnistäessäni autoni mä toivoin että seuraavat tunnit menisivät hyvin, sillä Varsovaan oli jo ilman koppia yhdeksän tunnin ajo.

29.07.2021

Me oltiin selvitty Moiran kanssa Varsovaan ilman mitään ongelmia. Varsa oli matkustanut totuttuun tapaan hyvin, vaikka mua olikin ahdistanut ensimmäiseen taukoon asti olla matkassa yksin varsan kanssa. Taluttaessani Moiraa ulos trailerista pienen Varsovalaisen tallin pihalla, josta oli tullut meidän vakituinen pysähdyspaikka näillä reissuilla, mä tunsin miten loppu mä olin ja päästessäni sänkyyn mä taisin nukahtaa samalla hetkellä.

Toinen ajopäivä ei ollut edeltäjäänsä helpompi ja mä toivoin että Inzell olisi tullut vastaan paljon nopeammin kuin mitä se tuli. En mä tiedä mistä mun ahdistuminen johtui, mutta päästessämme Inzelliin ja majoittuessamme viimeiseen majapaikkaamme Saksassa mun lävitse kulki joku suuri helpotuksen aalto.

30.07.2021

Perjantai aamu ei ollut yhtään helpompi. Mä olin herännyt aikaisin ja käynyt hoitamassa Moiran itse, sillä mä en tiennyt miten pikkutamma suhtautuisi siihen että joku muu kuin mä tai Zenin tallityöntekijät hoitaisi sitä. Kai se olisi tottunut siihen että sen käsittelijät vaihtui, mutta mun omaa ahdistusta vain helpotti tieto siitä, että varsa olisi varmasti hoidettu hyvin. Cremellon pikkuhevosen jäädessä väliaikaiseen tarhaansa, mun oli aika käydä suihkussa ja nousta taas autooni, ajaakseni itse vielä parin tunnin verran Müncheniin jotta mä saisin hoidettua mun oman lääkärikäynnin pois alta.

Vaikka mulla olikin hyviä kokemuksia alla klinikalta, mua ahdisti silti mennä sinne koska mä en yhtään tiennyt että mitä ne haluaisi. Istuessani odottamassa että mut kutsuttaisiin sisään, mä toivoin että mä olisin voinut olla sen verran vahva, että mä olisin uskaltanut pyytää jonkun mun seuraksi. Mä en kuitenkaan halunnut olla nykyistä isompi pettymys kellekkään joten mä yritin vain parhaani mukaan pärjätä yksin ja toivoa että jossain kohtaa mä voisin uskaltaa pyytää jonkun mun mukaan kun tulokset eivät olisi enään niin surkeita.

Tapaaminen meni tutulla kaavalla ja mä oikeastaan tykkäsin siitä rutiinista mikä niillä oli. Mä aloin vain entistä vahvemmin epäillä että se oli luotu vain meitä asiakkaita varten ja vaikka se olisikin niin, mä en pistänyt sitä pahakseni. Rutiinit oli sellaisia, jotka pitivät mut muutenkin jotenkin toiminnallisena ja ne toivat omanlaistansa turvaa niin sitä kautta myös musta tuntui paljon rennommalta käydä lääkärissä vaikka jokainen tapaaminen ahdistikin mua. Mä en odottanut innolla sitä hetkeä kun lääkäri ottaisi esiin mulle asetetun tavoitteen, sillä mulla ei ollut mitään ajatusta siitä, että olisinko mä saavuttanut sen tai miten kauas mä olisin siitä jäänyt.

Lopulta kuitenkin tuli vastaan se hetki että tavoite oli pakko ottaa puheeksi ja mä tunsin miten mä pidätin hengitystäni. Lopulta lääkäri kertoi että mä olin jopa ylittänyt tavoitteeni ja että se oli positiivistä. Mä sain myös uuden tavoitteen, joka oli ihan vähän isompi kuin edellinen, mutta ei siltikään sellainen mikä olisi mahdotonta saavuttaa. Palatessani Inzelliin mun olo oli helpottunut, ja mä ehkä ensimmäistä kertaa ikinä uskoin siihen että mä saattaisin joskus parantua sen verran kuin mitä mun oli mahdollista parantua sairauteni kanssa.

Päästessäni takaisin Moiran luokse mä treenasin pikkutamman kanssa hieman seuraavaa päivää ajatellen ja vain yritin muutenkin rentoutua ja valmistautua tulevaan päivään.

31.07.2021

Kisapäivä…

Mulla ja Moiralla oli jo jonkin verran kisakokemusta alla ja mä tiesin että pikkutamma toimisi hyvin. Kuitenkin mua aina vähän jännitti – tai ahdisti, mä en ollut aina ihan varma – astella varsan kanssa tuomareiden silmien eteen ja mä en ollut oikeastaan edes varma siitä, että oliko mun tekemisissä mitään järkeä ja auttaisiko meidän kisaaminen Halterissa sekä Halter horsemanshipissä Moiran tulevaisuuden kanssa. Ehkä mun pitäisi vain etsiä varsalle joku sellainen omistaja, joka osaa tehdä siitä hevosen…

Kuitenkaan mulla ei ollut enää aikaa pohtia asiaa, sillä meidät kuulutettiin kisakehään.

01.08.2021

Mä en ollut saanut hirveästi unta matkatessani Saksasta kohti Suomea. Me oltiin käyty Moiran kanssa aikaisemminkin Pyökkipolussa joten talli oli meille molemmille tuttu, mutta varmasti sekin, että mä olin stressannut siirtymää sekä istunut useita tunteja ratin takana, oli omiaan aiheuttamaan sen, että mä olin ehkä ahdistuneisimmillani sen jälkeen kun me oltiin lähdetty koko kisareissulle. Kuitenkin tallirakennuksen tullessa näköpiiriin mun olo helpottui hieman ja taluttaessani Moiraa alas trailerista mä olin helpottunut siitä että me päästiin perille ja oikeastaan mulla ei ollut aikaa edes ahdistua asioista tai edes miettiä oikeastaan mitään isommin, sillä kisat olivat alkaneet ja meidän ensimmäinen suoritus oli tulossa eteen.

Meidän ensimmäinen suoritus meni ihan penkin alle ja me oltiinkin Moiran kanssa luokkamme häntäpäässä. Meidän toinen luokka meni vähän paremmin ja me oltiinkin luokan keskikastia vaikka mä tiesin että me saatettaisiin siltikin suoriutua paremmin. Se oli ihan täysin mun vika, että me ei pärjätty ja mä mietin että oliko meidän mitään järkeä kilpailla Moiran kanssa jos mä vain sabotoin pienen tamman opinpolun isoksi hevoseksi. Palautettuani Moiran tarhaan, jota se sai lainata tämän viikon aikana mitä me oltiin Suomessa ja valmisteltuani juttuja niin että mä saisin hoidettua tammani iltatoimet nopeasti ennen kuin mä palasin omalle majapaikalleni.

Oikeastaan romahtaessani air bnb:ni sohvalle mä tajusin että mä en ollut muistanut ilmoittaa Ambrylle että me oltiin päästy perille. En mä tiennyt että odottaisiko se että mä ilmoittaisin sille jotain, mutta mä kaivoin silti puhelimeni esiin ja avasin meidän viestikeskustelun. Vaikka mun olo oli omalla tavallaan edelleen ahdistunut, selatessani viestikeskustelua mun sisällä alkoi nousemaan ihan erilaisia tunteita ja mun ahdistus väistyi ainakin osin ja korvautui sellaisella hyvänolon tunteella. Mä en tiennyt että miten Ambry jaksoi viestitellä mun kanssa, mutta mä pidin siitä, vaikka mä en tiennyt että uskaltaisinko mä ikinä sanoa sille miten paljon se mulle merkitsi.

Meidän viestittely jatkui koko illan ja mun fiilis ehkä parani vielä vähän lisää. Musta tuntui että mä olin myös onnistunut kertomaan Ambrylle vähän rehellisemmin asioista, vaikka mä en ollut maininnut niistä mitään Fricille tai Amelielle kun me oltiin viestitelty illan aikana. Mä en ollut välttämättä aina edes ajatellut että mitä mä olin kirjoittanut vastaukseksi, sillä musta tuntui siltä että meidän viestittely oli luonnollista.

”Ich glaube ich liebe dich wirklich” sanat tuijottivat minua tummanvihreästä puhekuplasta. Jos olisi ollut mahdollista ahdistua, mun paljastus olisi nostanut mun ahdistusta entisestään. En mä tiedä miten me oltiin päädytty tähän pisteeseen. Ei mulla ollut oikeutta sanoa sille niitä sanoja koska mä vain rikkoisin sen sydämen ja se oli liian kaunis rikottavaksi. Se ansaitsi kuulla ne sanat joltain, joka ei satuttaisi sitä. Mä en siihen pystynyt ja mä tiesin että mä olin ehkä rikkomassa sen lopunkin jos mun pahin pelko kävisi toteen. Mä sammutin puhelimeni ja toivoin että kävisi jotain miksi viesti ei lähtisi, tai että miksi Ambry ei ottaisi sanoja tosissaan, vaikka viestikentän alalaitaan ilmaantuneet kaksi väkästä kertoivatkin omaa tarinaansa.

02.08.2021

Toisen kisapäivän aamuna mua ahdisti suuresti se, mitä mä olin mennyt edellisenä iltana paljastamaan. Mä tiesin että mulla ei ollut oikeutta enää kertoa kenellekkään että mä rakastaisin toista, sillä ei se meinannut ikinä mitään hyvää mun kohdalla ja niin monesta rikotusta sydämestä selvittäisiin helpommalla jos mä vain pullottaisin tunteeni ja vakuuttaisin itselleni että mulla ei ollut mitään kaverillista suurempaa ketään kohtaan olemassa. Mä satuttaisin paljon mielummin itseäni kuin muita ja en mä tiennyt parempaakaan tapaa pitää muut mun lähelläni ehjänä, kuin pitää niihin sopiva etäisyys vaikka se ei aina ollut helppoa.

Mä yritin kääntää ajatukseni siihen mitä meillä olisi Moiran kanssa edessä ja me onnistuttiinkin saamaan varsan kanssa sellaiset pisteet että me oltiin tässä luokassa kuudensiatoista. Kuitenkin mä menin tekemään sen virheen meidän luokkien välillä, että mä katsoin mun puhelinta ensimmäistä kertaa yli puoleen vuorokauteen ja nähdessäni että Ambry oli laittanut mulle jotain viestejä ja mun ajatukset sekosivat uudelleen. Vaikka mä yritin parhaani, mä en ollut täydessä terässä toiseen luokkaan ja me jäätiinkin johonkin kolmenkympin paikkeille. Loppuviikko olisi pakko skarpata…

03-04.08.2021

Kolmas kisapäivä suomessa ei tuonut ainakaan ensimmäisen luokan osalta mitään tulosta ja mä mietin että oliko virhe lähteä koko reissuun. En mä tiennyt että oliko meillä mitään järkeä olla Moiran kanssa edes suomessa lähtökohtaisesti, mutta en mä myöskään tiennyt että pitäisikö äiti mun uraa varsan kanssa silmillä ja että katsoisiko se mut luovuttajaksi ja ihan turhaksi jos me pakattaisiin kamat ja lähdettäisiin kotiin.

Kuitenkin toiseen suoritukseen mä sain tsempattua itseäni ja mun yllätyksekseni me oltiin neljänsiä koko luokassa. En mä jotenkin ajatellut että me voitaisiin pärjätä tällä reissulla joten sijoittuminen tuli ihan puskista. Seuraavana päivänä meidän alamäki jatkuikin ja se sai mut taas kyseenalaistamaan koko suomireissun järkevyyttä…

Mä olin unohtanut laittaa mun puhelimen päälle sen jälkeen kun mä olin laittanut Ambrylle sen viestin. Kai mä tajusin että isä säikähtäisi jos musta ei kuuluisi mitään pitkään vaikka en mä edes tiennyt että miten paljon isä tiesi. Kai se tiesi liikaa. Kunhan mun puhelin vain käynnistyi, mä näin että isä oli yrittänyt soittaa ja se oli laittanut viestiä. Sen viesteistä näki että se oli huolestunut, mutta se yritti silti kai antaa mulle tilaa. Mä en voinut jättää sille vastaamatta ja mä ilmoitin että mä olin vielä elossa ja kunnossa sekä pahoittelin että musta ei ollut kuulunut mitään. Pohdittuani myös asiaa hetken, mä kerroin isälle että mä olin tunnustanut Ambrylle jotta mulla oli jotain muitakin kuin kaverillisia tunteita sitä kohtaan. En mä tiedä oliko isä odottanut että mulla olisi jo joku tähän mennessä, mutta toisaalta se oli myös tuntunut hyväksyvän sen että mä olin rikki joten ehkä se ei odottaisi liikoja… Mä vastasin vielä Benillekkin, ennen kuin mulla oli kaksi viimeistä viestiä avaamatta.

Mä tiesin että mä en voisi pakoilla Ambryä pitkään, vaan mun olisi pakko kohdata pettymys, joka mun paljastuksesta aiheutuisi. Kuitenkaan tänään mä en vielä ollut siihen valmis ja mä avasin sen sijaan Amelielta tulleen viestin. Vaikka mä tiesin Noran tilanteesta, en mä tiennyt että olinko mä oikeutettu jakamaan sitä tietoa eteenpäin vaikka ei Ambry ollut kieltänytkään mua kertomasta kenellekkään vaikka en mä ollut tajunnut edes kysyä asiasta. Lopulta mä päädyin vahistamaan Amelielle sen tiedon että Nora oli herännyt ja kuntoutumassa, mutta mitään tarkempaa mä en kertonut, sillä mä en kokenut että oli mun asia paljastaa toisen terveyteen liittyviä tietoja ja mä toivoin että mä en olisi nytkään kertonut liikaa.

05-07.08.2021

Mä olin yrittänyt parhaani mukaan unohtaa edellisen illan viestittelyt. Vaikka se ei ollut onnistunut ihan täysin, mä olin silti ihan tyytyväinen siihen miten paljon mä sain siihen liittyviä ajatuksia työnnettyä taka-alalle, vaikka se oli myös vaatinut ehkä vähän isompaa määrää lääkkeitä kuin millaista määrää mä olin syönyt. En mä ollut täysin tyytyväinen itseeni, mutta silti mä yritin ajatella että oli positiivistä jotta mä uskalsin kokeilla hakea apua lääkkeistä vaikka mä en niistä tykännyt.

Mä pystyin tsempata ekan kehän lävitse ihan täysin ja me oltiinkin Moiran kanssa viidensiä. Seuraavalla kerralla meidän tulos ei ollutkaan mitään muistamisen arvoista, sillä me oltiin vasta sijalla 40/51. Kaksi viimeistä päivää ei muutenkaan olleet meille ne parhaat, vaikka meidän ihan viimeiseksi sijaksi kirjattiin 8/51. Lastatessani Moiraa koppiin ja lähtiessäni ajamaan kohti Helsinkiä, mä olin tyytyväinen siitä että pian me oltaisiin kotona, vaikka mä joutuisin lähteä jo parin päivän päästä takaisin Suomeen Viivin kanssa.

13.09.2021

Lauantaina oli vasta ollut sellainen päivä että mulla ei ollut kuumetta koko päivänä ja mä olin voinut tehdä jopa vähän työjuttuja. Mä olin todella pahasti jäljessä kaikesta ja mä tiesin että mulla olisi reilun parin viikon päästä edessä vielä yksi päivä kun mä en voisi tehdä oikeastaan mitään töiden eteen kun mä olisin Saksassa. Koska mä en ollut sunnuntainakaan ollut enään kuumeessa, mä olin uskaltanut mennä tänään toimistolle ja tein sielä vähän paperitöitä ja me katsottiin Nicon kanssa miten jatko menisi ennen kuin mä päätin lähteä Zeniin. En mä ollut varma siitä että kannattaisiko mun ratsastaa tai tehdä mitään kovin vakavaa tänään, sillä menneen viikon sairastaminen oli vienyt mun energiat sen verran tehokkaasti vaikka mä olinkin vain nukkunut suurimman osan ajasta.

Parkkeeratessani Zenin parkkipaikalle mua jännitti kävellä kohti tallia sillä mä en tiennyt että mitä kaikki ajattelivat siitä että mä olin kadonnut maailmankartalta Italiasta paluun jälkeen kun mä olin sairastunut enkä mä uskaltanut ilmoittaa kenellekään että mä oon kipeä koska mä pelkäsin mitä ihmiset ajattelisivat ja uskoisiko kukaan että mä olin oikeasti todella kipeä vai ajatteliko joku että mä vain sanoin olevani kipeä jotta mä voisin peitellä sitä että mä en jaksanut henkisesti. Kuitenkin mä tiesin myös että mun ei olisi varmaankaan mahdollista vältellä ketään tallilla joten mä suuntasin talliin hakemaan Moiran riimun ja narun jotta mä sain haettua oman tammani tarhasta.

Mun onnekseni mä taisin keretä käymään tallissa siten, että kukaan ei nähnyt mua. Kuitenkin kun mä pääsin tarhalle jonne, tammalauma oli siirtynyt talveksi, mä jäin nojailemaan aitaa vasten ja vain tuijotin tammoja. Oikeastaan mä tuijotin pääasiassa vain Moiraa, sillä mä en tiennyt että miten mun pitäisi tamman kanssa edetä jotta siitä voisi tulla toimiva ja hyväkäytöksinen hevonen. En mä tiennyt että olinko mä reissannut tamman kanssa liikaa ja että olisiko mun pitänyt harjoitella sen kanssa enemmän. Yleensä sen jälkeen kun me oltiin tultu takaisin kotiin, Moira oli saanut vain olla ulkona ja mä en ollut tehnyt sen kanssa oikeastaan muuta kuin vain harjaillut varsaani.

Ei mulla ollut mitään käsitystä siitä että miten mun pitäisi kouluttaa Moirasta hevonen ja mua pelotti mitä tammasta ajateltaisiin, sillä mun ilmoitukseen siitä että mä hakisin Moiralle hoitajaa oltiin vastattu ja mä olin vastannut hakemukseen myöntävästi, vaikka en mä tiennyt että mitä siitä tulisi. Tuijotettuani tammalaumaa pitkän, mä siirryin tarhan puolelle ja lähdin hakemaan Moiraa. Vaikka Moiran tilanne ahdistikin mua, en mä voinut silti olla hymyilemättä kun mä näin pienen kermanvärisen hevosen sekä kirjavan pikkuhevosen rapsuttelevan toisiaan. Vaikka tammat olivat eri-ikäisiä mä olin tyytyväinen siitä että Moira oli löytänyt laumasta jonkun, jonka kanssa se tulee toimeen ja että tamma oli muutenkin hyväksytty laumaan.

Kuullessaan mun askeleet, jotka lähestyivät nuoria tammoja, ne lopettivat rapsuttelunsa ja katsoivat mua, ennen kuin ne jatkoivat rapsutteluaan. Mä seurasin tammojen rapsuttelua vielä hetken, ennen kuin ne lopettivat rapsuttelunsa ja mä sain pujottaa Moiralle sen riimun päähän, ja mä pääsin jatkamaan kermanvärisen varsani kanssa kohti tallia. Kiinnitettyäni Moiran pesupaikalle mä hain tamman harjat ja päästessäni nuoren luokse mä laskin harjapakin lattialle, ennen kuin mä avasin sen ja poimin ensimmäisen harjan käsiini. Vaikka mä olin yrittänyt hoitaa pikkutamman päivittäin hyvin, se sai silti aina jouhensa takuille. Mä käytin varmaan ihan liikaa siihen että mä harjasin Moiran huolella lävitse ja muutenkin yritin vain tarkistaa että Moiralla olisi kaikki varmasti hyvin vaikka Ieva olikin vain muutama viikko sitten tutkinut varsan kunnolla mä halusin silti tarkistaa että sillä olisi varmasti kaikki hyvin. Lopulta pikkutamma oli hoidettuna ja mä kävin hakemassa sen kapsonin pesupaikalle jotta mä sain vaihdettua naruriimun kapsoniin ja me lähdettiin suuntaamaan kohti kenttää.

Kentällä me haettiin ensin vain vähän vain tuntumaa sielä olemiseen ennen kuin mä pyysin Moiraa pysähtymään jä lähtemään liikkeelle sekä peruuttamaan. En mä tiennyt taas että mitä mä olin tekemässä Moiran kanssa, mutta mä yritin tehdä parhaani mukaan kaikkea sitä mitä me oltiin Moiran kanssa treenailtu aina silloin kun me oltiin Latviassa vaikka en mä tiennyt että olinko mä opettanut Moiralle liikaa asioita, vaikka en mä vaatinutkaan varsalta paljoa, kunhan se vain teki edes jotain siihen suuntaan kuin mitä mä olin tottunut treenaamaan Manonin tai Umbran kanssa.

Me ei tehty pitkään töitä Moiran kanssa, sillä mä en tiennyt että miten pitkään mä uskalsin tehdä tamman kanssa töitä ja kunhan pikkuhevonen oli tehnyt ihan muutaman pienen liikkeen jotenkin siihen suuntaan, me palattiin takaisin talliin ja mä hoidin pikkuhevoseni takaisin tarhailemaan.

Vierailla vesillä, 30.9.2021

© Skai

Kyllähän tällästä näkymää tuijottaa vaikka viikon syömättä, oli ensimmäinen ajatus mikä tuli mieleen kun saatoin rauhassa tuijottaa uutta ympäristöä parkkipaikan nurkalta käsin. Olinhan minä nähnyt yhden jos toisenki näkösiä kokoonpanoja, mutta Zenin kivirakennukset vihertävine kattoineen oli jotain ihan uutta. Pälyilin hieman ympärilleni kuin suurempaakin rikosta suunnitellen, ennen kuin vaivihkaa kaivoin kovia kokeneen kännykkäni yhdestä takin taskuista, jotta sain napattua ainakin muutaman yleiskuvan nuorimmalle veljelleni. Nyyrikki oli tivannut kuvia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta melkein siitä saakka kun olin laskenut jalkani Latvian maankamaralle.

“No niin.. Ja sitten..”, mutisin itsekseni puoliääneen kun availin uuden hoitohevoseni omistajan kanssa käydyn viestiketjun kerratakseni saamani harvasanaiset ohjeistukset vielä kerran.

Varmasti olisi ollut helpompaa ajoittaa ensikäynti siten että..Max, olisi ollut myös itse paikalla, mutta sehän olisi ollut aivan liian helppoa. Sitä paitsi, kuinka olisin voinut olla tarjoamatta apuani kun toinen oli lyhyesti sivunnut olevansa reissussa ehdottamanani päivänä? Kyllähän sitä etsimällä ja viimeistään kysymällä paikat ja asiat löytyisi. Oikean aitauksen löytäminen oli yllättävänkin helppoa: kavereina shire ja pari täplikästä… Jytkyä ei näkynyt mutta kirjavat kyllä joten tuon vaalean, vähän kermaan taittuvan, täytyi olla oikea hevonen. Aidalle päästyäni nostin kädet portin päälle ja pienen hetken vain seurasin etäämpänä olevien hevosten puuhia. Lopulta karaisin kurkkuani hieman, ennen kuin kutsuin Moiraa. Nuori tamma vaikutti selvästi olevan ihan utelias tapaus reagoituaan kutsuun melkein heti, nostamalla päänsä ylös ja tähysti portin suuntaan. Se tuntui arvioivan tilannetta hetken, ennen kuin lähti hissukseen liikkeelle.

“Valitettavasti mullei oo sulle mittään tuliaisia ainakaa ny tällä kertaa”, puhelin pehmeästi. Ojentaen toisen käteni kevyesti nyrkkiin suljettuna kämmenselkä ylöspäin Moiran haisteltavaksi, suoristaen melkein heti perään toisenkin käteni jotta kermanvärisen tamman perässä apajille työntynyt kirjavampi hevonen sai oman käden tutkittavaksi.

Käytin hetken ihan vain jorisemalla ummet ja lammet vähän kummallekin hevoselle, silmäillen uteliaana läpi Moiraa joka oli lopulta siirtynyt lähemmäs aitaa jotta ylsin rapsuttamaan sen kaulaakin. Ei nuorta hevosta montaa hetkeä tarvinnut katsoa kun pystyi todeta että se oli nätti kuin sika pienenä ja komean ryhdikäs sellainen, ja olisi varmasti vieläkin nätimpi kun hankkiutuisimme eroon tuosta mahassa olevasta läntistä savea ja rapaa. Tyypillistä vaalean hevosen toimintaa, koska jostain syystä ne tahtoivat aina olla ne vaaleat hevoset jotka onnistuivat makoilemaan likaisimmissa paikoissa.

“Jos mä käyn kuule kattomasa misä sä asutkaan ja etin sun tavarat, niin pistetään karvat ojennukseen?” puhelin hymy suupielissä, ennen kuin vannotin Moiraa että se ei livahtaisi pitkän laitumen toiseen päähän sillä aikaa kun kävisin tutkimusretkellä.

Loivasti ylöspäin vievä tie vaikutti todennäköisimmältä reitiltä, joten lähdin harppomaan sen reunaa pitkin samalla kun pää pyöri kuin pöllöllä kun tarkastelin lähestyvää tallipihaa. Pysähdyin ensimmäisen rakennuksen nurkalla ja annoin katseeni skannata pihaa, kaivaen jälleen vaivihkaa kännykän hetkeksi esille jotta sain pari kuvaa lisää. Ohjeita muistellen, lähdin lopulta kulkemaan kentän poikki päätallia kohti. Myönnetäköön, tälläistä kentän sijaintiakaan en ollut aikaisemmin nähnyt. Tunsin yllättäen pientä kutkuttelevaa innostusta ja jännitystä jossain päin niskaani, minkä rekisteröinti vain vahvisti sitä tunnetta. En ollut aikoihin ollut innostunut pelkän tallipihan näkemisestä, mikä tuntui jopa vähän oudolta. Löydettyäni lopulta tallipihan kivetyksen yli sisälle rakennukseen, en voinut muuta kuin todeta saman kuin olin todennut useamman kerran parkkipaikalle saapumisen jälkeen: komiaa kateltavaa. Moiran karsina löytyi nopeasti, eikä sen jälkeen mennyt kauaa kun olin löytänyt tieni pitkin käytävää varustehuoneelle. Vilkaisin portaikkoa, minkä yläpäässä pitäisi olla sosiaalitilat ja vaimeista äänistä päätellen siellä oli ainakin muutama henki, mutta siihen paikkaan ehtisin tutustua myöhemminkin. Olin uppoutunut silmäilemään Moiran varustekaapin sisältöä läpi, tuntien pientä tyytyväisyyttä kun kaappi oli jo valmiiksi hyvässä järjestyksessä, kunnes kuulin jonkun kysyvän olinko mahdollisesti eksyksissä ja tarvitsinko apua. Ympäri kääntymisen jälkeen puhujaksi paljastui vähän itseäni lyhyempi ruskeahiuksinen nuori nainen.

“En ainakaan kauhian pahasti, kiitos”, vastasin rennosti hymyillen, “Oon Johannes, tai pelkkä Johan, alotin juuri Moiran hoitajana.” Bruneten kasvoilla oli kohtelias hymy “Okei! Tervetuloa. Olen Amelie, yksi paikan tallityöntekijöistä. Moiran omistajahan ei ole tänään paikalla,” ehkä kuvittelin, mutta olin näkevinäni kuinka toinen olisi siristänyt silmiään aavistuksen verran vähän arvioivaan sävyyn. “Joo, Max kerto että hä on reissusa, niin sovittiin että mä voin tulla tänne omineenki. Kirjallisilla ohjeilla seleviää aika pitkälle ja jos ei jotaki löyvy niin kysymällä varmasti selviää etehenpäi”, selitin päätäni vähän nyökyttäen. “Näinhän se on,” Amelie kommentoi topakasti pienen hymähdyksen saattelemana, “Meidät tallityöntekijät tunnistaa tosi helposti meidän vaatteista, joten jos herää kysymyksiä tai jokin on hukassa niin kysy vain,” nainen lisäsi ja viittoi puhuessaan nopeasti omia vaatteitaan. “Löysitkö jo Moiran?” “Se löyty joo tosi näppärästi, sen verta heleposti tunnistettavat kaverit sillä aituuksesa. Nyt tulin vaan edeltä kattomaan että missä sen tavarat on ja minne sen voin tuoha niin saajaan neiti taas puhtaaksi.”

Lyhyen keskustelun päätteeksi Amelie jatkoi matkaansa ripein askelin, mitä ilmeisimmin kiirehti takaisin työtehtäviensä pariin, kun minä taas etsein riimun naruineen käsiini ja lähdin hakemaan pikkutammaa sisälle. Olin varautunut siihen mahdollisuuteen että nuorta hevosta olisi saanut hetken odotella että se antaisi kiinni, mutta rauhallisesti kun lähestyi niin riimu oli hetkessä pujotettu Moiran päähän ja sain lähteä taluttamaan sitä tallin suuntaan. Kävelymatkan aikana tarkastelin terävänä kuin haukka tamman liikkumista, liikkuiko se kuten pitikin vai arkoiko tai vaikuttiko jäykältä jostain. Miltä sen yleisolemus vaikutti, reagoiko se tallipihan asioihin ja jos reagoi niin miten. Rapsutin tamman harjanjuurta toisella kädelläni pesupaikalla, ennen kuin käännyin laskemaan hakemani harjapakin lattialle, ja metsästin sen sisältä ensimmäiset työkalut käsiini ja aloin töihin. Vaikka pidinkin hektisen aikataulun siivittämistä tallipäivistä, niin pitkästä aikaa oli suorastaan virkistävää kun mielessäni olevassa kalenterissa ei näkynyt tämän päivän kohdalla kuin yksi nimi, mistä johtuen en pitänyt mitään kiirettä. Harjasin suurimmat roskat ja muut pois karvalta kuin jouhista ja puhdistin kaviot. Sen jälkeen siirryin kuljettamaan käsiäni pitkin Moiraa ja tunnustelin läpi koko pienen hevosen. Halusin tietää jokaisen poikkeavan patin, vanhan ruven tai muuten poikkeavalta vaikuttavan kohdan. Tuntuiko jossain lämpöä, oliko joku kohta turvonneen oloinen tai tuntuiko nopealla käsittelyllä löytyvän jumeja jotka olisi hyvä hieroa. Kun olin lopulta päässyt harjaus operaatiossa eteenpäin, saaden jo vatsassa komeilleen kuraläikänkin kadotettua, Moira käänsi päätään suuntaani kuin kysyäkseen että mikä maksoi.

“Elä huoli arvon neiti, ootte ihan kohta valmis,” puhelin hevoselle hymyillen ja kurottauduin rapsuttamaan sen lapaa, “Tämä jalka vielä, niin sitte hävitetään se takku sieltä sun harjasta pois niin tadaa, oot valmis.”

Ehkä nuori hevonen oli nyt vieraskorea, koska se vain huokaisi syvään ja siirsi painoaan sen verran että sai alkaa leppuuttamaan toista takajalkaansa sen sijaan että olisi alkanut liikehtiä levottomana pesupaikalla merkiksi että nyt sai nysvääminen loppua.

“Lupaan kysyä että mikä herkkupolitiikka sun kanssa on, niin saat huomena jälkijunasa jotaki hyvää.”

07.10.2021

Mitä lähemmäs Zen oli tullut, sitä enemmän mua oli alkanut jännittämään paluu kotiin. Vaikka mä olisin halunnut kysellä Ambrylta että mitkä sen suunnitelmat olivat majoittumisen suhteen silloin kun me oltiin vielä Suomessa, en mä kuitenkaan uskaltanut. Viimeiset kilometrit ennen Saulkrastia mua jännitti todella paljon sillä saattoihan se olla että Ambry olisi lähtenyt takaisin kotiin ilman että se olisi ilmoittanut mulle, koska se ei kuitenkaan ollut mitenkään velvollinen kertomaan mulle sen menemisistä ja tulemisista.

Kuitenkin kun me oltiin päästy Zeniin ja saatu hevoset purettua sekä tavarat paikoilleen, mä suuntasin kotiin. Koko matkan mä yritin vakuutella itselleni että kaikki olisi okei jos mun asunto olisi tyhjillään. Kuitenkin kun mä näin että mun asunnossani oli valot päällä, mun mahanpohjassa tuntui sellainen lämmin läikähdys enkä mä tiennyt että mitä mä olin tehnyt oikein jotta Ambry halusi olla mun lähelläni. Asettaessani käteni ovenkahvalle mä tiesin että silti olisi mahdollisuus siihen, että kukaan ei olisi mua vastassa kun mä astuisin sisälle eteiseen mutta silti mä halusin uskotella siihen että Ambry olisi mua vastassa eikä mun asuntoni olisi tyhjä.

Astuessani sisälle ja nähdessäni vieraat kengät mun eteisessä, mun mahanpohjassa oleva tunne tuntui vain yltyvän ja koko loppuilta tuntui menevän jotenkin sumussa koska mä olin totaalisen yllättynyt siitä että toinen oli valmistanut meille illallisen ja muutenkin vain siitä että Ambry oli halunnut jäädä ja että se oli mun luona. En mä tiedä että mistä mä löysin rohkeuden, mutta mä uskalsin ottaa sitä kädestä. Vaikka se tuntuikin omalla tavallaan väärältä, silti se tuntui hyvältä ja jotenkin oikealta vaikka mä tiesinkin että mä todennäköisesti tulisin vain pilaamaan kaiken ja ajamaan toisen pois mun luotani ja pahimmassa tapauksessa myös pois latviasta.

Mä olin kysellyt Ambryltä sen suunnitelmista Latviassa vaikka mua pelottikin että se sanoisi olevansa vain käymässä ja että se lähtisi pois. Kuitenkin se kertoi että sillä ei ollut oikeastaan mitään suunnitelmia sen ajalle täälä mikä helpotti mua vaikka en mä silti tiennyt että osaisinko mä olla ajamatta sitä pois. Vaikka mä en tiennyt että olisiko Ambryllä joku uusi työpaikka tiedossa tai että mitä se oli suunnitellut ajalleen täälä, mä kerroin sille että jos se ikinä kaipaisi jotain mitä tehdä, mä voisin tarjota sille töitä toimistollani tai sitten mä voisin tehdä jonkin sopimuksen siitä että jos Viivin tallipaikkasopimusta voisi muuttaa siten että sen asiat hoidettaisiin itse.

Vaikka mun olo ei ollutkaan kovin ahdistunut kun me mentiin nukkumaan, oli mun silti vaikea nukahtaa ja mä nukuinkin levottomasti vaikka mun olo ei ollut ihan niin huono aamulla kuin mitä se saattoi parhaimmillaan olla huonosti nukutun yön jäljiltä. Kuitenkaan mä en saanut syötyä kovinkaan paljoa siitä aamupalasta minkä mä onnistuin kasaamaan meille mun jääkaapin sisällöstäni. Suunnitellessani aikatauluani mä olin ottanut aamun vapaaksi koska mä tiesin että mä en ehkä saisi unta ja muutenkin seuraava päivä voisi olla vaikea.

Mä päätin käyttää vapaan aamuni hyödyksi ja mä lähdin Zeniin. En mä tiennyt että kumman tamman kanssa mä haluaisin tehdä töitä koska Manon saisi aloitella lomaansa joten mulla olisi vain Umbra ja Moira, joista mun täytyisi huolehtia. Kuitenkaan mä en ollut varma että kannattaisiko mun työskennellä Umbran kanssa joten mä päätin tehdä jotain oman varsani kanssa. Ajaessani Zeniin, mua mietitytti että miten varsa olisi suhtautunut uuteen ihmiseen sen ympärillä ja että olinko mä tehnyt oikean valinnan ottaessani Johanin Moiran hoitajaksi. Ei mulla ollut mitään kokemusta siitä että miten hevoselle, saati varsalle hankittiin hoitaja ja millainen persoona olisi oikea, mutta Amelie oli vakuuttanut mulle että Johan vaikutti hyvältä tyypiltä ainakin paperilla ja että kannattaisi ainakin kokeilla.

Parkkeerattuani autoni sekä haettuani pikkutammani riimun ja -narun, mä suuntasin tarhalle, jossa tammalauma vietti talvensa. Moira ja Pinssi seisoivat vierekkäin ja kuullessaan mun kutsun, vaalea pikkuhevonen nosti päätään, ennen kuin Moira lähti kävelemään mun luo. Seuratessani varsani lähestymistä, pieni ahdistus, joka oli yrittänyt taas puskea päälle, tuntui ainakin hieman väistyvän sillä en mä ehkä olisi tehnyt ihan täysin väärin Moiran kanssa kun varsa kuitenkin halusi tulla mun luokseni. Ennen kuin mä pujotin tamman turvan naruriimussa sille kuuluvalle paikalle, mä rapsuttelin Moiraa sellaisesta paikasta mistä mä tiesin sen tykkäävän rapsutettavan ja pieni hevonen vastasikin mun rapsutteluuni. Lopulta mä kuitenkin pujotin tamman turvan oikealle paikalle riimussa sekä nostin vaaleiden korvien taakse niskalenkin narun ja sidoin riimun ennen kuin mä varmistin että se ei olisi liian kireällä.

Pinssi olisi mieluusti lähtenyt ystävänsä matkaan, ja mä jouduinkin hieman hätyyttelemään pilkkutammaa jotta mä sain vain yhden varsan kahden sijasta ulos tarhasta. Tallissa Moira pääsi pesupaikalle ja mä hain sen harjapakin nopeasti ennen kuin mä palasin vaalean pikkuneidin luokse ja aloin hoitamaan tammaa rauhassa niskasta kohti etukaviota ja siitä aina kohti häntää ja takakavioita. Vaihtuva karva sai pienen hevosen kutiamaan ja ajoittain näytti enemmänkin siltä että mä omistin jonkin tapiiri-kirahvin kuin nuoren hevosen, tamman kurkotellessa kohti korkealla siintävää kattoa ja venyttäessään ylähuultaan niin pitkälle kuin pieni hevonen vain onnistui.

Hoitaessani Moiraa mä näin vilauksen Ameliesta ja mä en voinut olla kysymättä että oliko se nähnyt Johania Moiran kanssa. Brunette kertoi että näin oli ja parivaljakon työskentely oli näyttänyt sulavalta ja mies oli pitänyt varsasta hyvää huolta ja tutkinut sen korvista hännänpäähän. Tieto helpotti mun ahdistusta lopunkin ja kiitettyäni Amelieta, mä viimeistelin Moiran hoitamisen ennen kuin me suunnattiin pienelle kävelylle jotta mä en ehkä myöhästyisi töistä sillä mun työpäivä alkaisi kuitenkin asiakkaan kanssa työskentelyltä mistä ei voinut myöhästyä samalla tavalla kuin paperitöistä.

Ensin eväshetki, sitten retki

© Skai

Pyöräytin repun kepeästi pois olaltani, kaivaen sen sisuksista taitettavan retki-istuinalusen jonka pudotin maahan lähelle aitausta. Sain kyllä nopeasti olla laittamassa jalkaa sen päälle, ettei mokoma lähtenyt tuulen mukana tarhaan saakka, metsästäen laukun pohjalta vielä eväsrasian ja termospullon mitkä sentään pystyi jättää vahtimatta maahan siksi ajaksi että sain kiskottua ohuen pipon korvieni suojaksi. Rannikon napakka tuuli otti joskus liiankin herkästi korviini, minkä takia mieluummin taistelisin illalla takkujen kanssa kuin kärsisin vihlovista korvista ja päänsärystä. Ehdein juuri istumaan alas ja alkaa aukomaan muovista, eväsrasiaa kun silmäkulmasta näin jo erään kermanvärisen otuksen hiipivän aitaa kohti. Suupieleni kohosivat vähemmästäkin kohti korvia.

“Sullon vähä liika kovaääniset päpälät hiippailuhun”, kommentoin virnistäen ja käänsin katseeni kokonaan nuorta hevosta kohti. Moira pysähtyi aloilleen kuin olisimme pelannut peiliä, sitä missä pelaaja ei saanut liikkua kun hänet oltiin huomattu. Pienen hetken tamma tuijotti lähes pöllästyneen näköisenä kuin kysyäkseen miten ihmeessä olin muka huomannut hänet. “Somat kaviot joo, muttet sie niilä hiipiväksi tiikeriksi muutu vaikka yrittäsikki.” Varsa pärskähti vastalauseeksi, ja ravisti päätään vähän puolelta toiselle ennen kuin hitaasti käveli aivan aidan vierelle, puhahtaen melkein kuin sanoakseen ‘katso nyt, näin ääneti voin liikkua.’

Pudistin päätäni kevyesti, kaivaen ensimmäisen leivän käsiini ja upotin hampaani siihen. Ehkä ulkona syömisen huono puoli oli vilakka sää, sekä etenkin navakat tuulenpuuskat mitä luontoäiti päätti nakata aina välillä, mutta evässeura oli kyllä ensiluokkaista.

“Mietehin kuule Piika sellasta, että jos me tännään taas harjataan sut eka. Sitte, lähtään käymähä taluttaen vähän seikkailemasa tuola mehtäsä”, puhelin Moiralle kun syömiseltäni ehdein, “Kävin pikkasen kattomasa niitä reittejä niin sieltä löyty muutama kiva polku misä oli vähän nousua ja laskuaki, niin siinä sais sulle just hyvää pientä jumppahumppaa.” Olin aika varma että Moira ei oikeasti ymmärtänyt sanaakaan mitä sille solkkasin. Mutta sen verran tarkkaavaisesti se tuijotti, ja käänteli mantelin muotoisia korviaan etten ihan viitsinyt laittaa päätäni pantiksi asian suhteen. “Käyvää tosissaan sielä, niin sen jälkeen taas käpälöijään sut läpi että kaikki on ok.”

Olin todennut sen itsekseni jo aikaisemminkin mutta totesin uudestaan. Oli virkistävää kun pystyin rauhassa keskittämään huomioni yhden hevosen hoitamiseen, kokonaisvaltaisesti. Melkein kuin hermolomaa ja aivot saisivat vähän nollata kun oli niin vähän muistettavia asioita. Vilkaisin jälleen vaaleaa hevosta, hymähtäen pienen hymyn kera.

“No joo. Hyvi sie oot siinä oottanu. Et oo ees kerjänny tai hääränny siinä niin..”, kaivoin rasian sisältä toiseen käteen palan kurkkua ja toiseen pätkän porkkanaa, levittäen käteni selvästi erilleen toisista, “Kumman sie otat? Toine o sitte mulle.” Kermakarkin värinen hevonen ojensi päätään ja haisteli vuorotellen kummankin käteni suuntaan. Palaten lopulta vasemman käden puolelle, kurottaen turvallaan kohti kämmentäni ennen kuin palautti päänsä takaisin perusasentoon. “Ai että kurkkupäivä”, hymähdin ennen kuin heitin vihreän lieriön aitauksen puolelle missä se vieri Moiran kavion viereen ennen kuin varsa metsästi sen hampaisiinsa.

Vedin loput eväistä ääntä kohti, ja huuhdoin ne alas termarissa jäljellä olleella kahvin lopulla. Ennen kuin pakkasin eväshetken tavarat istuinalusineen päivineen takaisin reppuun. Aukaisin repun etupuolella olleen hihnan lukon, jotta sain otettua mukanani tuoman Moiran riimun ja narun irralleen.

“Käyn heittääs tän laukun autohon, niin sitte lähtään sitte sun kaas. Niin ootaha täsä pääjysä jooko?” puhelin tammalle samalla kun hieroin sen otsaa sormenpäilläni.

Siinä katsellessani kuinka nuori hevonen nautti varovaisen luottavaisesti saamastaan huomiosta, en voinut kuin myöntää että olin jo tässä ajassa tykästynyt Moiraan enemmän kuin olin odottanut. Max oli varmasti ylpeä omistaessaan näinkin hienon ja fiksun vekaran.

3-6.11.2021

Ambry oli asunut mun luona kuukauden. Mä olin tarjonnut sille mahdollisuutta tulla mun luokseni sen jälkeen kun sen hotelli varaus oli päättynyt ja sillä ei olisi ollut mitään paikkaa mihin mennä. En mä ollut uskonut että se halusi jäädä mun luokseni, mutta me oltiin soljahdettu elämään yhden katon alla jotenkin kivuttomasti. Tokikaan mä en ollut edes uskaltanut ehdottaa mitään muuta järjestelyä kuin sellaista että mä olin ottanut itselleni mun vierasvarana toimineen ilmapatjan, jolla mä olin viimeisen kuukauden nukkunut ja Ambry oli näin ollen saanut mun sängyn itselleen.

Vaikka mua oli pelottanut että miten asiat menisivät, meidän arki oli löytänyt omat uransa ja Ambrystä tuntui tulleen jotenkin normaali osa mun arkeani. Tokikaan mä en uskaltanut sille kertoa miten paljon mä siitä välitin ja mä yritin aina välillä osoittaa sitä pienillä teoilla, vaikka en mä tiennyt että välittyikö viesti kovinkaan hyvin niiden kautta. Suuriten mua oli jännittänyt pyytää toista lähtemään mun kanssani Suomeen kisareissulle. Myös Johan olisi lähdössä Moiran hoitajan ominaisuudessa ja mä olin varannut meille niin lauttaliput Virosta Suomeen ja takaisin, kuin myös majoituksen Suomessa. Äiti oli aina hoitanut kisareissujen varaukset ja muut joten mä en oikein tiennyt että mitä mun kuului tehdä reissua varten ja parhaimmalta tuntuikin se, että mä varasin kaikki niin ehkä kenelläkään ei ollut mitään valitettavaa.

Keskiviikkoinen aamu oli viileä ja pimeä, mun pakittaessani autoni kopin eteen ja kiinnittäessäni sen autoni perään. Johan oli hoitanut pikkutamman kuljetuskuntoon joten kunhan mä olin saanut vain yhdistelmän tallipihalle, me saatettiin nostaa varustepussi autoon ja lastata varsa. Vaikka mä olin ihan varma että juuri tänään olisi sellainen aamu kun Moira ei kävelisi koppiin, varsa päätyi vain huokaisemaan syvään ennen kuin pienet kaviot astelivat bruneten miehen perässä koppiin ja vaalea pikkuhevonen lastautui niin hyvin kuin se oli aina lastautunut. Tunnelma autossa oli hiljainen, mun ohjatessani sitä kohti tallinnan satamaa ja laivaa, joka veisi meidät vain parissa tunnissa suomeen.

Matkan aikana oli outoa, kun mun ei tarvinnut käydä katsomassa varsaa ollenkaan, sillä Johan oli luvannut käydä tarkistamassa että Moiralla oli kaikki kunnossa noin puolivälissä meidän laivamatkaa. Mä olin varannut itselleni muutaman työjutun, joita mä yritin parhaani mukaan hoitaa laivamatkalla ja siinä vaiheessa kun laivalla kaikuivat kuulutukset siirtymisestä autokannelle ja autoihin, mulla olikin mun yllätyksekseni yksi työtehtävä jopa kokonaan hoidettuna. Kai mä olin ihan liian tottunut matkustamaan yksin varsan kanssa, sillä mä en jotenkin meinannut ensin tajuta että Johan tarjoutui ajamaan ainakin osan matkasta suomessa. Lopulta mä kuitenkin ojensin avaimet brunetelle ja siirryin takapenkille jatkamaan työntekoa, koska mä en tiennyt että mitä muuta mun olisi pitänyt tehdä sillä matkustajana oleminen ei ollut sellainen asia mihin mä olin tottunut.

Puolessa välissä matkaa me pysähdyttiin ja tarkistettuani että Moira oli edelleen elossa ja kunnossa kopissa, me vaihdettiin kuskia ja mä ajoin loppumatkan. Kontolan Ratsutalli oli mulle tuttu paikka aikaisemmalta reissulta ja Moiralle oli se sama tuttu karsina varattuna missä tamma oli viimeksikin saanut olla. Varmistettuani että pikkuhevonen olisi varmasti kotiutumassa uuteen paikkaan oli meidän aika lähteä kirjautumaan hoteliin sekä etsimään jotain syömistä. Johanin kielitaito siivitti meitä yllättävästi eteenpäin ja me saatiinkin hotellihuoneet ja lopulta myös pöytä sekä ruokatilaukset alakerrassa olevassa ravintolassa.

Vaikka mua jännittikin että miten reissu tulisi menemään, mä sain yllättävän rauhallisesti nukuttua yöllä ja aamulla mun olo ei ollut niin huono kuin se olisi voinut olla. Mä olin uskaltanut aloittaa taas kuun alussa mun lääkitykseni ja ainakaan vielä mä en nähnyt isoa eroa itsessäni, vaikka mä myös tiesin että mulla saattaisi olla vielä muutama päivä edessä ennen kuin muutos alkaisi näkymään. Tokihan mun oloni oli jo nyt seesteisempi kuin mitä se oli ollut mutta mä en ollut täysin varma siitä että mistä se johtui.

Aamupalalla mä en saanut oikein mitään alas ja mä toivoin että mun huono syöminen laitettaisiin hermojen piikkiin sillä osin syöminen seurassa oli mulle vielä sellaista mikä oli hankalaa kun mä en ollut vielä oppinut tasapainottamaan sitä kunnolla ja mä pelkäsin että ihmiset ymmärtäisivät väärin sen, miksi mä söin mitä mä söin. Pelkästään se, että mä muistin syödä edes kerran päivässä oli suuri edistys ja mä toivoin että se riittäisi kaikille ainakin vielä. Lopulta oli aika siirtyä kisapaikalle ja Johan lupasi käydä hoitamassa Moiran samalla kun me saatiin Ambryn kanssa tutustua kisapaikkaan vähän tarkemmin ja käydä kansliassa esittämässä kaikki tarvittavat paperit.

Mä olin ilmoittanut Moiran uuteen luokkaan, Trail-in-Handiin. Se oli jotenkin kuulostanut sellaiselta mikä voisi tarjota varsalle hyviä kokemuksia tulevaisuutta varten ja se oli myös nuorille hevosille sopiva luokka. Kuitenkin sitä ennen meillä oli edessä tutut Halter ja Halter Horsemanship.

Lähtiessämme esiintymään halter luokassa, mun fiilis oli vielä hyvä ja kai se auttoi meidät kolmannelle sijalle kolmentoista osallistujan joukossa. Horseman ship ei sitten ollut kovinkaan menestyksekäs ja me oltiin vasta viidensiä koko luokassa, mutta mä laitoin sen mun oman jännityksen piikkiin. Toisen ja kolmannen luokan välissä oli meillä pidempi tauko, jonka aikana Moira pääsi hetkeksi karsinaan lepäämään ennen kuin oli aika pukea varsalle riimu uudelleen päähän. Me oltiin harjoiteltu aina silloin tällöin jotain luokan tehtäviä, mutta en mä tiennyt että miten me suoriuduttaisiin niistä sitten paineen alla. Kuitenkin pieni kermakarkkini yllätti minut toimimalla todella hienosti ja me saatiin toinen sijoitus heti ensimmäisenä päivänä.

En mä saattanut uskoa että me pärjättiin näinkin hyvin varsan kanssa, vaikkakin sitten toinen ja kolmas kisapäivä eivät olleet todellakaan meitä varten…

12.11.2021

Harja liukui kermanvärisellä kaulalla kohti lapaa ja siitä kohti etujalkaa. Liike toistui vielä pariin otteeseen, ennen kuin mä siirryin harjaamaan Moiran etujalan ja jatkoin siitä lapaa pitkin rungolle ja takaseen. Tutkittuani vielä juuri harjaamani takajalan, mä siirryin pikkuhevosen toiselle puolelle. Mä en tiennyt missä välissä siitä pienestä ja pörröisestä otuksesta oli kasvanut hevosen kokoista ja näköistä muistuttava ratsun alku, mutta niin vain pienestä tammastani oli tullut oikea hevonen.

Moira kääntyisi hieman reilun kuukauden päästä kaksivuotiaaksi ja mulla ei ollut mitään käsitystä siitä että mitä seuraava vuosi toisi tullessaan varsan kanssa. Kuitenkin mulla olisi vielä pari vuotta aikaa siihen että mun pitäisi löytää rohkeutta nousta tamman selkään ja alkaa opettamaan siitä oikeaa ratsua. En mä tiennyt että olisiko mulla taitoa sellaiseen, mutta mä toivoin että joku olisi valmis opettamaan mulle miten varsasta tehdään ratsu.

Enää mua ei ahdistanut niin pahasti varsan omistaminen ja mulla oikeastaan alkoi olemaan sellainen tunne, että ehkä mä olin osannut opettaa Moirasta pienen hevosen alun vaikka mulla ei ollut mitään käsitystäkään siitä että miten se tehtiin ja vaikka mä olinkin meinannut jo kerran vahingossa tappaa sen tietämättömyyttäni. Mä olin juuri saanut Moiran harjattua kun Clave asteli ohitse.

“Siitähän on tullut kaunis nuorikko.” Mä katsahdin pehtoorin päälle, ennen kuin mä katsoin varsaani ja ensimmäistä kertaa varmaan ikinä, mä en voinut olla hymyilemättä tehdessäni niin. “Kiitos. Onko… Onko sulla hetki? M… mä haluaisin puhua sulle yhdestä asiasta.” Clave näytti siltä että mies mietti hetken, ennen kuin kuitenkin päätyi nyökkäämään. “Voidaanko viedä Moira samalla pihattoon?” mä toivoin samalla kun naksautin tamman narun sen naruriimuun ja päästin varsan irti. Mä en kuitenkaan aloittanut puhettani ennen kuin me oltiin ulkona ja vielä sinäkin kohtaa, mulla meni hetki ennen kuin mä aloitin.

“Mä… mä haluan pahoitella kaikkea sitä mielipahaa mitä mä oon aiheuttanut tähän asti. Mä… mä alotan tän kertomuksen vuodelta 2014 koska se ehkä pohjustaa paremmin sitä miksi mun kanssa ei ole helppoa” mun oli pakko nielaista.

“2014 mä olin 15-vuotias ja silloisen ratsastusurani huipulla. Mä kilpailin silloin koulussa ja mulla oli useampi ratsu alla sekä mä olin saanut valita mun valmentajan tammalle, Z:lle, orin kun se oli antanut sen tamman mun käyttöön ja näin ollen mun piti saada ensimmäinen ihan oma kasvattamani hevonen josta piti tulla mun seuraava huippu ratsu.Kuitenkin…. Kuitenkin kun oli mun 16-vuotis syntymäpäivän vastainen yö mä heräsin meteliin ja kun mä sain mun silmäni auki, mun huone oli täyttynyt ihan oranssin punaisesta loimusta. Mun huone oli niin, että mä näin meidän tallin mun ikkunasta ja kun mä katsoin ulos, se oli ilmiliekeissä. Mä tiesin että hevoset on sisällä ja mä en tiedä mikä muhun meni, mutta mä juoksin sisälle talliin yrittämään pelastamaan hevosia” mun oli pakko nielaista uudelleen.

“Mä.. mä sain kaksi hevosta pois mutta kun tuli aika yrittää saada Z pois, sen karsinan ovi oli jumissa… Mä olin menossa ulos hakemaan puhdasta ilmaa, kun kattorakenteet pettivät ja… ja mä jäin yhden palavan palkin alle. Mun… mun selässä on siitä arpi. Mä luulin jossain kohtaa että mä olin päässyt pois sen palkin alta ja mä yritin lähteä pelastamaan Zeetä mutta muhun tartuttiin ja mut vedettiin pois tallista ennen kuin mut nostettiin paareille ja vietiin sairaalaan. Mut laitettiin muutamaksi päiväksi koomaan jotta mä selviäisin kivusta mun selässäni ja kun mut herätettiin, mä sain kuulla että Z ja varsa oli menehtynyt palossa. Se… se oli mulle iso isku ja kun mä pääsin pois sairaalasta mä en millään voinut olla enää Saksassa. Mä muutin silloin tänne ja mä lupasin itselleni että mä en koskisi enää hevosiin ikinä. Tapahtumat sinä yönä laukaisivat mulle PTSD:n ja mä oon yrittänyt painia sen kanssa siitä asti. Nyt… nyt mä käytän lääkitystäni, mutta ennen tätä kesää mä en ollut uskaltanut ja… ja mä käytin juoksemista sen sijaan. Mä… mä olen yrittänyt tehdä töitä muutenkin itseni eteen ja isä… isä on ollut suuri apu tänä vuonna asian kanssa ja se on auttanut mua saamaan itseäni edes vähän parempaan kuntoon.”

Me oltiin saavutettu mun monologin aikana pihatto, jonne mä päästin Moiran, ennen kuin mä riisuin pikkutamman riimun ja vein sen sinne missä pihattolaisten riimuja säilytettiin. “En… en mä kertonut tätä siksi että mä kaipaisin mitään erikoiskohtelua, mä… mä vaan oon ehkä nyt vähän valmiimpi kertomaan siitä miksi mä oon niin epävarma ja ahdistunut kaikesta. Mä… mä ymmärrän kyllä jos mut halutaan pois täältä koska mä oon varmasti aiheuttanut ihan liikaa ongelmia jo tähän mennessä... “ odottaessani mitä Clave vastaisi, mä en oikeastaan edes tiennyt mistä mun avautuminen johtui, mutta ehkä mä olin vain alitajuisesti työstänyt tätä keskustelua sen verran pitkään että mä osasin laittaa sanat oikeille paikoille ilman että niiden kanssa oli suurempia ongelmia, tai ehkä mun lääkitys toimi oikeasti ja se auttoi siinä että mä saatoin kertoa asioista Clavelle rehellisesti.

En mä tiennyt oliko virhe kertoa kaikki rehellisesti juuri Clavelle ja olisiko mun ollut parempi puhua asioista ensin vaikka Amelien ja Fricin kanssa tai kenen tahansa muun, mutta ainakin näin mahdollinen seuraamus olisi varmasti nopeammin mun edessäni. Vierelläni seisovasta miehestä oli nähtävillä miten toinen prosessoi kuulemaansa ja ennen kuin Clave kerkesi edes vastaamaan mitään, tuota kutsuttiin jo toisaalle. Vaikka mun alkuperäisenä ajatuksena oli siirtyä hakemaan Umbraa ja harjoittelemaan pitkästä aikaa kuparisen tamman kanssa ihan vain maastakäsin, mä jäinkin vielä hetkeksi pihatolle, nojaten aitaan ja vain katsellen kermanväristä sekä kirjavaa hevosen tainta jotka söivät vierekkäin heiniä tyytyväisinä.

Jos kaikki tulisi päättymään Zenissä vain sen vuoksi että mä olin vihdoinkin rohkea ja uskalsin kertoa asioista niin kuin ne on, kaunistelematta mitään, voisinko mä tehdä sen että mä erottaisin Moiran ja Pinssin? Todennäköisesti mä en pystyisi sitä tekemään joten siinä kohtaa mun olisi pakko varmasti tehdä se vaikein päätös ja luopua varsasta sekä toivoa että mä löytäisin sille parhaan mahdollisen uuden omistajan joka osaisi pitää siitä parempaa huolta kuin mitä mä ikinä pystyisin ja joka antaisi sen olla ja elää onnellisena kirjavan ystävänsä kanssa lopun elämäänsä.

Kuitenkin mä pakotin nuo ajatukset taka-alalle ja suoristettuani ryhtini, mä suuntasin talliin vain sen verran että mä sain poimittua Umbran riimun ja narun käsiini, ennen kuin mä suuntasin sen tammalauman tarhalle, missä kuparinen hevonen oli ja kävin poimimassa Umbran matkaani ennen kuin suuntasimme talliin.

13.11.2021

Seitsemän. Pihatossa oli vain seitsemän hevosta tai ponia. Yksikään niistä ei ollut kermanvaalea, vaikka Esmeralda taisi olla värisävyltään lähimpänä. Tänään ei ollut vuolupäiväkään, sillä Johan oli Riiassa kengittämässä. Kukaan muu ei tehnyt mitään varsan kanssa paitsi minä tai Johan ja kumpikaan meistä ei ollut ennen tätä hetkeä ollut tänään koskenut varsaan.

Mä tunsin miten paniikki yritti kasvaa kasvamistaan vaikka pahimmat tunnekuohut pysyivätkin hallinnassa PTSD lääkityksen vuoksi. Käännyttyäni kannoillani, mä suuntasin niin nopeasti talliin kun mä vaan uskalsin ja etsin Amelien käsiini.

”Tiedätkö sä missä Moira on? Se… se ei… se ei oo pihatossa.” “Kyllä se sielä oli vielä päiväheinillä. Oletko varma että se ei ollut pihatossa sisällä vaikka muut olisivat tarhassa?” “Pinssi oli tarhassa. Ne… ne on aina yhdessä. Ei se ole sielä…” “Ihan varmasti se kyllä sielä oli. Ettei teillä ole mennyt Johanin kanssa päivät päällekkäin?” “Johan on Riiassa. Sillä on tänään omia töitä niin ei se voi olla Moiran kanssa. Se… se olisi varmasti ilmoittanut jos suunnitelmat muuttuu” ahdistus ja paniikki alkoi hiljalleen puskemaan lävitse kaikesta huolimatta. “Mitä jos… mitä jos joku on… v...varastanut sen? Jos sitä on vahingossa luultu Iivarin hevoseksi? Moira… Moira on kuitenkin erikoisemman värinen. Mitä… mitä jos mä… en saa sitä ikinä takaisin?” “Kyllä sä saat. Ei nyt vielä maalailla piruja seinille. Mä tuun sun kanssa käymään pihatolla niin lasketaan kaikki vielä kerran ja tarkistetaan että Moira ei ollut vain jossain piilossa. Kyllä me se löydetään.”

Suunnattuamme pihatolle, Amelie laski jokaisen pihatossa olevan hevosen ja huomatessaan että sielä oli toden totta vain seitsemän hevosta tai ponia kahdeksan sijaan, brunetenkin ilme alkoi muuttumaan hämääntyneeksi. “Siis mä voin laittaa vaikka pääni pantiksi että se oli täälä kun mä kävin jakamassa päivällä heinät. Ne hengaili Pinssin kanssa ihan niinkuin niillä on aina tapana. Ja Ievakaan ei ole tulossa tänään katsomaan Moiraa?” “Ei… ei mulla oo mitään sovittuna. Mä kuitenkin teetin Moiralle ison terveystarkastuksen vain muutama kuukausi sitten. Mä olisin sopinut omat työt kyllä niin että mä olisin ollut täälä. Tai ilmoittanut Clavelle vaikka mulla ei oo nyt mitään semmosta pakollista juttua töissä…” “Okei. Käydään ettimässä vielä se ja kysytään tietääkö se jotain. Pakkohan Moiran on jossain olla.” Mä päädyin vain nyökkäämään sillä mä olin ihan varma että mä en näkisi kermanväristä pikkutammaa enää ikinä. Tai mahdollisesti ainakaan elossa.

Clavella tai kenelläkään muullakaan ei ollut mitään tietoa siitä, että missä Moira oli ja mä olin entistä varmempi että joku oli varastanut sen. Pohtiessamme toimintasuunnitelmaa sille, että miten ja mistä varsaa lähdettäisiin etsimään, musta tuntui kuin kaikkien äänet vain hiljenisivät hiljalleen ja mä istuin paikoillani tuijottaen tyhjyyteen. Vasta kun joku hieman ravisti mua, mä palasin hiljalleen takaisin aikaan ja paikkaan vaikka mä en ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä oltiin puhuttu, mä uskoin että mun ei tarvinnut edes myöntää sitä enään ääneen. Lähtiessämme etsimään pikkuhevosta, mä en jaksanut edes uskoa että me löydettäisiin sitä ikinä.

13-15.11.2021

Löytyykö Moira kivuttomasti

Mä olin etsinyt Moiraa niin kauan kuin se oli ollut mitenkään mahdollista. Kuitenkin kun aurinko laski jo neljän aikaan, oli kuudelta jo säkki pimeää enkä mä nähnyt kovinkaan paljoa eteeni vaikka mulla olikin otsalamppu sekä taskulamppu apunani. Fric oli ollut alkuun mun apunani kunnes sen oli ollut pakko lähteä töihin ja mä olin ollut hetkellisesti yksin. Mä en ollut nähnyt vilaustakaan Moirasta tai edes saanut mitään ideaa siitä, että mihin suuntaan varsa olisi voinut lähteä. Mä en tiedä kauanko mä olin etsinyt varsaa yksin, kun mun puhelimeni soi ja Johan soitti mulle. Mä kerroin sille mistä mä olin jo varsaa etsinyt ja mistä päin oli vielä etsimättä. Mä en edes tiennyt että mitä kello oli kun mä viimein lopetin varsan etsinnän ja palasin takaisin Zeniin.

Yöllä mä en saanut unta kun mä vain mietin että missä varsa voisi olla ja tulisinko mä ikinä löytämään Moiraa. Kello ei tainnut olla paljoakaan, kun mä yritin pukea päälleni useamman kerroksen vaatetta jotta mä tarkenisin etsiä varsaa koko päivän. Mä päätin jatkaa samalla suunnalla missä mä olin ollut eilenkin, ja mä toivoin että jostain löytyisi edes jokin vihje siitä, että olisiko mun etsintä oikealla suunnalla. Mä en tiennyt ketä olisi liittymässä mun kanssa tänään etsimään varsaa. Saattaisi olla että Ambry tulisi sen verran mitä se kerkeäisi ja Johan tulisi ehkä myös. Tallilaisista mä en tiennyt että miten niillä oli tänään työvuorot niin mä en voinut yhtään arvioida että kuka tulisi mun kanssani etsimään varsaa ja että saatettaisiinko me edes löytää varsaa.

Kello oli varmaan kahdeksan aamulla kun mun puhelin soi ja Amelien ääni tunkeutui mun tajuntaani. Chaput joutui toistamaan kysymyksensä pariinkin otteeseen, ennen kuin mä ymmärsin mitä toinen kysyi ja mä sain sanottua että mä olin ollut jo etsimässä varsaa varmaan parikin tuntia mutta mä en ollut nähnyt merkkiäkään siitä. Kysyttyään missä mä olin brunette käski mun pysyä paikoillaan ja odottaa että Amelie pääsisi mun luokseni. Mun yllätyksekseni myös Clave ja Damisela saapuivat Amelien mukana ja pehtorin jatkaessa etsimään varsaa, Amelie pidätytti mua vielä hetken ja ojensi mulle eväsrasian, joka tuolla oli repussaan. Vasta kun mä olin saanut ensimmäisen näykkäyksen alas pienestä aamupalasta mikä mulle oli tehny, mä tajusin miten nälkäinen mä olin ja syötyäni koko annoksen, me jatkettiin etsimään Moiraa.

Mistään ei tuntunut löytyvän mitään merkkejä siitä että mihin suuntaan varsa olisi voinut lähteä ja mistä sitä voisi seuraavaksi etsiä. Mun usko alkoi jo loppumaan sen vuoksi, että me löydettäisiin Moiraa, kun Amelie sai puhelun Clavelta joka kertoi löytäneensä tuoreehkoja jälkiä jotka voisivat sopia Moiran tekemiksi. Mä yritin olla innostumatta liikaa, mutta silti jokin pieni toivonkipinä yritti lähteä kasvamaan mun sisälläni. Vierelläni harppova Amelie taisi huomata että mä olin innostumassa siitä että Moira olisi mahdollisesti löytymässä, mutta toisaalta se taisi myös ymmärtää että mä en halunnut innostua asiasta ihan liikaa. Kun me päästiin Claven luokse, mies kertoi tarkemmin millaisia jälkiä tuo oli löytänyt ja mihin suuntaan ne menisivät, ennen kuin mies ilmoitti että tuon oli pakko palata talleille ja työtehtävänsä pariin.

Kiitin australialaista siitä että tuo oli löytänyt jotain merkkiä siitä että mihin varsa olisi mennyt ja mistä me voitaisiin lähteä Moiraa etsimään. Me jatkettiin etsintöjä vielä niin kauan kuin me vain nähtiin jotenkin eteenpäin ja sen jälkeen muut joutuivat melkein raahaamaan mut takaisin Zeniin. Amelie ja Fric ylipuhuivat mut jäämään linnalle yöksi, sillä molemmat varmasti tiesivät että nyt kun varsan löytyminen olisi vain lähempänä, mä en todennäköisesti nukkuisi silmäystäkään. Amelien oli pitänyt kai viestitellä myös Ambryn kanssa tai sitten sillä oli joku muu suunnitelma, mutta jossain kohtaa iltaa kun kello rupesi olemaan sen verran paljon että olisi paras mennä nukkumaan Fric ja Amelie istuttivat mut alas. Mä tiesin että kyseessä olisi varmasti jonkinlainen väliin astuminen koska monesti ne olivat alkaneet tällä tavalla. Vaikka alkuun ne olivatkin ahdistaneet niin mä olin kai paranemiseni aikana oppinut ymmärtämään miksi niitä tapahtui ja vaikka mä en ehkä aina muistanut sanoa sitä kun sellainen hetki olisi. Mä jotenkin osasin odottaa myös mistä aiheesta tämän kertainen keskustelu voisi johtua ja kai Amelie ja Fric molemmat vähän yllättyi kun mä olinkin samalla aaltopituudella niiden kanssa enkä mä torpannut niiden ajatusta siitä, että mä yrittäisin nukkua yöllä unilääkkeiden avulla sen verran mitä mun olisi mahdollista nukkua.

Mulla ei kuitenkaan ollut mitään mukana Zenissä sillä mä en ollut pakannut mitään mukaan aamulla kun mä olin lähtenyt. Amelie kuitenkin kertoi että Ambry oli tuonut mulle muutamia juttuja kotoa jotta mä voisin olla vaikka muutamankin päivän Zenissä. Se, että Ambry oli myös näin valmis auttamaan mua oli jotenkin yllättävää vaikka me oltiin opittu koko ajan elämään paremmin yhden katon alla ja mua ei ahdistanut enää niin pahasti jakaa asuntoa toisen kanssa. Tokihan meidän yhteiselossa oli edelleen muutama pieni asia, jotka olivat hankalia ihan vain mun osalta, mutta musta tuntui että mä kuitenkin pystyin luottamaan päivä päivältä paremmin siihen että asiat tulisivat sujumaan meidän välillämme. Fricin hakiessa repun, jonka Ambry oli mulle pakannut, sieltä löytyi kaikki mun lääkkeeni sekä vaihtovaatteita. Me juteltiin vielä hetken parivaljakon kanssa, samalla kun mä odotin että mun unilääke alkaisi vaikuttamaan ja ilmeisesti parin päivän stressaaminen auttoi mua nukahtamaan nopeammin ja vaikka mä mietinkin että miten mä saisin unta, mä nukuin yllättävän hyvin koko yön.

Herätessäni, mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että paljonko kello oli. Kuitenkin katsoessani sitä ei se ollut kuin varttia yli aamu kahdeksan. Noustessani, mä kuulin ääniä jostain ja lähtiessäni liikkeelle paljastui että Amelie ja Fric olivat jo heränneet. Varmistettuaan että mä söin oikeasti jotain ennen kuin me lähdettiin etsimään Moiraa uudelleen Fric kertoi että se lähtisi mun kanssa etsimään varsaa koska Amelie olisi töissä. Kuitenkaan me ei keretty edes pois tallin pihasta, kun meidän huomio kiinnitettiin huutamalla meidän nimiä. Mä yritin olla ajattelematta mitään ennen kuin mä kuulisin mitä meille haluttiin kertoa ja mä yllätyinkin suuresti kun meille kerrottiin että Moirasta oltiin saatu näköhavainto ja se auttoi meitä suuntaamaan paremmin oikealle suunnalle mistä me voitaisiin lähteä etsimään tammaa.

Vaikka mä en tiennyt löydettäisiinkö me tammaa, mä halusin ottaa kopin mukaan. Ajomatka lomamökeille tuntui pidemmältä kuin mitä se oikeasti oli. Lopulta me oltiin kuitenkin perillä ja mun parkkeerattuani autoni sellaiselle paikalle missä se voisi olla mahdollisesti koko päivän, oli aika lähteä etsimään pikkutammaa. Aamupäivä ei kuitenkaan tuntunut tuovan mitään edistystä Moiran etsintään ja mun usko siihen että varsa löytyisi alkoi loppumaan. Puolen päivän jälkeen me tuntiin kuitenkin sellaiselle alueelle mistä me löydettiin yllättäen tuoreita hevosen jälkiä. Mä yritin olla innostumatta ihan liikaa, mutta kierrettyämme vielä hetken mä luulin nähneeni vilahduksen jostain vaaleasta. Kierrettyämme vielä hetken mä olin nähnyt lopulta oikein ja me löydettiin Moira.

Fric oli ollut mua viisaampi ja se oli ottanut ylimääräisen riimun ja narun mukaan joten mä sain lähteä lähestymään varsaa. Hetken mä pelkäsin että Moira lähtisi karkuun, mutta kuullessaan mun äänen tuo käänsi huomionsa mua kohden ja varsa näytti siltä että se tunnisti mut eikä mulla ollut mitään ongelmaa saada sitä kiinni. Kunhan Moiralla oli riimu sekä naru mä lähdin taluttamaan tammaa kohti lähellä olevaa tietä, mitä pitkin me päästiin palaamaan mun autolleni ja lopulta me saatiin lastattua varsa koppiin ja palaamaan sen kanssa Zeniin.

Mä olin todella huojentunut siitä että Moira oli löytynyt ja se näytti ainakin päällisin puolin olevan kunnossa vaikka mä tiesin että mä haluaisin soittaa Ievalle ja pyytää sen tutkimaan varsan jotta mä voisin olla varma siitä että Moira olisi kunnossa. Vasta kun varsa seisoi tukevasti Zenin pesupaikalla, mä tutkin tammani vasta kunnolla lävitse ja mä olin enemmän kuin huojentunut huomatessani että sillä oli vain pari pientä naarmua eikä mitään sen suurempaa. Odottaessani että Ieva pääsisi tutkimaan varsan, mä harjasin sen huolella ennen kuin se pääsi takaisin karsinaansa ja mä kannoin sille hieman heinää ja vettä koska mä en ollut varma oliko varsa saanut mitään syödäkseen menneiden päivien aikana. Katsellessani kermanväristä pikkuhevosta joka rouskutteli heiniään, mä olin todella onnellinen siitä että mulla oli ystäviä jotka olivat valmiita auttamaan mua tilanteessa kuin tilanteessa ja eivät pelänneet edes tehdä vaikeita päätöksiä.

vai mahtuuko mukaan lisää draamaa

Markus Kühlingin kertomana Jokaisen perheellisen ihmisen pelko olisi varmasti se, että jollekin perheenjäsenistä sattuisi jotain ja suuremmaksi pelko kasvoi silloin kun kyseessä olisi lapsi.

Puhelimensa näyttöä tuijottava Markus Kühling eli tuota painajaista uudelleen. 2770 päivää sitten nyt jo hienoisesti harmaantumaan alkanut mies oli elänyt tuossa painajaisessa edellisen kerran. Tuolloin mies oli katsonut miten poikansa oli juossut liekkimereen ja vaikka miten tuon isälliset vaistot olivat yrittäneet saada tuon juoksemaan poikansa perään, olivat liekit olleet ihan liian vahvat jotta mies olisi voinut jatkaa ja tuo joutuikin perääntymään ja vain toivoa parasta. Kuitenkin nähdessään tallin kattorakenteiden sortuvan ja tietäen että poika oli edelleen tallissa sisällä, Markus oli pelännyt pahinta. Helpotus oli ollut suuri, palomiesten vetäessä pojan pois liekeistä ja vaikka seuraavat kuukaudet olivatkin olleet hankalia asian jälkikäsittelyn sekä pojan kuntoutumisen vuoksi, oli Markus silti onnellinen että yhtään ihmishenkeä ei menetetty tuossa järkyttävässä tuhotyössä.

Nyt kuitenkin Markus eli uudelleen tuota samaa kauhua. Puhelimen näytöllä oleva kuva suhteellisen hyväkuntoisesta, mutta sidotusta ja selkeästi kauhistuneesta Maximillianista sai miehen huolen nousemaan. Markus oli toivonut että uhkaukset olisivat jääneet vain uhkauksiksi eivätkä ne olisi ikinä päätyneet toteutukseen. Mies soimasi itseään siitä, että ei ollut kertonut pojalleen siitä että tuo oli mahdollisesti vaarassa, vaikka oli saanut jo parin kuun ajan kuvia joista oli selkeästi tunnistettavissa Maximillian niin juoksulenkeillä, työpaikallaan kuin myös kermanvaalean hevosensa kanssa. Markus oli vakuuttanut itselleen että se olisi parasta vain Maximillianin vuoksi, sillä poika ei ollut edelleenkään täysin toipunut seitsemän vuoden takaisesta onnettomuudesta henkisesti ja mies ei halunnut ajaa poikaansa ainakaan syvempään ahdistukseen ja masennukseen. Markus tiesi että tuon työssä oli omat riskinsä ja ne olivat vieneet miehen tuoliin. Kuitenkin sen, että tuota itseä oli sattunut ja että miehen loppu elämä menisi pyörätuolissa oli paljon helpompi kestää ja sopeutua, kuin se, että mies ja tuon valinnat mahdollisesti pilaisivat tai pahimmassa tapauksessa päättäisivät pojan päivät, oli vaikeampi pala nieltäväksi.

Kuitenkin edellisenä päivänä saapunut kuva Maximillianin hevosesta, sidottuna johonkin pieneen hökkeliin, oli saanut Markuksen pelkäämään pahinta, varsinkin kun kuvan kanssa tullut uhkaus koski Maximilliania. Mies kirosi omaa naiviiuttaan sen suhteen että poika olisi lähtenyt etsimään varsaansa yksin ja että tuo ei ollut siltikään varoittanut poikaa siitä että tuo olisi vaarassa ja omalla tavallaan tuo kokikin että oli hänen vikansa jotta poika olisi nyt pulassa. Jossittelu ja pohtiminen oli nyt myöhäistä, mutta Markus ei voinut itselleen mitään ja tuo kokikin epäonnistuneensa isänä kun mies ei ollut ilmoittanut kenellekkään Zenissä siitä, että varsa ja sitä kautta myös Maximillian olisivat vaarassa ja pyytänyt suojelemaan poikaansa ilman että se kuitenkaan aiheuttaisi toiselle ongelmia.

Alkuun Markus ei ollut varma siitä, mihin tapaukseen uhkaukset liittyivät, mutta mitä pidemmälle uhkaukset jatkuivat, sitä paremmin mies ymmärsi mistä tapauksesta oli kyse. Vaikka se saattoikin jostain kuulostaa väärältä, Markus ymmärsi miksi sen tuomio oli saanut aikaan sellaisen reaktion kuin se oli saanut. Kuitenkin mies tiesi että tuomio oli juuri oikea ja sellainen mikä kuulosti sopivalta tapaukseen nähden. Mikään ei kuitenkaan voinut valmistaa miestä siihen, että tuomio otettaisiin näinkin huonosti vastaan ja sen vuoksi tuota alettaisiin kiristämään ja uhkailemaan ainoan mahdollisen henkilön kautta joka oli tarpeeksi läheinen Markukselle. Epätietoisuus siitä, miten Maximillian voi painoi miestä voimakkaimmin ja ohikiitävän hetken mies oli valmis nöyrtymään siihen, mitä tuolta vaadittiin jos tuo vain saisi kuulla poikansa äänen tai jonkin muun merkin siitä että toinen oli elossa ja kunnossa.

Kuin tilauksesta tuon puhelin soi ja soittajana oli tuntematon numero. Vastatessaan puheluun mies ei voinut olla tyytyväisempi siitä että soittaja oli juuri se, jonka tuo halusikin olevan, vaikka mies ei tiennytkään keskustelukumppaninsa nimeä. Ohjeet jotka mies sai puhelimessa olivat simppelit, mutta siltikään Markus ei tiennyt miten tuo voisi toteuttaa ne siten, että ne olisivat uskottavasti suoritettuna vaikka tehtävä ei virallisesti toteutuisikaan. Saatuaan ohjeensa, linjan toisesta päästä kuului epämääräistä suhinaa ja kolinaa, ennen kuin linja rauhoittui ja pian toisesta päästä kuului Maximillianin hätääntynyt ääni. Markus oli helpottunut kuullessaan että poika oli elossa ja se sai miehen vain suuremmin haluamaan onnistumaan tehtävässään jotta poika pääsisi kotiin.

Puhelu tuntui loppuvan kuin seinään ja linjan hiljettyä miehen ajatukset alkoivat pyörimään kiivasta kehää ja tuo alkoi miettimään miten tuolle annettu projekti voisi onnistua ja miten tuo voisi saada Maximillianin vapaaksi. Mietittyään hetken mikä olisi paras tapa toimia, mies poimi puhelimensa käteensä ja soitti pari puhelua. Ihmiset joille Markus soitti olivat sellaisia joihin tuo oli jo vuosia luottanut ja he voisivat toivottavasti auttaa miestä saamaan pojan pois pinteestä johon tuo oli toisen vahingossa ajanut. Noiden puheluiden aikana Markus tiesi että tuo kysyi ihan liian isoja asioita, mutta silti mies toivoi että tuota oltaisiin valmiita auttamaan koska toinen ei voisi elää itsensä kanssa jos tietäisi että vain tuon toimien vuoksi pojalle oli käynyt jotain.

Molemmat ihmiset joiden kanssa Markus puhui, lupautuivat auttamaan miestä sillä nuo taisivat kuulla omanlaisen hätäännyksen tuon äänestä. Vuosien aikana molemmat miehen keskustelukumppaneista olivat oppineet että Markus Kühling oli henkilö joka oli hankala saada huolestumaan niin että se näkyi. Asiat, joita Markuksen täytyisi tehdä, olivat sellaisia että niitä oli hankala toteuttaa siten että ne saataisiin uskottavasti tehtyä koska mies haluaisi vältellä sitä mahdollisimman pitkälle. Tilannetta hankaloitti myös se, että pelissä olisi Maximillianin elämä eikä Markus halunnut päätyä tilanteeseen jossa tuota syytettiin toisen kuolemasta vain sen vuoksi että mies halusi pitää myös ammatillisen ylpeytensä.

Suunnitelman luominen oli kestänyt muutaman päivän, mutta lopulta suunnitelma oli valmiina ja Markus oli lentänyt Latviaan jotta suunnitelma voitaisiin toteuttaa. Pari tuntia saapumisestaan Markus sai puhelun jossa miehestä ohjeistettiin siitä, miten toimia ja tuo lähtikin heti liikkeelle. Suoritettuaan kaikki tehtävät joita tuo oli ohjeistettu tekemään, oli mies viimein matkalla kohteeseen jossa tuon olisi tarkoitus tehdä viimeinen vaihto. Markus ei ollut saanut pariin vuorokauteen mitään elonmerkkiä Maximillianista pariin vuorokauteen joten mies ei tiennyt olisiko poika enää edes elossa. Toive siitä oli enemmän kuin olemassa, mutta mies ei halunnut ajatella pahinta mahdollista ratkaisua ennen kuin viimeinenkin vaihto olisi suoritettuna ja poika olisi vapaa.

Paikka, jossa vaihto tulisi tapahtumaan oli todella pimeä eikä Markus tuntunut oloaan kovinkaan varmaksi, mutta miehellä ei olisi mahdollisuutta tai halua perua tulossa olevaa tapaamista. Kuitenkin mies saavutti tapaamispaikan paria minuuttia etuajassa ja istuessaan pimeässä, tuo teki parhaansa jotta saattoi pitää mielensä rauhallisena ja olla panikoitumatta. Lopulta mies alkoi kuulemaan askeleita takaansa ja tuo tunsi miten hengityksensä pinnallistui, ennen kuin askeleet saavuttivat miehen ja lopulta tuo näki edessään Maximillianin. Tieto siitä, että poika olisi elossa helpotti Markusta suuresti vaikka samalla tuon pelot pojan puolesta kasvoivatkin kasvamistaan, varsinkin kun pimeästä huolimatta oli helposti nähtävillä musta käsiase, joka oli osoitettuna kohti poikaa. Se, että toinen näytti olevan kunnossa, vaikka olikin sidottuna, helpotti Markusta suuresti ja toinen toivoikin että saisi vain nopeammin viimeiset käskyt ja että vastapuoli olisi tyytyväinen siihen, että tuo sai mitä halusikin ja jättäisi näin ollen isän ja pojan rauhaan. Hahmo, joka seisoi pojan takana, siten että ainut mitä Markus näki, oli vain tummiin vaatteisiin verhottu käsi sekä musta pistooli, liikkui hieman ennen kuin yllättäen Maximillianin kädet heilahtivat tuon sivuille ja lopulta poika lähti etenemään kohti isäänsä.

Vaikka tuolissaan istuva mies oli odottanut jonkinlaista ohjeistusta, tuo ymmärsi että muistitikku, jossa kaikki tiedostot olivat tuli antaa Maximillianille. Ujuttaessaan kätensä takkinsa taskuun ja poimiessaan tikun taskusta mies toivoi että voisi jotenkin vain pitää pojan luonaan eikä luovuttaa tikkua eteenpäin, vaikka Markus tiesikin että tikku oli tyhjä. Kuitenkin tikku siirtyi kädestä toiseen ja pojan astellessa kauemmaksi mies toivoi että bluffi menisi lävitse niin kauan että poikaa uhkaava henkilö pääsisi muutaman metrin päässä olevan tienhaaran ohitse jossa Markus tiesi poliisipartion odottavan.

Lopulta tikku siirtyi myös Maximillianin kädestä tuon uhkaajan käteen ja sanaakaan sanomatta molemmat näkivät miten tuo lähti liikkeelle, pitäen aseen kuitenkin tiiviisti osoitettuna kohti poikaa. Lopulta isä ja poika olivat pimeyden keskellä kahdestaan ja Markus lähti rullaamaan tuoliaan kohti poikaa, sulkien tuon lopulta tiukkaan halaukseen ja ollessaan enemmän kuin helpottunut siitä että toinen oli kunnossa ja kotona. Pimeys vaihtui valoisuuteen, ambulanssin saavuttaessa parivaljakon ja Markus yllättyikin siitä, miten helposti Maximillian lähtikin ensihoitajien mukaan jotta nuo saivat tutkia toisen ja varmistaa että poika olisi varmasti kunnossa koettelemuksensa jälkeen. Pojan saadessa vihreää valoa ensihoitajilta, isä ja poika lähtivät kohti pojan asuntoa ja Markus ei aikonut ainakaan muutamaan päivään poistua mihinkään poikansa luota.

Paria tuntia myöhemmin Markus sai tiedon jotta poliisit olivat löytäneet Maximillianin hevosen ja että se oli ihan kunnossa. Miehelle ilmoitettiin että varsa oli palautettu takaisin Zeniin jossa siitä oltiin luvattu pitää huolta joten Markus oli todella helpottunut jotta saattoi jakaa pojalleen iloiset uutiset.

06.12.2021

Johan oli harjaamassa Moiraa ja valmistelemassa sitä kuljetukseen samalla kun mä tarkistin että meillä oli kaikki mukana ja pakkaisin muutaman viimeisen asian mitä en ollut vielä pakannut sillä tiesin että niitä tarvittiin vielä tänään. Kaikki alkoi kuitenkin olemaan sen verran valmiina jotta oikeastaan muuta ei enää puuttunut kuin lastata Moira traileriin ja me saatettiin aloittaa matka kohti Viron satamaa.

Tällä kertaa matkaan lähteminen ei ahdistanut mua ihan niin pahasti ja mä tiesin että me selvittäisiin tästä reissusta varmasti hyvin, vaikka me ei ehkä pärjättäisi Moiran kanssa. Me jaettiin taas Johanin kanssa ajomatka puoliksi vaikka Tallinnan satamaan ei ollutkaan niin pitkä matka ajaa ja lopulta karavaanimme saavutti lautan, joka veisi meidät Suomeen. Käydessäni katsomassa varsaa puolivälissä matkaa Moira näytti hyvinkin rauhalliselta ja tyytyväiseltä enkä mä voinut olla tyytyväisempi siihen, miten hienosti pieni hevonen matkusti. Se, että oltiinko me matkustettu Moiran kanssa ihan liikaa sen ikään nähden ei ollut mulla tiedossa, vaikka mä epäilinkin että ehkä olisi pitänyt vain jättää osa reissuista tekemättä ja pysyä Moiran kanssa enemmän kotona.

Lopulta lautta saavutti sataman ja mä ajoin yhdistelmän ulos laivasta. Jossain kohtaa me vaihdettiin kuskia ja Johan ajoi osan matkasta, ennen kuin me oltiin perillä Kontolassa. Vaikka tämä oli mun ja Johanin toinen reissu Moiran kanssa, musta tuntui että asiat hoituivat omalla painollaan ja että molemmat tiesivät mitä tulisi tehdä. Lopulta Moira oli väliaikaisessa karsinassaan tyytyväisenä ja me lähdettiin Johanin kanssa valmistautumaan seuraavaan päivään.

07.12.2021

Johan oli luvannut hoitaa tänään Moiran aamutallin joten mä sain nukkua vähän pidempään, vaikka en mä voinut nukkua ihan hirveän myöhälle koska meidän ensimmäinen kisaluokka olisi kuitenkin päivän ensimmäinen luokka. Mulla alkoi olemaan myös paljon rennompi olo kisaamisen suhteen. Vaikka mä en tiennyt että olisiko siinä mitään järkeä Moiran kanssa tehtäväksi, mä toivoin että tästä voisi olla jotain apua jatkossa varsan kanssa.

Meidän ensimmäinen luokka päätyi kuudenteen sijaan ja toisessa luokassa me oltiin sitten häntäpäässä yhdeksännellä sijalla. Mä olin tyytyväinen siihen, että me sentään edes saatiin varsan kanssa tulokset luokista, vaikka ne eivät olleetkaan mitään ruusukesijoja. Päivän – ja samalla meidän – vikassa luokassa, me parannettiin meidän sijoitusta ja lopulta meidän nimi löytyi neljänneltä sijalta. Ei sekään ruusukesija ollut, mutta mä olin tyytyväinen silti siihenkin.

08.12.2021

Tänään oli puolestaan mun vuoro hoitaa Moiran aamutoimet ja mulla oli oikeastaan pelottavan hyvä olla. En mä edes muistanut milloin mulla olisi viimeksi ollut näin hyvä fiilis heti herätessäni ja musta tuntui että mikään mitä tänään tapahtuisi ei saisi mun mielialaani laskemaan.

Kai mun hyvä fiilis jotenkin tarttui Moiraankin, sillä me voitettiin meidän ensimmäinen luokka. Toinen luokka ei sitten mennytkään niin hyvin mutta kai se meni mun piikkiin kun mä en jotenkin tajunnut sitä että me voitettiin eka luokka. Kolmanteen mä kerkesin sitten taas kasaamaan itseäni ja näin ollen me oltiinkin viidensiä.

09.12.2021

Edellisen päivän onnistuminen taisi nostaa mun fiilistä siitä että me saatettaisiin pärjätä ja tähän päivään mä lähdin oikeastaan ilman mitään odotuksia. Johan oli käynyt tekemässä Moiran aamutallin ja tuo oli luvannut myös hoitaa varsan valmiiksi joten mun tarvitsi olla paikalla vasta juuri kun meidän luokka alkoi. Mitään super täydellistä suoritusta me ei Moiran kanssa tänään saatu ekassa luokassa, mutta pikkutamma esiintyi sen verran mallikkaasti että sen kapsoniin kiinnitettiin sininen ruusuke.

Loppupäivä sitten taas kasattiin kokemusta, ennen kuin oli aika lähteä valmistautumaan viimeiseen kisapäivään.

10.12.2021

Me tehtiin tänään Johanin kanssa yhdessä Moiran aamujutut ja samalla kun mä valmistelin tammaa ensimmäiseen luokkaan, toinen alkoi jo pakkailemaan tavaroita sellaiselle mallille, että meidän ei toivottavasti tarvitsisi kuin lastata Moira koppiin viimeisen luokan jälkeen ja lähteä ajamaan kohti satamaa.

Ensimmäisen luokan aikana tapahtui jotain ja Moira säikähti. Meidän mahdollisuudet pärjätä meni siinä ja mä en ollut varma että miten varsa rauhoittuisi toiseen luokkaan mennessä, mutta kun meidän vuoro tuli, oli Moira just sopivasti hereillä ja näin ollen tamman riimuun kiinnitettiin valkoinen ruusuke. Toisen ja kolmannen, sekä samalla meidän reissun viimeisen luokan välillä oli pidempi odotteluaika joten mä en ollut ihan varma että miten Moira väsähtäisi varsinkin kun se oli ensimmäisessä luokassa säikähtänyt jotain.

Pikkutamma yllätti minut kuitenkin positiivisesti ja sen riimuun kiinnitettiin vielä kerran sinivalkoinen ruusuke, ja mä en millään uskonut että me oltiin kerätty neljä ruusuketta, joista kaksi oli sinivalkoisia ykkösruusukkeita meidän matkan aikana. Kun me oltiin saatu lastattua Moira koppiin, Johan ei edes kysynyt, vaan tuo istui alas kuskinpaikalle ja lähti ajamaan kohti satamaa, samalla kun mä tuijotin syliini levittämiäni ruusukkeita, jotka olivat siinä järjestyksessä kun me oltiin ne Moiran kanssa kerätty. Mä tiivistin ruusukkeita sen verran että mä sain kaikki yhteen kuvaan ja lopulta mä lähetin sen kuvan isälle, Benille sekä tietenkin Ambrylle. Amelielle tai Fricille mä en halunnut kertoa mitään ennen kuin me oltaisiin perillä ja mä saisin taluttaa pikkutamman niiden eteen siten, että jokainen ruusuke olisi sen riimun poskihihnassa ansainta järjestyksessä.

Hevoselta parhaat neuvot saa

© Skai

Onko mitään parempaa kuin talvi? Vedin syvään henkeä juuri ja juuri pakkasen viilentämää ilmaa, ja katselin ympärilleni kevyen lumipeitteen alla uinuvaa metsämaisemaa. Mitä nyt siellä täällä näkyi paljaita kohtia plussakelien jäliltä, mutta olin silmäillyt säätiedotuksia toiveikkaana kun alkuviikolle oli luvatta vähän kylmempää säätä.

“Ohan tääki ihan kiva mutta… Jos multa kysyttäs niin pitähis lisätä kaikkea niin ois just hyvä”, hymähdin päätäni tomerasti nyökäyttäen, “Ainahi kymmene astetta lisää pakkasta ja lunta.. Jos ny ees polovihi asti nii ois hyvä. Vai mitä?” Vierelläni kävellyt valkea hevonen vaikutti olevan kiinnostuneempi ympäristöstään mitä ääneen jaarittelevan taluttajansa jorinoista. “Ai ei pakkaset ja nietokset oo iha sun juttu vai?”, kysyin naurahtaen ja rahnutin Moiran kaulaa vapaalla kädelläni, “Sä kyllä vaikutakki hiukkase enemmän kesänlapselta, ekkä talaven Pyyltä.. Varo ettet lähe lentohon ko vispaat korvias nuin kauhiasti joka suuntahan.” Nuori tamma pudisteli päätään rivakasti, ja olin varma että näin sen pyörittelevän silmiään kuin se päivittelisi hoitajansa tyhmyyttä. Luulla nyt hevosta helikopteriksi. “Okei, okei.. Suhun ei selevästi small talk säästä kolaha niin voijaan puhua jostaki muustaki”, virnistin tammalle.

Jatkoimme matkaa metsätietä pitkin hiljaisuudessa. Jostain metsän syvyyksistä kuului satunnaisia vaimeita tömähdyksiä kun lumi putoili puiden oksilta. Jostain kuului kirkasta linnunlaulua, tai lähinnä rääyntää, kunnes sen perästä kuului terävää koiran haukkumista. Äänestä päätellen hännänheiluttaja ei ollut nilkkasirkkeliä suurempi, ja lopulta näköhavainto puiden välistä vahvisti veikkauksen oikeaksi. Muhkeaan kirkkaanpunaiseen toppatakkiin puettu terrieri seisoi etutassut puunrunkoa vasten ja hypähteli oksistoa kohti samalla kun rytmitti liikettä omalla haukunnalla. Omistaja seisoi flexi kädessään ja osoitteli lemmikkiään kännykällä, selvästi kuvaten seuralaisensa touhuja huvittuneena. Vilkaisin Moiran puoleen kun kuulin hevosen pörisevän vaimeasti, minkä jälkeen kädessä oleva naru kiristyi hieman kun nuori tamma liikkui kauemmas moisen mekastavan tirriäisen suunnalta.

“Elä oo kuule moksiskaan. Sun ei tollasta kattilalla tapettavan kokosta kaveria tarvihe yhtää pelätä. Sitä paitsi, soli kiinni ja iha liian kiireine muutenki”, puhelin ja rapsutin hevosen niskaa samalla kun jatkoimme matkaamme. Ei meidän tarvinnut päästä kuin sen verran eteenpäin että pienempi nelijalkanen omistajineen jäi meidän selän taakse, niin Moira muisti vaihteeksi taas kuinka jännää oksilla lepäävä lumi oli. Ja jatkoi niiden tiputtelua turvallaan. “Sitähä mieki”, hymähdin lyhyesti, “..Mitä Piika muute sanot. Piettäskö mun lähtä mukaan siihen häppeninkiin? Mistä tuli se pramia kutsuki?”

Parhaan mielepiteenhän tietenkin sai hevoselta tähänkin mielessä pyörineeseen kysymykseen. Olin ollut vähintäänkin hämmentynyt kun postilaatikkooni oli tipahtanut pelottavan koristeellinen kirjekuori, minkä sisältä oli paljastunut vähintäänkin yhtä koristeellinen kortti. Koukeroisen kirjoituksen tulkitsemiseen minulta oli mennyt paljon kauemmin kuin kehtasin edes myöntää. Sen jälkeen olin viettänyt pari päivää lähinnä vain tuijottamalla mokomaa pahvia, pohtien oliko tässä tapahtunut jokin virhe. Olin kysynyt jopa Amelielta asiasta, ja hän oli vain leveä hymy kasvoillaan kertonut että Vitaliya oli kutsunut koko tallin väen muiden kutsuvieraiden ohella. Ajatuskin näin prameasta tapahtumasta nostatti niskakarvat pystyyn, koska moiset juhlat ja minä kuului yhteen yhtä hyvin kuin kaurapuuro ja sinappi. Mutta toisaalta... Se olisi varmasti ainutlaatuinen kokemus. Mutta sitten taas, tuulitajuni oli samalla linjalla variksenpelättimen kanssa: käytännöllistä mutta vähän sinne päin, joten vaatepuoli olisi kyllä suuri ongelma.

Mukavaa muhujutusta

© Skai

Vähäinen lumimäärä ja nollan molemmin puolin heittelevän lämpötila ei kuulunut top 10 listalleni kun puhuttiin säästä. Eikä Nyyrikin päivittäiset raportit kuvineen Tornion lumitilanteesta asiaa auttanut. Mutta sellasta se oli: aina piti jostain luopua kun lähti uuteen seikkailuun.

“Ei kerrota sille, mutta ohan tää reissu ollu jo ny palijo hienompi ko mikkään hanget ja pakkaset”, lähes kuiskasin nuorelle hevoselle kuin suuremmankin salaisuuden, liikuttaen käsiäni pyörivin liikkein sitä vasten.

Moira oli vaikuttanut nauttivan suuresti jo ihan vain rauhallisesta pitkän kaavan kautta suoritetusta harjauksesta, mutta hieromiseen siirryttäessä se oli nopeasti alkanut venyttelemään kaulaansa turpa pitkällä, kun lihaksiin kertynyt pieni jännite saatiin purettua. Liukkaan lumen keskellä taiturointi ja leikkiminen oli selvästi vaatinut omansa, minkä takia parista paikkaa pikku hevosen lihakset olivat vähän jumissa.

“Ehän nää oo ees pahat, mutta muhujutetaha heti auki ettei pääjytä sinne asti. Tuntuu työntekoki mukavemmalta.” Pieni tamma kurotteli turpaa lattiaa kohti ylähuuli pitkällä, mutta toisen korvan pyöriminen taaksepäin paljasti sen kuitenkin kuuntelevan miehen jorinoita. Kohteliasta. Vaikka kieltä se tuskin ymmärsi sanankaan vertaa. “Voitas Piika käyvä huomena sitte iha maneesisa asti vähä työskentelemäsä. Kiemurrellahan ja pyöritähän niin nähhään että auttoko vai piettääkö jotaki paikkaa mulujuttaa vähä lissää. Sen jälkehe voijaan taas kattua enemmä aivopähkinää sulle”, selitin samalla kun koukkasin nappaamaan lähelle hakemani jakkaran. Ja seurasin hevosen reaktioita kun siirsin koroketta sen vierelle.

Moira lähinnä käänsi vain päätään jotta näki paremmin mitä toinen touhusi, mutta ei ollut millänsäkään kun mies kapusi asteittain korokkeen päälle samalla kun höpötti omiaan kuten tavallisesti. Mokoma ei selvästi ollut saanut itselleen ihmisystävää jolle turista, vaikka pieni hevonen oli taitavasti sanattomasti käskenyt groominsa osallistumaan taannoiseen Gaalaankin. Tamma pudisti päätään pienesti syvän huokauksen kera, suunnaten turvan takaisin käytävän puoleen.

“Max saa susta vielä fiksun ratsun, ko et oo moksiskaa vaikka täälä heiluu. Ekkä ees siittä ko painua tänne laittaa että saa hierottua. Tiesin kerran yhen sua palijoki vanahemman hevosen, mikä ei tykänny yhtää jos paino tuli muualle ko tasan satulan kohtaha. Ei voinu ees hierua täältä ko heti ku painoa laitto niin että teki muutaki ko vaan hipsutteli niin perse lens ja äkäsehe”, naurahdin muistolle kyseisestä lämpösestä. Se oli kyllä ollut muutenkin vähän omanlaisensa hienostorouva.

04.06.2022

Kulunut kevät oli ollut saksalaiselle vaikea. Helmikuussa isälleen tapahtunut onnettomuus oli saanut tuota hienoisesti pois tolaltaan eikä nuori mies tiennyt vieläkään kuinka tuo oli selvinnyt kaikesta siitä, mitä isälleen oli tapahtunut. Markuksen sairaalassaolo sekä kuntoutuminen oli saanut Maxin taas jättämään taakseen useamman juostun kilometrin ja varsinkin huhtikuussa ollut merkkipäivä - kahdeksas laatuaan - oli saanut kilometrejä kertymään. Pitkään ei mies ollut kilpaillut, mutta nyt jokin sai tuon internetteihin tutkimusmatkalle ja lopulta tuo oli maksanut itselleen paikan Riikan maratonille.

Ennen kisapäivää oli tuon elämää vielä järkytetty entisestään, äitinsä lähettäessä hääkutsun. Ei tiennyt jotta äidillään oli joku uusi (välinsä kun Annelisen kanssa eivät olleet parhaat) ja se oli saanut mielensä monsterit mylläämään uudelleen. Kuitenkin oli kanavoinut ahdistuksensa juoksuunsa ja selvittikin lopulta kokonaisen maratoninsa aikaan 4.20:53. Tuloksensa oli tähän astisista juoksuistaan paras, eikä lopulta tiennyt mitä odottaa ja ajatella myöhemmin syksyllä juostavasta Münchenin maratoonista.

Kevään myllerrykset olivat saaneet mustahiuksisen luovuttamaan täysin sen suhteen, jotta oppisi opettamaan varsastaan isoa hevosta. Tiesi, että vain vajaan vuoden kuluttua tulisi eteen se aika, kun tammansa kanssa saattaisi mahdollisesti pystyä ottamaan seuraavia askeleita ratsu-uralla. Ei jaksanut miettiä olisiko itse - Iivarin avustuksella tokikin- kykenevä kouluttamaan tammastaan ratsun itse, vai lähettäisikö tammansa johonkin ratsutettavaksi. Täysin ei kuitenkaan antanut pienen hevosensa olla, vaan oli käynyt katsomassa kermanväristä hevostaan päivittäin. Suuria eivät mies ja varsa tehneet, kunhan oli yrittänyt saada itsensä edes vain harjaamaan Moiran.

Nuoren, kohta onnekseen vasta kolmivuotiaaksi kääntyvän tamman kanssa työskentely tuntui kaikessa ajoittaisessa ahdistavuudessaan sellaiselta, mikä omalla absurdilla tavallaan piti kuitenkin Saksalaisen jalat maassa ja ajatukset kasassa. Menneet pari vuotta varsan kanssa olivat näyttäneet tuolle jotta kukaan ei pakottaisi miestä etenemään pienen hevosen kanssa tavalla johon tuo ei olisi valmis, vaikka ajoittain Max olikin huomannut kuinka tuota oltiin hellästi puskettu kohti seuraavaa askelta tammansa kanssa. Vaikka suurempia harjoituksia ei mies ollutkaan tehnyt, oli silti ajoittain saattanut löytää parivaljakon vain haahuilemasta pitkin Zenin maastoreittejä tai Riianlahden rannalta.

Välillä tuntejakin kestäneet vaelluksensa tutuilla reiteillä, ajoittain pitkiäkin pysähdyksiä sisältäneet retket olivat sellaisia, jotka pitivät mustahiuksisen järjissään. Luonnon helmassa, kaukana kaikesta ja kaikista, mies pystyi hengittämään vapaasti. Siellä oli helpoin olla ja mikään ajatus ei tuntunut painamaan tuota, jolloin mies sai aikaa vain itselleen. Silloin kun oli muiden läheisyydessä piti yllä kulissia siitä että kaikki oli hyvin ja että tuo voisi tasaisesti ja hyvin. Kotona - omassa uudelleen rakennetussa turvallisessa kuplassaan - tuo uskalsi näyttää jotta ei voinut niin hyvin. Tiesi, mihin valehtelu johtaisi, mutta koki sen parhaaksi mahdolliseksi tavaksi edetä ainakin toistaiseksi, sillä se pitäisi kaikki muut turvassa. Itsestään välittämättä.

Rättiä kinttuun nii hyvä tulloo

© Skai

Selasin puhelimen viestihistoriaa puolella silmällä läpi samalla kun pidin silmällä etujalka koolissa seisovaa Moiraa. Ensimmäisellä kerralla nuori hevonen oli näyttänyt lähes pöyristyneeltä kun olin esitellyt sille laakean astian, etenkin siinä vaiheessa kun olin alkanut askel kerralla opettaa sen pitämään kaviotaan siellä. Kaikkeen sitä joutuikin. Poni raukka.

“Elä yritä kiskua sitä ko vejät ihteltä vielä jalan altas”, totesin hieman hymähtäen ja nostin kengänkärjen vadin reunalle Moiran turvan eteen kun se hapuili astiaa hampaillaan, “Ei siun kauvaa tarvihje sitä päpälää lijottaa, iha hetki vaan niin siton helpompi työstää.”

Olin juuri viettänyt reilun viikon verran rinkka selässä ja tarponut Latvian ja Viron yhdistävällä Metsäreitillä. Mežtaka oli todellakin maineensa ansainnut: valitsemani reitit olivat tarjonneet ennen kaikkea hienot maisemat mutta myös juuri sopivaa vaihtelevaa maastoa, jotta retkeä ei tarvinnut talssia täysin tasaisella muttei myöskään jatkuvassa nousujohteessa. Kotiutumisen jälkeen suunnitelma oli ollut viettää pari rentoa päivää Moiran seurassa, mutta jo ensimmäisenä päivänä olin saanut tarkastella tamman liikettä kulmat kurtussa. Ero oli lähes olematon, mutta aivan kuin se olisi arkonut toista etujalkaa. Olin lähettänyt Maxille viestin asiasta tilannetta yhtään suurentelematta. Hieman arkoo jalkaa, tutkin kavion ja ilmoitan löytyykö jotain vai pitäisikö kutsua eläinlääkäri. Oletin että mies olisi vastannut viestiin nopeastikin mutta puhelin pysyi hiljaa. Lopulta olin hakenut tarvittavia työkaluja autolta ja taluttanut vaalean hevosen pesupaikalle.

Liu’utin kättä Moiran kaulaa pitkin aina lavalle, ja siitä alas jalkaa pitkin jotta sain nostettua sen kavion pois vedestä sekä siirrettyä koolin syrjään. Pikainen jalan kuivaus sekä tähystäminen nyt kun se oli puhdas. Viileästä vedestä riippumatta kavio tuntui yhä aavistuksen lämpimältä, vaikka itse jalassa ei näkynyt mitään poikkeavaa. Ei haavoja tai turvotusta. No, se oli ehkä ihan hyvä. Rapsutin Moiran turpaa, kun pikkutamma oli tunkenut päänsä lähelleni jotta näkisi mitä se ukko sielä kyykkäsi ja kyyläsi. Pari työkalua käsille ja jalka ylös. Tosin jo pelkkä käsillä kavionpohjan läpikäyminen vahvisti epäilyjäni, joten siinä vaiheessa kun vaihdoin kaviopihteihin arvioni vain vahvistui.

“Siehä oot sitkiä sissi, kuitenki aikas puhtaasti pihalaki liikuit vaikka pihheillä ei tarvinnu ko ton verta kokkeilla ja tuntuu”, kehuin Moiraa ja vaihdoin työkalua. Kauaa kavion parissa ei tarvinnut pakertaa kun diagnoosin saattoi lyödä lukkoon, “Paiseha se sielä.. Muttei mikkää paha sellane. Jäät henkihi”, vitsailin tammalle, “Huuhellahan ja isketään rätit litkuinehe niin siittähä se häipyy. Voijaan päästää isäntäski tuskista ko kerrotaa että ainakaa tähä hätähä ei eläinlääkäriä tarvihje.”

Sei oo hätä, ku keinot keksii

© Skai

Viikon ajan olin käynyt tavallista säntillisemmin tallilla hoitamassa Moiraa, seuraamassa kavion parantumista samalla kun vaihdoin uuden hauteen vanhan tilalle. Lähtötilanne oli ollut ihan hyvä koska kyse ei ollut mitään isosta saati kauan hautuneesta paiseesta, minkä myötä myös paraneminen oli ollut mukavan sutjakkaa ja tasaista. Tavallisesti tässä vaiheessa siirryttäisiin naputtelemaan kenkää ja pohjallista kavioon, niin alle jätetty tervatuppo saisi viedä työn loppuun. Mutta tällä kertaa kyseessä oli kengättömänä elelevä hevonen. Enkä ollut onnistunut saamaan Maxia kiinni kysymykseni kanssa että mitä tuo haluaisi tehdä, laitetaanko kengät alle vai miten. Aika soveltaa siis.

Istuin autoni takaosassa pienen laatikon päällä, ja tuijotin perän seinustoilla olevia lokerikkoja ja laatikoita ja yritin virkistää muistiani. Jossain kaiken tämän tavaramäärän perällä pitäisi olla jotain tähän tilanteeseen. Jossain. En vain ollut tarvinnut niitä hetkeen, ja toinen kysymys oli että löytyisikö minulta Moiran jalkaa sopivaa. Kolusin autossa hetken aikaa, ja yritin järkeillä että minne olisin voinut etsimäni tunkea. Ehdein käydä useammankin nurkan läpi, ennen kuin saatoin kiskaista esiin joskus K-Marketista mukaan tarttuneen heijastinkankaisen kassin jonka kylkeen oli liimattu pala ilmastointiteippiä missä luki “Sairaalalipposet”. Heilautin kassin mukaan lähtevän laatikon sisälle, ja lähdin suuntaamaan takaisin talliin. Olo oli kuin Prinssi Uljaalla, sovitellessani suojakenkiä vaalean tamman kavioon jos löytäisin oikean kokoisen. Onneksi yksi viidestä tossusta oli etsitty lasikenkä, joka sujahti jalkaan juuri oikein.

“Dodih, Tuhkimo, saat ny alakuhu mennä tällä läpyskällä ko ootetahan mitä omistajas tuumaa että mennähänkö iha vaan tällä vai isketähänkö jotaki popoa alle. Tää on melekeen niinko ihimisten varvassandaali, melekeen, niin näillä saahaan pykättyä sulle ei niin hautova sukka jalkaha niin pyssyy tervatollo kaviosas”, esittelin välineitä Moiralle kuin myyntiedustaja ja selostin mitä tapahtuisi. Moira hapuili turvallaan kaikkia sen eteen tuotuja asioita. Vähän maistoi muovisekotteista kavionsuojaa ja sideteippiä. Ja nuolaisi purkin kylkeen kuivunutta tervaa, vetäen päänsä nopeasti kauemmas. Maku ei selvästi miellyttänyt. “Elä oo tollane, iha hyvää se on. Etenki ko sois just tuoretta hautatervaa mihin dippaa sokerinpalan, se se on kuule hyvvää.” Tamma ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta vaan pärskähti hiljaa, pudistaen päätään hieman. “No, ei tätä sulle syötäväksi annetakkaa. Tätä ko laitetahan nii oot kohta taas priimasa kunnosa, sitte pääset tekehä jotaki hauskempaaki. Tiiä vaikka susta aletaha kohta leipoha iha ratsuaki ko oot jo siinä iäsä”, puhelin Moiralle tavalliseen tapaani niitä näitä. Tokkopa tamma varsinaisesti mitään ymmärsi, mutta silti se aina jaksoi kuunnella ja tapittaa korvat hörössä niin jatkoin sitä. “Mitäs sanot, piettäiskö mun koittaa päästä vähä usiammin jonku oppihin opettelehen tän paikan hommia niin voitas välistä älskätä pykälän parempiaki aivopähkinöitä? Sie ny kuitenki ossaat näitä enemmän ko mie niin se olis heleppo nakki sulle.”

WRJ Cup 6/22

Tuijottaessaan WRJ-Cup:in kutsua Max mietti uskaltaisiko tuo ilmoittaa Moiran kilpailemaan. Mies oli ajautunut harjoittelemaan Trail-luokkien tehtäviä kermakarkkinsa kanssa hieman vahingossa, sillä alkuun tuo oli vain ajatellut, jotta tehtävät voisivat auttaa varsansa koulutuksessa. Eihän mies muutenkaan tiennyt oikeastaan mitään siitä, mitä tuo oli tekemässä varsansa kanssa, mutta oli yrittänyt parhaansa mukaan kouluttaa Moirasta parhaan mahdollisen nuoren hevosen. Eihän Georgian Grande myöskään ollut se perinteisin westernratsu ja monesti parivaljakko olikin saanut ihmetteleviä katseita kilpailuissa.

Katseisiin Max oli jo pienestä pitäen tottunut, sillä niin pitkään kuin tuo muisti, oli mies ollut kilparatsastaja. Ehkä joskus – ollessaan nuori – katseet eivät olleet ahdistaneet tuota ja olipa Max ehkä joskus jopa nauttinutkin katseiden alla olemisesta. Kuitenkaan onnettomuus oli romuttanut miehen itseluottamuksen täysin ja nykyään katseet ahdistivat ja saivat tuon miettimään asioita vain suuremmissa määrin. Lopulta mies huomasi naputtelevansa ilmoittautumista ja lopulta lähettävänsä sen. Ehkä siitä, että nuori hevosensa oppisi matkustamaan ja tottuisi erilaisiin paikkoihin, ei olisi mitään haittaa, vaikka nuoren tamman tulevaisuus olikin vielä auki.

Ratsutuksen alkutaival © Launi

Maximillian Kühling otti minuun yhteyttä koulutusapua vailla. Sain myös selostuksen vanhasta traumasta, joka vaikeutti omistajan ja hevosen yhteistä työskentelyä. Mietin olisinko tarpeeksi hyvä auttamaaan - hevosia kyllä uskoisin voida auttaa, mutta itsekin kovia kokeneena en tiennyt olisinko tarpeeksi taitava auttamaan myös omistajaa pääsemään traumansa kanssa sovintoon. Toki se olisi hänen ongelma enemmän, mutta sydämmessäni on suuri halu auttaa ja jos hevonen ja ihminen voivat hyvin, silloin niiden yhteistyö voi olla parhaimmillaan…

Moira oli aika hyvällä mallilla jo koulutuksen suhteen ja kukkahattutäti sisimmissäni oli onneissaan, että kuolainten sijaan tamma oli opetettu kapsoniin! Sovimme Maxin kanssa, että tämä koulutuskerta tehtäisiin yhdessä kolmistaan. Halusin myös nähdä millaista parin työskentely on, vaikka sain kuulla pitkät sepustukset Moiran jo opituista taidoista. Olin onnellinen, että omistaja oli opettanut niin peruutukset kuin asetukset maastakäsin selkästi hevoselle ensin. Tein myös selväksi, että omistaja ymmärsi, kuinka hienoa työtä hän oli tehnyt. Annoin Maxille pikakurssin ruokapalkasta ja kerroin kuinka sitä voisi hyödyntää koulutuksessa. “Toivottu asia, tai edes sinne päin aluksi - palkkamerkki (vaikka naks kielellä) - pysähdys - nami. Kerjäys ignorataan ja tarvittaessa voit vaikka mennä kokonaan pois jos tilanne on sellainen. Näin tamma oppii, että namia tulee vain ihmisen kanssa työskentelystä ja yrittämisestä, ei siitä kun sitä itse pyyteleee. Nami voi olla tamman omaa rehua, porkkanaa, mitä vain mistä se tykkää eikä haittaa isompina määrinäkin annettuna.”

Kannoimme tamman varusteet hoitopaikalle ja jäin tutkailemaan Moiran varusteita sillä aikaa, kun Max haki tamman tarhasta talliin. Kysyin, kuinka tamma toimi tuolla matkalla ja Max vastasi vaatimattomasti, että kai ihan hyvin. Olin kuitenkin ymmärtänyt, että tamma osaa jopa laittaa päänsä itse päitsiin, joten siinä he eivät minua ainakaan tarvitse. Muuten se olisi ollut ensimmäinen asia, joka oltaisiin opeteltu. Moira seisoi kaikessa rauhassa hoitopaikalla, mutta ihmetteli hieman, kuka tämä uusi ihminen oli. Ymmärrykseni mukaan Moiran selässä ei vielä oltu käyty, joten yhdessä esittelimme sille satulahuopaa ja satulaa. “Näytä sille aina uusi varuste, jonka haluat sille pukea ja kerro varusteen nimi. Näin kaikki on ennakoitavampaa ja mahdollisilta säikähdyksiltä vältytään. Jos Moira vielä katsoo tavaraa ennen kuin laitat sen, on se kuin tamma sanoisi kyllä. Hevonenhan haluaa pois pelottavien asioiden luota. Eli siis jos se katsoo pois tai liikahtelee, ota pakkia ja tarjoa tavaraa näytille tammalle uudestaan. Näin se kokee, että hän saa valita, eikä hänen “rajojaan” ylitetä, jolloin yhteistyö saattaa olla rennompaa.”

Näytin ensin itse kuinka esittelen huovan tammalle. Näytin huovan, tamma kosketti sitä turvalla, laitoin huovan selkään, otin pois, naksautin ja annoin porkkananpalan. Max ei oikein tiennyt mitä ajatella ruokapalkasta, mutta suostui että tällä kerralla voidaan sitä kokeilla. Seuraavaksi Max toisti saman muutaman kerran. Tamma ei välittänyt, varmaan se oli loimiin tutustunut, joten satulahuopa oli sinänsä “ei mitään”. Seuraavaksi näytimme satulan samalla tyylillä. Olimme molemmin puolin hevosta, jotta ensimmäinen satulan selkään laskeminen olisi mahdollisimman kevyt ja hallittu. Moira hieman katsoi Maxia, kuin kysyäkseen mitäs tämä on. Satula ei ollut painavimmista päästä, mutta ihmetytti se tammaa silti. Sen jälkeen Max otti satulan pois ja teki toistoja kunnes Moira ei enää reagoinut.

Satulaa emme kuitenkaan selkään jättäneet vaan löysimme ohjasajoon sopivat silat. Esittelimme silat rauhassa samaan tyyliin ja vyön kiristys tehtiin tosi hitaasti ja hellästi, Moiran saaden porkkanaa kun se ei reagoinut paineeseen, vaikka vyö aina hieman kiristyi. Hoitopaikalla pyysimme neidin peruuttamaan ja tulemaan eteenpäin jonkun aikaa, jotta se tottuisi, että nyt mahassa ja selässä tuntuu hassulta liikkuessa. Max vaihtoi riimun kapsoniin ja lähti taluttamaan neitiä kohti kenttää. Itse nappasin olalle normaalit ohjat, jotta voisin niillä näyttää Maxille mahdollisia tehtäviä.

Moira käveli omistajansa kanssa rennosti ympäri kenttää ja pari esitti muutaman hienon peruutuksen ja asetuksen niin suoralla kuin ympyrällä. “Maastakäsin voit myös opettaa väistöä. Pidä narusta kiinni ja kädellä tuo painetta etuosaan, kun tulee etujaloilla ristiaskel, anna palkkamerkki ja nami. Vähitellen vaadi useampia väistöaskelia, mutta ei vielä tänään. Maltilla.” Max kokeili tätä ja pari suoriutuikin hienosti. Moiralla tuntuu olevan hyvä työmotivaatio, mutta porkkanat sai sen keskittymään vielä enemmän, sen ilmeestä näki, että jokainen aivosolu oli toiminnassa. “Samaa voit tehdä takaosalla, pyydä hevonen pysähtymään, anna pitkä naru, mene takaosan luo ja samalla tavalla pyydä kädellä väistöä. Kannattaa yhdistää myös sana “väistä”, jotta tulevaisuudessa tämä on helppo Moiran ymmärtää myös ratsain! Tai voit käyttää pitkää raippaa käden sijaan pyytämään takaosan väistöä, jolloin voit pysyä hevosen etuosan luona.”

Kiinnitin ohjat kapsoniin ja pyysin Maxin pitämään narun paikoillaan ja taluttamaan sitä. “Yksi asia mitä voit jatkossa yksin kokeilla on, “ratsastus” hevosen vieressä. Maiskauta tai pyydä hevonen kävelemään. Nyt voit auttaa sieltä taluttamalla, jotta sitten jatkossa voit tehdä ihan itse. Kun Moira sitten kävelee, voit harjoitella kääntymisiä ohjan kanssa. Jos tuntuu ettei onnistu, pysäytä ja paikoiltaan pyydä päätä aluksi kääntämään - palkaten oikeasta reaktiosta paineeseen. Sitten palaa hevosen rinnalle ja kokeile samaa käynnissä. Voitte myös harjoitella sitä asettumista näin, olet kuin sisäpohje hevosen lavan vieressä, joten se yleensä auttaa hevosta yhdistämään asian myös selästäkäsin tuleviin apuihin.”

Moira alkoi ymmärtää kääntymisavut ohjista, joten päätin, että se on tarpeeksi tälle päivälle. Veimme tamman takaisin hoitopaikalle, Max riisui varusteeet ja teki normaalit hoitotoimenpiteet vanhasta muististaan. “Kun “ratsastat” maastakäsin, voit myös opettaa niitä väistöjä pitkän raipan avulla. Mutta tee tehtävä tarpeeksi helpoksi etenkin jos et tulevaisuudessa haluakaan käyttää ruokapalkkaa. Jos tulee takapakkia, palaa helppoon tehtävään, kehu tammaa ja kokeile sitä vaikeampaa juttua sitten muutaman päivän päästä. Kyllä sinä osaat. Taidat vain liikaa ajatella mitä muut tallilaiset ajattelee.”

Näytin hoitopaikalla vielä “tempun” jolla hevosta voi opettaa maastakäsin nostamaan rintakehää ja säkää. “Paina kevyesti tästä ryntäästä ja seuraa säkää. Kun säkä yhtään nousee, palkkaa sitä. Myöhemmin tähän voidaan yhdistää äänikomento, jonka avulla esimerkiksi kokoamisen harjoittelu helpottuu lopulta ratsainkin. Opeta tammalle niin paljon maastakäsin kuin vain voit! Sitten vain mietit voitko äänikomennolla vai millä siirtää taidon myös ratsaille!”

Yritin vielä tsempata Maxia jaksamaan uskoa itseensä. Kerroin myös, että hän voi laittaa minulle milloin vain viestiä ja voin soittaa kun kerkeän, jos tulee kysyttävää tai hän haluaa uuden session, ehkäpä selkäännousuharjoitteista tai ensimmäisistä ratsastuksista. Halasin Maxia ja jätin hänet viimeistelemään Moiran hoidon. “Moikka, toivottavasti kuulen vielä teistä!” huikkasin ja lähdin kohti laina-autoani.

Ratsuntaival alkaa

Mitä enemmän ikää Moiralle kertyi, sitä enemmän Maxia alkoi ahdistamaan tammansa ratsuttaminen. Taitoa ei miehellä ollut itse tammaansa opettaa, eikä ollut toisaalta täysin varma, olisiko Iivari valmis auttamaan tuota opettamaan tammastaan ratsua, jonka kanssa Max voisi aikanaan alkaa esittelemään Dzezlainin linnaa turnajaisissa. Ei Max tiennyt olisiko paras aloittaa Moiran ratsutaival ennen kuin ottaisi Iivarin mukaan vai suututtaisiko se miehen vain suuremmin.

Tutustuessaan mahdollisiin ratsuttajiin, Max löysi Launi nimisen ratsuttajan ilmoituksen. Lähetettyään sen Benille ja puhuttuaan ystävänsä kanssa oli Benjamin saanut vakuutettua Maxin siitä, että kokeileminen ei ainakaan olisi pahasta. Näin ollen Max ottikin tuohon yhteyttä ja ensimmäisestä tapaamisesta sekä koulutushetkestä sovittiin.

Sovitun kellonajan sekä päivän lähestyessä oli selkeästi huomattavissa merkkejä siitä, kuinka ahdistus alkoi taas valtaamaan miehen mieltä. Lopulta sovittu päivä tuli eteen ja Max yritti parhaansa mukaan pitää itsensä rauhallisena ja rentona vaikka ravaamisensa paljastikin todellisuuden mustien hiusten alle jäävässä mielessä. Saksalainen yllätti itsensäkin tavalla, jolla pystyi kertomaan Launille siitä, mitä Moiran kanssa oltiin, tähän mennessä tehty ja mitä kaikkea nuori tamma osasikaan. Vaihtaessaan viestejä ratsuttajan kanssa, oli Max tehnyt itselleen myös listaa siitä, mitä tuon täytyisi hankkia Moiralle ja ennen tätä hetkeä olikin mies ja nuori tammansa vierailleet erään satulan sovittajan luona, jolla oli kokemusta barokki satuloiden sovittamisesta. Lopulta tammalle oli löytynyt satula, jolla olisi hyvä ja turvallinen lähteä opettamaan tammaa ratsuksi, eikä miehen tarvitsisi pelätä, jotta se olisi istuvuudeltaan huono.

Katseensa seurasi, Launin näyttäessä kuinka tuo opetti nuoria hevosia uusiin asioihin ja vaikka jossain kohtaa mies olikin epäröinyt sen suhteen, että oliko tehnyt huonon päätöksen asioiden edistämisessä, nähdessään miten tuo toimi nuoren kanssa, alkoi hiljalleen ahdistuksensa heltyä. Vaikka mies tiesikin, että varsansa oli pääasiallisesti kiinnostunut kaikesta ja kaikista, pelkäsi mies silti, että uudet varusteet olisivat sellaisia, jotka olisivat Moiralle liikaa ja nuori näyttäisi siltä, että sitä ei olisikaan oikeasti käsitelty yhtään sen kolmen elinvuoden aikana. Kuitenkaan uhkakuvansa eivät olleet tosia ja kermakarkki käyttäytyi yhtä nätisti kuin tuo oli aina käyttäytynyt. Muutaman kerran jälkeen satula otettiin pois Moiran selästä ja ne vaihdettiin siloihin joiden lainaamisesta Max kysyi Valdalta.

Lopulta kolmikko siirtyi kentälle ja Max pääsi siellä näyttämään käytännössä mitä nuo olivat opetelleet tähän mennessä. Mies oli tyytyväinen siitä, että nuori tammansa esitti parhaita mahdollisia suorituksia, vaikka mies ei itse ehkä osannut pyytää tammaltaan täydellisesti asioita. Pari sai kokeilla myös väistöä, vaikka se ei oikeastaan ollut sellainen tehtävä, joka tulisi eteen parivaljakon harjoitusten edetessä. Lopulta Launi kiinnitti mukaansa ottamat ohjat Moiran kapsoniin, ennen kuin kertoi seuraavan harjoitteen miehelle. Kääntävän avun opettaminen tuntui järkevältä askeleelta eteenpäin Moiran ratsu-uralla ja muutama onnistuminen riitti siihen, että harjoitushetki lopetettiin ja kolmikko palasi takaisin talliin ja hoitopaikalle. Hoitaessaan kermakarkkiaan pois tunsi Max olonsa yllättävän rennoksi ja vaikka epäilyksensä olivatkin olleet olemassa vielä siinä kohtaa, kun Launi oli saapunut paikalle, oli mies lopulta tyytyväinen siihen tyyliin mikä tuolla oli toiminnassaan. ollessaan ensimmäisen kerran tilanteessa, jossa tuo oli mukana nuoren hevosen ratsuttamisessa, ei Max tiennyt mikä olisi paras tyyli opettaa nuorta hevosta, mutta edettyään tähän asti hitaasti ja varsaansa kuunnellen tuntui samanlaisella tyylillä jatkaminen hyvältä.

Halaus, jonka Launi Maxille tarjosi, sai tuon jännittymään sekä omanlaisensa pakoreaktion heräämään miehen sisällä. Yritti kuitenkin parhaansa mukaan keskittyä siihen, mitä Launi vielä tuolle kertoi, ennen kuin parivaljakon tiet erosivat ja mies lähti palauttamaan tammaansa pihattoon.

VHRY Sijoituksia 0/40, joista voittoja 0
00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0	00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0	00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0	00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0

---

WRJ Sijoituksia 14/40, joista voittoja 5
24.03.2021 - Kutsu - Halter - 1/21 03.08.2021 - Kutsu - Halter Hms - 4/51 05.08.2021 - Kutsu - Halter - 5/51 04.11.2021 - Kutsu - Halter - 3/13 04.11.2021 - Kutsu - Trail-In-Hand - 3/18 08.12.2021 - Kutsu - Halter - 1/11 09.12.2021 - Kutsu - Halter - 2/11 10.12.2021 - Kutsu - Halter Shm - 3/11 10.12.2021 - Kutsu - 3/11 30.06.2022 - CUP - T-I-H, tuotos - 2/2	22.07.2022 - Kutsu - Halter kar - 7/10 5,25p 22.07.2022 - Kutsu - Halter Semif - 7/8 2p 31.07.2022 - CUP - Halter Shm - 2/46 31.01.2023 - CUP - T-I-H, - 1/14 01.08.2023 - Kutsu - Halter - 1/7 01.08.2023 - Kutsu - T-I-H - 1/7 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0	00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0	00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0 00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0

VMRJ (34/100p) Sijoituksia 0/40, joista voittoja 0
20.05.2023 - Kutsu - 15km, ihanneaika - 11/22 1p 31.05.2023 - Kutsu - 15km, Ihanneaika - 24/27 2p 30.06.2023 - Kutsu - 15km, Ihanneaika - 2/10 18p 12.01.2024 - Kutsu - 15km, Ihanneaika - 8/30 3p 29.02.2024 - Kutsu - 15km, ihanneaika - 8/15 6p 03.03.2024 - Kutsu - 15km, ihanneaika - 7/11 4p	00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0	00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0	00.00.0000 - Kutsu - luokka - 0/0

---

Näyttelytulokset

21.06.2020 - Zen - PKK, Kaikki varsat - t: Pölhö - HY "Etu- ja takaosa eri tasolla, kyynär hieman voimaton muodon puolesta. Terhakka ja kaunis varsa."

04.07.2021 - Ranch 'o Hara - PKK, Kaikki varsat - t. Anne - HY

16.07.2020 - Safiiritiikeri - NJ, Maitovarsat - t. Terhi - 1/2, KUMA, Näyttelyn paras maitovarsa

19.08.2020 - Sumulahti - PKK, Kaikki varsat - t. aksu - EO-sert

20.09.2020 - Zen - PKK, Kaikki varsat - t. Pölhö - HY

24.10.2020 - Storywoods - PKK, Rakennne: Harvinaiset varsat - t. Marjahilla - HY + EM: söpöys Hieno kokonaisuus. Runko hivenen iso. Lautanen laskeva ja jokseenkin heikko. Todella onnistunut ja kaunis väri!

25.10.2020 - Aihkian Vaellustalli - PKK, Tammavarsat - t. Aksu - EO-sert

01.11.2020 - Metsätalli - PKK, rakenne: varsat - Anne - HY

18.11.2020 - Safiiritiikeri - NJ, Maitovarsat - t. alaera

20.11.2020 - Le Manoir de Schepper - PKK, Rakenne: Kaikkien rotujen varsat - t. Lissu - EO-sert

03.12.2020 - Kurjenpesä - PKK, Muu kuva: Liikekuva ilman ratsastajaa/ohjastaa - t. Lissu T - KP EM: tunnelma

13.12.2020 - Seppele - PKK, Rakenne: varsat - t. Anne - HY

13.12.2020 - Seppele - PKK, EM luokka muusta kuvasta - Anne - Hyl - Tuomarin piirtämä kuva

20.12.2020 - Dragon Age Estate - PKK, Muu kuva: Liikekuva - t. Marjahilla - KP

03.01.2021 - Aihkian Vaellustalli - PKK, Casual muu kuva: digityöt - t. Alexiina C - EM tarinallisuus "Tässä taustaan on panostettu. Hahmon ja hevosen välillä kuvastuu luottamus. Kaunis taltioitu hetki. Hyvin kerronnallinen kuva!"

14.03.2021 - Encore - PKK, Muu kuva: vapaa kuva harvinaisille - t. Aksu - KP

30.04.2022 - Adina - Match Show, Varsat Kaikilla kuvilla - t. Jannica - PUN1, BIS1
04.02.2023 - Metsätalli - PKK, Hevostammat - t. Aksu - HY
24.02.2023 - Royal Gardens - PKK, Rakenneluokka: hevostammat - t. Aksu - HY
20.08.2023 - Royal Gardens - PKK, Muu kuva: Liikekuva (ei ratsastuskuva) - t. Mr January - KP EM: Luonnosmaisuus "Yksinkertainen, taustaton ja luonnosmainen, mutta näistä huolimatta kuitenkin uskomattoman mieleenpainuva tuotos! Kaunis hevonen, rennon oloiset liikkeet. Varjoviivat, taustan paperimaisuus ja läiskät edessä täydentävät luonnosmaisen tunneleman."
20.08.2023 - Royal Gardens - PKK, Muu kuva: Pääkuva - t. Mr January - LKV KP "Kaikessa yksinkertaisuudessaan silmiä hivelevä kuva! Niin puhtaanvalkoinen hevonen, yksityiskohtainen, sumennettu tausta ja lempeä värimaailma, mitä ihailisi enemmän kuin mielellään omankin hevosen galleriassa."
09.09.2023 - Misangit - PKK, muu kuva: Taustattomat ja luonnosmaiset - t. Marjahilla - KM
20.09.023 - Gren & Gartner - PKK, Muu kuva: pääkuva - t. Helga - KP EM: Tunnelma

VALMENNUKSET

19.07.2020 Vaalea pieni turpa hamusi takkikangasta. Iivari nykäisi hihansa pois silkkinenän ulottuvilta rajoittaen ikävästi pikkuisen tutkiskelua, josta varsa otti kimmoketta kavahtaa hieman taaemmaksi. Kuin pöyristyneenä se pärskähti ja katseli pää pystyssä miehiä ympärillään — mitä, eikö maailma olekaan pelkkiä kukkasia, perhosia ja hattaraa?

Ei todellakaan ollut. Hieman kyseenalaistavasti arvioiden Iivari käveli hevosentaimen ympäri, mittaili sitä hiljaa mielessään. Kühling oli todellakin yllättänyt hankinnallaan. Hän ei ollut lähelläkään osakkaana siipeilevän herrasmiehen top-kymppiä kun suosikki-ihmisistä puhuttiin, mutta kieltämättä tämä omalla tavallaan kohotti pisteitä. Aina kun Iivari sai yhdenkin sporttiratsastajan, vaikka sitten entisenkin sellaisen, käännytettyä omaan maailmaansa — loistavaa. Eihän tämä silmien edessä keekoillut kermakarva mikään iberialainen ollut, mutta kaunis, pystypäinen ja ryhdikäs. Jos se olisi siunaantunut verenperinnöltään enemmän amerikanratsuhevosen kuin friisiläisen mittoihin, voisi neitokainen olla jopa vallan helppo kouluttaa. Olettaen tietenkin ettei kukaan sössisi mitään.

"Montako varsaa herra Kühling on kouluttanut?" katse ei irronnut Moirasta edes kysymyksen kohdalla. Ei mikään pitkärunkoinen, lupaa hyvää. Linjakas, etujalkojen aavistuksenomainen sapelijalkaisuus voi tuoda ongelmia jos ratsukoulutuksessa sähelletään tai kiirehditään. Kaula ehkä tuosta vielä venyy ja tilavoituu, leveä ja hyvä rinta, sopusuhtaiset kulmaukset. Mielessään Iivari piirteli linjoja sieltä tänne, atlasnikamasta lavan kulmaan, polvesta kintereeseen, kyynärästä kavionkantoihin. Hiljaisuus painoi niin että mikäli iloisesti tanssahteleva varsa ei olisi ollut sitä keventämässä, olisi se varmasti ruhjonut alleen.

Näin pienen kanssa ei ollut mitään mieltä lähteä tekemään mitään ns. oikeita asioita, mutta kuuliaisuutensa ja liikkeensä se pystyi todentamaan. Moira yllätti kuuliaisuudellaan, vaikka välillä pysähdykset vaativatkin otteita riimusta tamman unohtaessa vierellään kulkevan Maxin. "Opeta se jo pienestä pitäen seuraamaan liikkeitäsi ja palkitse kuulolla pysymisestä." Ei georgian grande mikään huono hankinta ollut, todellakaan. Iivari ei vain tahtonut myöntää sitä ääneen, minkä tuo korvasi huomioillaan. Kehut hän piilotti taitavasti rivien väliin. Kun Moiran kierrokset ehtivät laskemaan ja se kääntyi, pysähtyi ja siirtyi eteen narukontaktitta, ilmaisi arvioija tyytyväisyytensä silkalla nyökkäyksellä.

Moira sai siunauksensa, vaikkakin siihen sisältyi selkeä vaatimus Maxille laittaa hieman ryhtiä pyttyyn. Ehkä tämä varsa saisi saksalaisen takaisin tolalleen. "Oletan ettei Umbra menetä tästä huolimatta vastuuhenkilöään?" Iivarin kysymys vielä ennen poistumista oli enemmänkin kommentti. Sitä päivää odottaessa, kun tuo myöntäisi ääneen Maxin olevan tärkeä apu... Tässä vaiheessa oli vielä tyytyminen tähän. © Pölhö

04.04.2023 - Alta Escuela valmennus

Kermanvärinen ratsu ja tuon ratsastaja olivat saapuneet paikalle sekä ratsastaja oli myös kerennyt jo verryttelemään ratsunsa. Maxiksi esittäytynyt ratsastaja esitteli ratsunsa Moiraksi. Vaihdoin muutaman sanan ratsukon historiasta ja yllätyinkin että mies oli halunnut lähteä ulkopuoliseen valmennukseen kuullessani ratsukon kotipaikan. Kuitenkin lopulta pyysin Maxia siirtämään Moiran käyntiin.

Kunhan nuorelle tammalle löydettiin sopiva käynti, sai Max alkaa hakemaan Moiraa avotaivutukseen. Maxin ei tarvinnut paljoakaan pyytää Moiralta jotta tamma alkoi taipumaan ja kehuessani miehelle ratsunsa suorittamista, tuo kertoi että tehtävää oli harjoiteltu paljon jo maasta käsin joten avut olivat ratsulle tutut. Ratsukko sai suorittaa käynnissä vielä sulkutaivutuksetkin sekä hakea koottua käyntiä. Jokaisessa tehtävässä haettiin sitä, että ne suoritettiin rennosti ja Moiran schwung ei kärsisi vaikka siltä pyydettäisiin vaikka ja mitä. Moirasta oli todellakin huomattavissa etä nuoren tamman kanssa oli tehty töitä ja sen pohjakoulutus oli suoritettu huolella.

Kun käyntitehtävät sujuivat ratsukolta todella mallikkaasti, sai Max siirtää Moiran raviin. Ravissa mies sai hakea taas alkuun tammansa kulkemaan rentona ja liikkumaan sopivassa tempossa eteenpäin, ennen kuin tuo sai lähteä pyytämään Moiralta avotaivusta myös ravissa. Alkuun ravissa oli huomattavissa pientä haparointia, mutta Max osasi tehdä juuri oikeanlaisia korjauksia ratsastukseensa jotta tuon oli helppo saada tuettua Moiraa siten että tamman oli parempi korjata omaa menoaan. Ratsukon suorittaminen koko valmennuksen ajan oli todella hienon näköistä ja tasaista, vaikka ajoittain harmonia rikkoutuikin ja sitä jouduttiin hieman hakemaan uudelleen.

Ihan viimeisenä tehtävänä ratsukko sai yhdistää kaikki yksittäin treenatut liikkeet pieneksi ratapätkäksi jota hiottiin hieman, ennen kuin annoin Maxille luvan aloittaa omatoimiset loppuverryttelyt tamman kanssa, samalla kun annoin miehelle lopullisen palautteeni valmennuksesta.

Alta Escuela valmennus

Saapuessani kentälle minua odotti jo valmiiksi verrytellyt ratsukko joten saatoin vaihtaa Maxin kanssa muutaman sanan ratsukosta. Ratsukon tavoitteena olisi Alta Escuelan noviisirata joten keskittyisimme tänään siihen.

Pyysin Maxia siirtämään Moiran käyntiin ja hakemaan tammalle aktiivisen käynnin josta miehen olisi helppo lähteä taivuttelemaan cremelloaan. Moira näytti vastaavan ratsastajan apuihin hienosti, vaikka Max ei ollutkaan ihan täysin rennon näköinen. Pyysin miestä ajattelemaan että tuo olisi kaksin ratsunsa kanssa ja hiljalleen mies alkoi myötäilemään paremmin ratsunsa liikettä ja Moira pääsi taipumaan paremmin avo- ja sulkutaivutuksiin aina sen mukaan mitä Max tammalta pyysi. Jossain kohtaa pyysin miestä vaihtamaan suuntaa, ennen kuin ratsukko sai jatkaa samaa tehtävää myös toiseen kierrokseen. Mitä paremmin Max pääsi ratsastamaan tehtävää sitä paremmin Moirakin alkoi suorittamaan ja hiljalleen saatoimme päästä siirtymään taivutuksista kohti kokoamisia.

Kokoaminen oli selkeästi Moiralla vielä hieman harjoittelun asteella. Ajoittain nuori tamma pystyi kokoamaan käyntiään todella hienosti, mutta se ei jaksanut pitää kokoamista yllä paria askelta enempää. Otimmekin tavoitteeksi saada tamman jaksamaan neljä askelta koottuna aina tietyissä pisteissä ja hitaasti cremello alkoikin pitämään kokoamista yllä ensin kolme asekelta ja lopulta neljän askeleen verran. Tässä kohtaa ratsukko sai pitää pienen tauon ja sen aikana vaihtaa myös suuntaa, ennen kuin tehtävää alettiin suorittamaan myös toiseen kierrokseen. Uudessa kierroksessa Moirasta huomasi miten nuori tamma alkoi väsymään joten kokoamisten suorituksia harvennettiin ja heti kun tamma teki toivotut neljä askelta koottuna, sai Max antaa tammalleen pitkän rapautuksen kiitokseksi ja aloittaa omatoimiset loppuverryttelyt.

Maxin loppuverrytellessä Moiraa annoin miehelle oman palautteeni valmennuksen kulusta ja siitä millaisella mallilla näin Moiran koulutuksen olevan. Kehotin miestä jatkamaan samaa rataa ja lopulta tuolla olisi todella hieno klassinen ratsu käytössään.